Seuraavana aamuna oli Palomäen Santeri jo varhain liikkeellä.
Koko yön hän oli mietiskellyt, miten alkaisi menetellä. Ranta-Jussi oli
koko yön ollut Ruotsin puolella ja vasta aamun alkaessa valjeta tullut
takaisin, kertoen Santerille seikkailustaan.
Liikkeellä olivat tullimiehet olleet koko yön ja aamupuolella toisen
kylän tullimiehet tulleet sijaan, kun toiset menivät levähtämään.
Lampan ympäristöllä he olivat kävelleet ja välisti käyneet jäälläkin,
puoliväylässä asti. Suuren kiven takana Lampan venevalkamassa oli
Jussi pitkänään hiljaa makaillut. Kerran he olivat käyneet ihan kiven
vieressä, mutta eivät onneksi olleet Jussia huomanneet. Siinä he olivat
minkä mitäkin keskustelleet, noituneet ja vartoneet, kertoi Jussi.
»Mitä he puhuivat?» tiedusti Santeri Jussilta.
Jussi selitti:
»Saalkreeni oli pahimmalla päällä, ja kun Fynke sanoi, että oli
hullutusta nyt vaania ja odotella... ettei Palomäen Santeri niin tyhmä
ole, että tämmöiseen ansaan menee, niin Saalkreeni oli suuttunut
Fynkellekin.»
Santeria nauratti.
Mutta eipä ollut naurun asia nyt, sillä kovin häntä mietitytti.
Ennen hän oli saanut narratuksi tullimiehet loitommas kaikenlaisilla
rohkeilla valheilla, mutta he olivat nyt viisastuneet. Eivät lähteneet
enää juorujen perässä kaahaamaan, vaikka enkeli taivaasta olisi kutsun
lähettänyt. Siksi monta kertaa oli heitä petetty. Kerrankin Santeri oli
toimittanut Suomen puolen Ison-Liisan valehtelemaan, että Makon kylästä
ylempää jokivarrelta aiottiin kavaltaa sata säkkiä jauhoja Viikluntiin,
muka niinkuin seuraavana yönä. Tullimiehet uskoivat Isoa-Liisaa,
antoivatpa palkinnonkin Liisalle näistä tiedoista ja asettuivat isolla
joukolla vahtimaan...
Mutta yhtään säkkiä ei kuulunut poikki tuotavaksi. Samana yönä Santeri
miehineen kavalsi Lampalle tavaraa tuhansien markkojen arvosta.
Jälestäpäin tullimiehet saivat tietää, että heidät oli narrattu Makon
kylästä tulevia jauhoja vaanimaan, ja arvasivat hyvin, että Santeri oli
ollut johtomiehenä.
Sitä hän nyt siinä miettiessään muisteli.
Mutta äkkiä hänen mieleensä juolahti sukkela tuuma.
Hän käski Jussinkin mennä kotiaan levähtämään, että jaksaisi, jos niin
tarvittaisiin, ensi yönä olla liikkeellä.
Jussi meni kotiaan, ja torppaansa oli mennyt Oinas-Mattikin jo illalla.
Santeri jäi hommailemaan pihalle, kävi tallissa ja navetassa ja teki
minkä mitäkin isännän askaretta. Mutta syötyään aamiaista hän painui
makasiiniin ja pani oven kiinni.
Siellä hän alkoi vanhoihin, niinisiin tupakkakulien kuoriin tukkia
kaikenlaista roskaa, nouti olkiakin ja märkiä suutteita ja sulloi
niihin. Kun kolme kulia oli täynnä, neuloi hän suut vasiten kiinni,
että ne olivat täpötäysien tupakkakulien näköisiä.
— Jopahan tuli hyvää tavaraa, — arveli hän itsekseen.
— Nyt tehkööt peslaakin, jotta kerrankin saavat priimaa Venäjän
lehtitupakkaa.
Tyytyväisenä hän käveli pirttiin. Emäntä seisoi itku silmässä taaskin.
»No, mikä nyt taas on?» kovisti Santeri.
»Mennä yönä kuuluu taas Oinas-Matti olleen päissään ja pitäneen pahaa
elämää», jämäsi emäntä valittavalla äänellä.
»Mitä se sitten sinuun kuuluu tai minuun!» tiukkasi Santeri uudelleen.
»Sinun on syysi!... Sinä sitä väkevää kuljetat Lampaita ja annat
Matille... Koko viime yönkin taas...»
»Suu kiinni!» ärähti Santeri.
»Niin kauan sinä vehkeilet... Kyllä se on jumalatonta elämää...»
»Sinulla on kitinäsi ja vikinäsi, vaikka talossa olet kuin pappilassa»,
sanoi Santeri vaimonsa puheisiin. »Kaikkea on yllin kyllin...»
Emäntä pyyhki punertavia silmiään ja huokaili.
Silloin kun he menivät naimisiin, olivat ihmiset puhuneet yhtä ja
toista pahaa Santerista. Mutta emäntä ei ollut silloin uskonut, kun
joku oli kertonut, että Santeria epäiltiin murhapolttajaksi, vaikkei
asiaa ollutkaan voitu näyttää toteen. Sen hän kuitenkin oli monesti
saanut ymmärtää, ettei Santeri ollut rehellisellä työllä tavaraansa ja
rahojansa kerännyt...
Jumalan kiitos, että kuoli se lapsi, ainoa, joka heillä oli ollut,
ettei ollut näkemässä isänsä pahoja töitä...
Näin emäntä itkusilmin mietiskeli, kun yksin jäi suureen pirttiin ja
alkoi väelle päivällistä hommata. Hän näki ikkunasta Santerin kävellä
viuhtovan maantielle päin ja kääntyvän Ison-Liisan tuvalle, joka oli
kuusikon peitossa vaaran laidassa, kaukana maantiestä.
— Mitä hänellä lienee Isolle-Liisalle asiaa? — aprikoi emäntä.
Santerin ei ollut tapana käydä Ison-Liisan tuvalla kuin ani harvoin.
Aika rötkäle tuo Iso-Liisakin! Nyt ei enää muuta joutanut tekemään
kuin tullia kavalsi edestakaisin. Suomen puolelta vei minkä mitäkin
tullinalaista pientä tavaraa Ruotsin puolelle ja sieltä taas toi
järvikyläläisille ja ylimaahan kulkijoille konjakkia ja viinaa, laajan
kauhtanansa taskuissa pulloja piilotellen. Ruotsin puolella häntä
nimitettiin Suomen puolen Isoksi-Liisaksi. Mutta kun Ruotsin puolella
oli samankokoinen akan torilo, joka samoin kavalsi tullia, sanottiin
häntä vuorostaan Ruotsin puolen Isoksi-Liisaksi.
Molemmin puolin rajaa tiesivät rajavartijat näiden akkojen hommat,
mutta eivät olleet saaneet heitä taipaleella kiikkiin.
Kun Palomäen Santeri saapui Liisan tuvalle, istui tämä sukkaa
kutomassa. Heti akka arvasi, että jotakin hommaa nyt taas oli tekeillä,
kun Santeri tuli hänen puheilleen. Oli ennenkin tullut, kun oikein
ahtaalle otti, ja monta kertaa oli Liisakin tullikavallushommassa ollut.
Mutta Santerilla oli taskussaan pullo, ja kun hän sen veti näkösälle
ja tahtoi Liisalta kahvikuppia, välähtivät Liisan silmät, ja mustalle
naamalle ilmestyi päiväpaisteinen hymy.
Ja kun hän oli maistelemalla tyhjentänyt kahvikupillisen väkevää
konjakkia, alkoi hän puhella Santerin kanssa. Ensin tuumailtiin muista
maailman asioista, mutta kun keskustelu kääntyi tullikavallukseen,
hiljensivät molemmat äänensä supatukseksi, vaikka ei ollut
kuuluvissakaan muita ihmisiä.
Santeri oli miettinyt uuden keinon tullimiehiä pettääkseen ja tarvitsi
nyt avukseen Ison-Liisan. Leveään nauruun meni Ison-Liisan hampaaton
suu, kun hän kuuli, kuinka ovelan keinon Santeri oli keksinyt.
Ison-Liisan tulisi, — niin selitti Santeri, — pukeutua miehen
vaatteisiin ja panna lammasnahkainen naapukka päähänsä, niin ettei
häntä tunnettaisi. Iltahämyssä Liisan tulisi saapua Palomäkeen ja
kävellä suoraan pihan taitse makasiinin eteen. Santeri valjastaisi
valmiiksi vanhan hevoskaakin, jonka vasta tänä aamuna oli saanut
eräältä rahtimieheltä melkein ilmaiseksi ostaa. Kuormana olisivat ne
kolme tupakkikulia, jotka Santeri oli oljilla, suutteilla ja muulla
roskalla täyttänyt. Liisan tulisi ajaa huilata suoraan Lampan pihaan
ja siitä läpi pihan, ellei tullimiehiä näkyisi. Jos taas tullimiehet
ryntäisivät peslaakia tekemään, tulisi Liisan nopeasti loikata
kuormasta pois ja lähteä juoksemaan Suomen puolelle päin. Mutta hänen
tulisi kuitenkin katsella mihin päin tullimiehet saaliinsa kera
lähtisivät. Lähtisivätkö ajamaan Haaparantaa kohti vai kääntyisivätkö
ylöspäin.
Siitä seikasta hänen tulisi heti palata ilmoittamaan Palomäkeen...
Niin selitti Santeri, ja Iso-Liisa ymmärsi hyvin, kuinka tulisi
menetellä.
Hän nauraa virnisteli Santerin keksinnölle ja arveli, etteivät taida
tullimiehet kovinkaan riemastua, kun tupakkakulien sisällön näkevät.
Mutta tulla lupasi, mieheksi puettuna.
Santeri kaatoi vielä toisen kerran kahvikupin täyteen konjakkia.
»Kyllä tulee hyvä», arveli Liisa kiitokseksi.
»Ja lisää saat, kun asiat luonnistuvat hyvin», lupasi Santeri ja läksi
pois.
Liisa alkoi hommailla miehenvaatteita käsille. Hänellä oli vielä
tallella entisiä, joita ennenkin oli käyttänyt, kun ylimaan miehille
viinaa kavalsi. Ne hän nyt nouti ullakolta valmiiksi ja puheli ääneensä
itsekseen, kun konjakki tuntui nousseen päähän.
* * * * *
Mutta Santeri puuhaili kaiken päivää ulkosalla, kävellen edestakaisin.
Rengilleen hän antoi määräyksiään ja piti kovaa hoppua.
Itsekseen renki ihmetteli, mitä isäntä aikoi tehdä tuolla vanhalla
hevoskaakilla. Ja viimein hän kysyikin Santerilta.
»Kyllä siitä vielä hevonen tulee, jahka se vähän levähtää ja lihoo»,
vastasi Santeri.
Mutta renki ei ottanut sitä uskoakseen, sillä hän tiesi ja tunsi
isäntänsä niin visuksi, ettei tämä alkanut huonona heinävuonna lihottaa
kuolevaa kaakkia, kun talossa oli kolme hyvää hevosta.
Iltahämyssä saapuivat Oinas-Matti ja Ranta-Jussi Palomäkeen.
Santeri oli jo pannut kuorman valmiiksi makasiinin eteen. Kaikkein
kehnoimman rekensä oli hakenut ja muutkin neuvot sitä mukaa, niin ettei
koko kuorma todellisuudessa ollut minkään arvoinen.
Naurusuin ihmettelivät Matti ja Jussi Santerin nokkeluutta, mutta
enimmin huvitti heitä se, että tullimiehet tulisivat saamaan oikein
pitkän nokan. Ja he ymmärsivät hyvin senkin, ettei heistä kummankaan
sopinut lähteä tuota roskakuormaa kuljettamaan, sillä tullimiehet
olisivat heidät kohta tunteneet.
Santeri talutti vielä tallista ostamansa hevoskaakin, ja miehissä he
valjastivat sen tupakkakuorman eteen.
»Miltä näyttää?» kysyi Santeri, kun hevonen oli valjaissa.
»Tupakkakuormalta näyttää... hyvä on», vastasivat miehet.
Samassa ilmestyi, navetan takaa tullen, joukkoon neljäskin mies. Se oli
Iso-Liisa, joka miehenkin vaatteissa näytti kookkaalta ja hartevalta.
Oinas-Matti ja Ranta-Jussi eivät olleet tuntevinaan Isoa-Liisaa, vaan
läksivät kävelemään pihaan.
Mutta Santeri ja Liisa vaihtoivat vielä kuiskaamalla jonkun sanan.
Sitten Liisa iski hevoskonia ruoskalla ja lähti ajamaan rantatietä
jäälle.
Santeri seurasi perässä törmälle asti, ja hetken päästä saapuivat
siihen Matti ja Jussikin.
Oli jo niin pimeä, että kun Liisa kuormineen pääsi puolijokeen, hän
katosi näkyvistä. Mutta selvästi kuuluivat ruoskaniskut, kun Liisa
pakotti hevosta juoksemaan.
Nyt piti Ranta-Jussin lähteä poikki ja jossakin Lampan nurkan takana
kuunnella, mitä tapahtuisi, ja pian tulla ilmoittamaan. Sillä semmoinen
oli Santerilla tarkoitus, että kun tullimiehet panevat roskakuormalle
peslaakin ja riemuissaan lähtevät sitä sekä hevosta viemään
Haaparannalle päin... silloin hän alkaa kolmella hevosella kuljettaa
tavaroita poikki, että vinkuu...
Hän selitti Matille ja Jussille, mitä aikoi, ja hänen silmänsä
kiiluivat kuin kissan.
He kuuntelivat yhdessä, alkaisiko Lampan pihasta kuulua mitään oudompaa
melskettä. Mutta vaikka oli aivan tyven, ei mitään kuulunut, ja
epäilemättä oli Liisa jo ehtinyt pihaan asti.
Santeri neuvoi vielä Jussille, miten menetellä, ja Jussi läksi
kävelemään suoraan Lampalle päin.
Santeri ja Oinas-Matti jäivät rantatörmälle odottamaan.
Pimeä oli, kun Jussi nousi venevalkamasta Lampan pihaan. Hän käänsi
naapukan korvilleen, jotta naamakin osaksi peittyi. Tavallisesti hän
käveli etukumarassa, mutta nyt hän koetti kävellä suorana ja pönäkkänä,
etteivät tullimiehet tuntisi, jos osuisivat kohti tulemaan.
Kujalle päästyään hän näki Ison-Joonaan juosta könttivän pihan poikki
ja kiroilevan, ja maantieltä päin kuului isoäänistä puhelua...
Patruuna seisoi rappusilla, jonne konttorin ikkunasta lankesi valoa,
seisoi siinä avopäin, huitoi käsillään ja kiroili:
»Pahus vie... kuka lorvi se oli tuo mies?... Hevonen ja kolme
tupakkakulia... Joonas?... Joonasi... Tule tänne! Näetkö?...
Kuulitko?... Voi maan perkelettä sitä Santeria... Joonas, Joonas!
Helvetin aasi!»
Ranta-Jussi ymmärsi, kuinka oli käynyt. Häntä nauratti, ja hän vihkaisi
mennä pihan läpi, niin etteivät patruuna ja Iso-Joonas häntä huomanneet.
Isoa-Liisaa hän ei nähnyt, mutta sensijaan hän riensi maantielle päin,
mistä kuuli tullimiesten ääniä. He tuntuivat pysähtyneen tielle ja
siinä tuumailevan. Jussi laskeutui pellonojaan ja konttasi pohjaa
myöten, niin että pääsi melkein tullimiesten viereen. Siinä hiljaa
kyyrysissään hän kuunteli.
Hyvillään he kuuluivat olevan ja kaikin kolmin seisovan kuorman
vieressä. Uskoivat saaneensa suuren saaliin.
»Ettekö tunteneet miestä?» kysyi Saalkreenin ääni.
»En minä tuntenut», vastasi Fynke. »Kun tartuin kiinni hevoseen,
hyppäsi mies kuorman päältä ja näytti vilistävän navetan taakse...»
»Ei ollut Palomäen Santeri... eikä Oinas-Matti, ja liian pitkä hän oli
Ranta-Jussiksikin», kuului kolmas, Kruuki selittävän.
»Olkoon kuka hyvänsä, mutta Palomäestä tämä kuorma on lähtöisin ja
Santerin hommaa se on... Muut eivät olisikaan näin rohkeita... Mutta
kerran pettyi Palomäen viisas isäntäkin», kuului Saalkreeni hyvillään
lausuvan.
Jussi kuuli selvästi kaikki heidän puheensa. Nyt tullimiehet alkoivat
neuvotella, kuinka tekisivät. Maantiellä oli vielä huono rekikeli,
kun oli routaa melkein joka paikassa, mutta jäitse oli jo kuljettu
joenrantoja pitkin Haaparannalle asti ja vain kosken kohdilla menty
maitse. Niin päättivät tehdä tullimiehetkin, sillä niin pian kuin
mahdollista he tahtoivat saada takavarikkoon otetut tupakkamatot
ja hevosen asianomaiseen paikkaan, näyttääkseen, että onnistuu se
heillekin... Nyt heti, tänä iltana aikoivat lähteä...
Kruuki-niminen tahtoi vielä käväistä heidän asunnossaan, joka
oli hiukan ylempänä; toiset, Saalkreeni ja Fynke aikoivat Lampan
alapuolella ajaa jäälle.
Sen kuultuaan Jussikin tuli piilostaan takaisin, ojanpohjaa pitkin
kontaten. Mutta päästyään vähän edemmäksi hän nousi tielle ja läksi
juosta vilistämään. Mennessään Lampan pihan poikki hän näki konttorin
ikkunasta, että patruuna pauhasi Joonaalle, joka seisoi lakki kourassa
oven suussa. Hän riensi kuitenkin minkä ehti jäälle, hyvin tietäen,
että Santeri levottomana odotti tietoja.
Mutta hänen ehdittyään puolijokeen tuli Santeri yksinään vastaan.
Iso-Liisa oli jo palannut ja kertonut, että takavarikkoon oli otettu
kuorma ja hevonen, mutta muuta ei tiennyt.
Mitä tiesi Jussi?
Jussi kertoi kuulemansa ja näkemänsä.
»Jopa kävi hyvin», sanoi Santeri riemastuen. »Ne lähtevät kaikki
kuorman vientiin... Hyvääpä kuuluu...»
Nopeasti hän selitti Jussille, mitä nyt oli tehtävä. Jussin oli mentävä
omaan rantaan, missä Oinas-Matti odotti. Hänen piti sanoa Matille, että
iso ruuna oli pantava valjaisiin ja kuorma laitettava valmiiksi. Sitten
Jussin oli riennettävä törmälle vahtimaan, milloin Lampan yläkerrassa
sytytetään tulet. Silloin hänen piti juosta ilmoittamaan Matille, että
nyt sopi tulla...
Santeri itse menisi vielä katsomaan ja vakoilemaan, että kaikki
oli selvää ja että tullimiehet todella poistuivat. Kuitenkaan ei
uskallettaisi tuoda enempää kuin yksi kuorma kerrallaan. Lampan
asiapojan hän lupasi toimittaa tuomaan vähän väkevää molemmille.
Jussi hoksasi heti, mitä Santeri tarkoitti, ja lupasi toimittaa kaikki
täsmällisesti. Hän läksi Suomen puolelle, ja puolijuoksua painautui
Santeri Lampalle päin.
Jo porstuaan hän kuuli, kuinka patruuna kähisi ja käveli edestakaisin.
Kun Santeri astui konttoriin, seisoi Iso-Joonas suu naurussa oven
pielessä ja selitti juuri, mitä tupakkamatoissa oli ollut. Santerin
tulosta patruuna riemastui niin, että Santerin piti istuutua pöydän
päähän, eikä paljoa puuttunut, ettei patruuna rientänyt häntä
syleilemäänkin.
»Tilta hoi, tuoppa parasta konjakkia ja sokeria!» huusi hän
puotipiialle, tarjosi Santerille sikaaria ja antoi Joonaallekin.
»Häkö... häkö!» nauroi hän. »Oletpa sinä, Santeri sentään... Kuka hitto
olisi hoksannut tuollaisen vikkelän tempun.... Se oli niin... joo,
aivan verraton sutkaus niille hävyttömille kanaljoille...»
Patruuna ihmetteli ja nauroi. Ennenkuin Joonas tuli selittämään, kuinka
asia oli oikeastaan järjestetty, oli hän silmittömästi suuttunut ja
kironnutkin Santerin tyhmyyttä ja varomattomuutta, selitti hän naurun
lomassa.
»Ja varmaan ne nyt menevät Haaparannalle asti, ennen kuin katsovat,
mitä tupakkakulit sisältävät... Mutta voi sitä pitkää nokkaa...»
Patruuna nauroi, että ihan ojenteli.
»Eivätkä tunteneet Isoa-Liisaa... eivät aavistakaan kuka heitä... ja
mistä sinä hoksasit sen vanhan hevoskaakin?»
»Hoksata pitää», sanoi Santeri, mutta häntä näytti huvittavan patruunan
ihmettely enemmän kuin koko asia.
Mutta kun konjakki oli tuotu pöydälle ja patruunan annettua
Joonaallekin pitkänlaisen ryypyn Joonas mennyt hommiinsa, alkoivat
patruuna ja Santeri keskenään tuumailla. Kiire oli. Santeri ei
maistanut konjakkia kuin puoli pikarillista, mutta sensijaan hän sanoi,
että miehille... pitäisi panna poika viemään...
»Juu vain...jopa tietenkin», lupasi patruuna ja kuiskasi puotipiialle,
Tiltalle.
Santeri läksi vielä ulos vakoilemaan, mutta patruuna jäi yksin
konttoriinsa kävelemään. Määrä oli sitten vasta sytyttää tuli
yläkertaan, kun Santeri kävisi sanomassa. Hän oli aikonut käydä
vakoilemassa, olivatko tullimiehet todella lähteneet Haaparannalle päin.
Jännityksessä patruuna odotti Santerin takaisintuloa. Huolta ja hommaa
oli. Tuhansien markkojen arvosta oli hänellä tavaraa Palomäessä, ja
kiire olisi niillä ollut rajan yli, sillä Lamppa välitti muualle
Ruotsiin kaikenlaista. Ennen, takavuosina, oli »luntreijaus» käynyt
hyvin, sillä rajavartijoita oli harvemmassa. Mutta ahtaalle oli nyt
ottanut, ja häntäkin, Lamppaa, oli sakotettu sekä tullipetoksesta että
viinanmyynnistä. Mutta kumpaakaan hommaa hän ei malttanut heittää
pois, sillä hyvät olivat niistä tulot. Vähimmällä oli Lamppa sittenkin
päässyt Ruotsin puolen kauppiaista. Ei ollut häneltä saatu vahingoksi
asti tavaroita takavarikkoon, ja mitä viinanmyyntiin tuli, niin sitä
oli myyty... eipä hän itsekään osannut sanoa kuinka paljon. Muille
kauppiaille oli viime talvenkin kuluessa tullut suuria vahinkoja,
muutamille niinkin suuria, että saivat tehdä vararikon ja itse astua
linnaan sakkoja maksamaan.
— Mutta tyhmiä ja varomattomia he olivatkin olleet, — mietiskeli
Lamppa huoneessa kävellessään. — Panevat kaikenlaisia tyhmiä tuomaan
kuormaa poikki ja uskovat kaikille kelvottomille tavaransa... Mutta
eipä anna Santeri pettää itseänsä... Jessus, kyllä vain ovat vihaiset
minulle ja Santerille, nämä tullihurtat, ja vieläpä Oinas-Matillekin ja
Ranta-Jussille... Joo... joo... Mutta elää tässä kunkin pitää...
Hän oikoi pitkää vartaloaan, niin että iso vatsa pullisteli kuin
suovanperä.
»Missä hemmetissä se Santeri nyt näin kauan viipyy?» hän sitten sanoi
ääneen ja katsoi kelloansa, joka jo aloitti yhdeksättä.
»Tilta hoi, panitko pojan viemään Oinas-Matille... ja oletko varustanut
lamput yläkertaan?» huusi hän sitten puodin ovelta.
»Kaikki on toimitettu», vastasi nokkela Tilta, joka oli oli ollut
patruunan uskottuna palvelijana jo kymmenen vuotta.
»Se on hyvä... se on hyvä... Kyllä sen arvasin...»
Silloin tulla tupsahti Santeri kuin varjo konttoriin. Hän tuli ja meni
aina niin hiljaa, ettei hänestä kuullut eikä nähnyt mitään ennenkuin
hän aukaisi oven ja astui huoneeseen. Hänen kiiluvista silmistään
patruuna päätti, että asiat olivat hyvällä kannalla.
»Sytyttäkää pian tulet yläkertaan...! Minä sanon Joonaalle, mitä
hänelle kuuluu!.... Eikä patruuna saa liikkua konttorista!» selitti
Santeri nopeasti. »Pian kaikki!» hän sitten lisäsi komentavalla äänellä
ja oli samassa jo ulkona.
»Tilta! Tilta!» hoki patruuna ja koetti olla notkea liikkeissään
hänkin, rynnätessään puodin ovelle Tiltalle määräyksiä antamaan.
Vikkelästi laskeutui Santeri pihalle ja riensi puolijuoksua pirttiin,
jossa tapasi Joonaan. Tälle hän selitti, mikä oli aikomuksena. Käski
Joonaan mennä valmiiksi makasiiniin ja odottaa Oinas-Matin tuloa. Tosin
ei ollut mitään erityistä pelättävissä, sillä hän, Santeri, oli ottanut
selvän, että kaikki tämän kylän tullimiehet olivat lähteneet »suurta
saalistaan» Haaparannalle viemään. Saattaisi kuitenkin tapahtua, että
muiden kylien tullihurtat osuisivat liikkeelle, ja niitä vastaan täytyi
olla varuillaan.
»Pidä silmät ja korvat auki, ja jos jotakin näet, niin juokse kujalle
ja puhalla pilliin, jotta Matti tietää kääntää takaisin», neuvoi hän
lopuksi Joonasta.
Hän läksi taas kotiin päin, tahtoen vielä neuvoa Mattia. Ilma oli
kylmennyt, taivas oli täynnä tähtiä, ja vuorien päällitse loimusivat
revontulet, ensimmäiset tänä syksynä. Puolivälissä jokea Santeri
silmäsi taakseen ja näki, että Lampan yläkertaan oli sytytetty tulet.
Hän joudutti kulkuaan, arvaten, että Matti ja Jussi olivat tekemässä
lähtöä joen poikki.
Juuri kun hän ehti kotirantaan, romahti hevonen kuormineen
rantatörmästä alas jäälle. Oinas-Matti istui tupakkakulin päällä, ja
valjaissa oli Palomäen iso ja väkevä ruuna, joka oli satoja kertoja
vilahtanut tullimiesten nokan alta.
Matti oli ryypännyt kelpo lailla patruunan lähettämistä viinoista,
jotta oli rohkeimmillaan humalassa. Kehui voimiaan ja sanoi Santerille,
että pään hän halkaisee tullihurtilta, jos ne eteen tulevat. Santeri
tyynnytti -häntä kuitenkin ja selitti, ettei muuta tarvinnut kuin ajaa
suoraan makasiinin eteen. Joonas odotti makasiinissa ja oli valmiina
auttamaan tupakkamattoja sisälle.
»Nousevat ne minulla yksinkin», kerskui Matti.
Hän massautti suullaan, ja vireä, vastakengitetty ruuna läksi nopeaa
juoksua Ruotsin puolelle. Santeri aikoi ensin mennä ja ruveta
Ranta-Jussin kanssa ottamaan tavaroita esille makasiinista, mutta
muuttikin päätöksensä ja läksi seuraamaan Mattia. Tämä ajoi jo melkein
toisella rannalla, sillä selvästi kuului, kuinka ruuna juosta vilisti
pitkin mainiota, sileää munakkaa.
Matti istui vähän huojuen tupakkakulin päällä, ja kun venevalkamassa
reenjalas kopahti kiveen, oli hän pudota silmilleen. Hän laski
kirouksen ja tempasi ohjista...
Silloin juuri kuului ilmaa halkaiseva vihellys Lampan kujalta, mutta
kun reen raudat kiljuivat routaa vasten, ei Matti sitä kuullut. Mutta
Santeri kuuli sen jäälle, arvasi vaaran uhkaavan ja riensi juosten
perässä.
Matti ajoi remuten täyttä juoksua Lampan pihaan ja karjui. Juuri kun
hän ehti kujalle, istuen selin navettarakennukseen päin, ryntäsi
neljä miestä navetan takaa hänen kimppuunsa. Kaksi heistä karkasi
kiinni hevosen päähän, ja toiset kaksi vetäisivät Matin rentonaan
kuormalta alas, niin että pää ja hartiat vastasivat lujasti routaiseen
maahan. Kaikki kävi niin äkkiä ja arvaamatta, että Matti ei kerinnyt
vähintäkään puolustautua. Häneltä temmattiin ohjat käsistä, eikä hän
muuta kuullut tai ymmärtänyt kuin Saalkreenin äänen, jonka hän tunsi:
»Ähä, lurjukset! Jopa petyitte vuorostanne!»
Hetkeksi hän meni kuin tainnoksiin, mutta nousi samassa pystyyn,
kiroillen mitä suusta ehti tulla... Tullimiehet ajoivat jo tiellä
asti...
Samassa ilmestyi Iso-Joonaskin pihasta päin Matin luokse kujalle ja
juosten ja läähättäen Santeri rannasta.
Matin päähän oli routa iskenyt reiän, josta tippui verta hiuksiin ja
hiuksista takin selkää pitkin...
Läähättäen siinä annettiin molemminpuolin selityksiä ja kirottiin.
Iso-Joonas tiesi, niin oli kuullut tullimiesten sanovan, että
taipaleella he olivatkin alkaneet tarkemmin katsella tupakkamattoja ja
silloin havainneet, kuinka hävyttömästi heitä oli petkutettu. Santerin
nimeä he olivat maininneet ja uhkailleet.
Santerin kiiluvissa silmissä leimahti koston tuli, ja pirullinen ilme
välähti kasvoilla.
Mutta kun Oinas-Matti oli tointunut entiselleen, kiljaisi hän:
»Pieksää ne pirut pitää!»
Kujalta oli rähinä kuulunut konttoriin, jossa patruuna yksin käveli
levottomana. Pahaa aavistaen hän riensi portaille, avopäin ja takitta.
»Herr Jessus!» hätäili hän, kun näki miesten seisovan kujalla. »Kuinka
on käynyt? Varmaankin on saatu tehdä peslaaki! Enkös arvannutkin! Te
lorvit! Missä Santeri on?»
»Painu sisälle siitä huutamasta kuin varis tunkiolla!» huusi hänelle
Santeri.
Sanaakaan puhumatta patruuna luikki takaisin konttoriin.
Mutta Santeri ja Oinas-Matti läksivät takaisin Suomen puolelle,
Matti kiroten ja kostoa uhaten, Santeri äänettömänä, mutta synkissä
mietteissä hammasta purren.
Rantatörmällä he tapasivat Ranta-Jussin, joka heti arvasi, mitä oli
tapahtunut.
»Käy pyytämässä Rämä-Heikkiä tänne!» käski Santeri Jussia. »Sano, että
minä pyysin. Rahaa ja viinaa on, sano niin...»
Ranta-Jussi ymmärsi, että tässä haudottiin isompia hommia. Arvasi
siitä, että Santeri oli synkissä mietteissä, ja siitä, että hän käski
kutsumaan Rämä-Heikkiä. »Näytetään niille, ettei meiltä niinkään oteta
peslaakia», sanoi Santeri, ja Matti ja Jussi tiesivät nyt varmaksi,
että hänellä oli isompi yritys mielessä.
»Sitä minäkin!» ihastui Matti, joka oli täysin tointunut päähän
saadusta iskusta; verikin oli jo lakannut juoksemasta.
Eniten suututti Santeria se, että hän menetti hyvän hevosensa, joka
jäi hänen vahingokseen. Tupakkamatoista hänen ei tarvinnut välittää;
mitä tullimiehet saivat haltuunsa, se oli, välipuheen mukaan, patruunan
vahinko. Mutta kiukuissaan Santeri kerkisi miettiä monenlaista. Ja hän
päätti yrittää, toivoen, että onni häntä vielä potkaisisi....
Mutta sisälle tultuaan hän oli kuin ei olisi mitään tapahtunut. Emäntä
näki kuitenkin hänen kalvenneissa kasvoissaan synkän ilmeen ja tiesi,
että kun Santerin silmät noin paloivat, hänen sisässään kiehui kuin
kattilassa.
* * * * *
Tullimiehet olivat riemuissaan saaliista. Heitä oli hävyttömästi
petetty, mutta he olivat saaneet kostaa. He arvasivat hyvin, että
Palomäen Santeri oli tuolla roskakuormalla hevoskaakkineen tahtonut
viekoitella heidät pois näkyvistä ja sitten... Mutta jo pettyi kerran,
ja pahasti pettyikin. Ja aika lailla hämmästyi Oinas-Mattikin...
Hyvillään he nyt juttelivat, kun kolmisin olivat viemässä saalistaan
Haaparannalle. Sillä he eivät tohtineet yön aikana olla vähemmällä
joukolla liikkeessä. Useita satoja kruunuja maksoi kuorma ja hyvä
hevonen, joka sekin joutui takavarikkoon.
Toisen kylän tullimiesten oli sillä aikaa määrä vaaniskella Lampan
ympäristöllä.
Pitkin joen rantajäätä he ajelivat, kaikki kolme kuormalla istuen.
Virma hevonen oli Palomäen ruuna, jonka tullimiehet hyvin tunsivat ja
jonka olivat monta kertaa nähneet juosta vilistävän joen poikki...
Mutta nyt oli Santeri menettänyt hyvän hevosensa.
Ruuna tuntuikin oudoksuvan ajajiaan. Pelkäsi varmaan, kun ei vähääkään
asettunut vauhdistaan, vaikka, kuinka koettivat tyynnyttää.
»Kyllä kai sitä Santeria nyt kaivelee!» arveli Saalkreeni »kun näin
hyvän hevosen menetti».
Toiset miehet, Fynke ja Kruuki, esittivät, että kun näin hyvin oli
lopultakin onnistunut, saatu näin suuri takavarikko, sopisi ajaa
Jafetin kestikievariin, joka oli aivan joen rannassa törmällä. Siinä he
vähän levähtäisivät, söisivät ja ottaisivat ryyppyjä, kun oli kylmä ja
yön aika.
Siihen tuumaan suostui Saalkreenikin, ja kun he olivat jo ehtineet ihan
likelle kestikievaria, joka oli pari penikulmaa Lampasta Haaparannalle
päin, käänsivät he jäältä pihaan, niin että rekiraudat iskivät tulta.
Talo oli heille tuttu, ja vaikka oli jo melkein yö, otettiin heidät
vastaan kuin suuret herrat. Ja kun isäntää puhuteltiin tuttavallisesti,
tuotiin pöytään mitä mieli teki, kuten Ruotsin kestikievareissa ainakin.
Hevosen kuormineen he ajoivat ihan ikkunan alle, jotta olisi hyvä pitää
silmällä.
Ja sitten he maistelivat, ja hauskasti tuntui ilta kuluvan, ja hyvä oli
olla... Maistelivat niin, että tuntui aika lailla nousevan päähänkin.
Mutta sitä rohkeammaksi heillä mieli kävi.
Yö oli niin pimeä, ettei eteensä paljoa nähnyt. Taivas olikin
vetäytynyt paksuun pilveen, joka ennusti sankkaa lumituiskua.
* * * * *
Melkein samaan aikaan kun tullimiehet nousivat jäältä Jafetin
kestikievariin, laskeutui Palomäen Santeri miehineen kotinsa pihalta
jäälle ja läksi ajamaan pitkin rantajäätä alaspäin. Valjaissa heillä
oli Palomäen uljas ja nuori ori, joka oli juoksustaan kuuluisa.
Neljä miestä heitä istui kolmitakkareessä, nimittäin Santeri,
Oinas-Matti, Ranta-Jussi ja äskenmainittu Rämä-Heikki. Ja kovasti
löyhkäsi reestä väkevän konjakin haju, ja molemmat povitaskut olivat
Santerilla pullollaan. Jäälle tultuaan miehet alkoivat keskenänsä
haastella ja maistoivat väliin pullosta, joka Santerilta lähtien kulki
miehestä mieheen.
Santeri itse oli ohjissa ja antoi oriin hölkätä tasaista juoksua.
He ajoivat Palomäestä lähtien suomenpuolista rantaa pitkin, korkean
rantatörmän suojassa. Oli pimeä, niin ettei eteensä erottanut, mutta
Santerille oli tie tuttu ja hän osasi kyllä ohjata hevostaan sinne,
mihin aikoikin.
Keskellä Tornionjokea, Palomäkeä alempana, on laaja saari, Käkisaareksi
nimitetty. Se jakaa joen kahteen haaraan, ja siinä on monen pitäjän
verottomat niityt. Kun oli ehditty Käkisaaren kohdalle, ohjasi Santeri
orittaan saarta kohden ja ajoi eräästä kapeasta vuopion suusta
ikäänkuin saaren sisään. Vuopiota pitkin sitten kiidettiin eteenpäin
yhä alemmaksi. Vuopio oli kapea juova, joka korkearantaisena luikerteli
Käkisaaren halki. Eräässä paikassa, jossa törmä oli loivempi, he
nousivat törmälle ja lähtivät ajamaan pitkin saaren selkää, mutta nyt
Santeri ohjaili Ruotsin puolta kohden.
Hän oli miehilleen jo kotona ja matkalla selittänyt, mikä oli aikeena.
Viekkautta ja varovaisuutta piti ensin koettaa, mutta jos ei muu
näyttänyt auttavan, ryöstäisivät he taipaleella sekä hevosen että
kuorman takaisin.
Epäilemättä se onnistuisi, sillä heidän joukossaan oli paljon vankempia
miehiä kuin tullihurtat. Oinas-Matti ja Rämä-Heikki olisivat jo
kahdenkin uskaltaneet, ja apuna siinä olivat Santeri ja Ranta-Jussikin.
Rämä-Heikki varsinkin oli kuuluisa mies. Julman vankka hän oli ja niin
rohkea, ettei mitään pelännyt. Tappelija hän oli ilmoisen ikänsä ollut
ja kerran istunut linnassakin varkaudesta. Nyt hän kulki irtolaisena
kylästä kylään henkeään elätellen. Mutta näinä vuosina oli hänelläkin
ollut lihavammat päivät, hommaten salakuljettajana milloin missäkin
kylässä pitkin jokivartta.
Rohkeita tuumia miehet keskenään haastelivat, ja Santeri neuvoi, kuinka
olisi meneteltävä. Rohkeasti ja tulisesti! Eikä kukaan saisi ääntä
päästää! Suu kiinni! Mutta liukkaasti liikkeellä!
Kun he ehtivät Ruotsin puolen rannalle, nousi Santeri reestä ja alkoi
tarkastella jälkiä, pienen pienen lyhdyn valossa, jonka otti esille
taskustaan. Pian hän tunsikin oman hevosensa jäljet, jotka olivat
paljoa suuremmat kuin keskikokoisten hevosten; merkkinä oli vielä, että
hänen ruunansa kengissä oli etuhokat, joita eivät muut käyttäneet. Hän
läksi jälkiä seuraamaan, ja toiset ajoivat perässä...
Niin he kulkivat muutamia kilometrejä. Santeri meni edellä
juoksujalassa. Jäljet lähenivät yhä rantaa ja nousivat vihdoin maalle.
Santeri säpsähti ilosta, sillä toisia jälkiä ei näkynyt maalta jäälle
tuleviksi. Vaikka oli pimeä, tunsi hän paikan Jafetin kestikievarin
rannaksi.
Tullimiehet olivat siis menneet sinne ja kukaties alkaneet riemuissaan
ryypiskellä! Santeri oli sitä arvellut pitkin matkaa, mutta ei ollut
kuitenkaan voinut uskoa sitä todeksi!
Mutta nyt hän jo uskoi, ja rohkea ajatus vilahti hänen aivoissaan.
Hän käski miestensä pysähdyttää hevosen, ja yhdessä he kuuntelivat
hiljaa hengitystään pidättäen. Ei kuulunut hiiskaustakaan talosta päin,
vaikka se oli hyvin likellä joen törmää.
»Olkaa hiljaa ja vartokaa, minä menen vaaniskelemaan taloon!» sanoi
Santeri miehille.
Kumppaneitaan hän ei tohtinut ottaa mukaan. Jos tullimiehet osuisivat
olemaan talossa, ei yksikään pääsisi niin pakenemaan, ettei häntä
tunnettaisi. Mutta itseensä hän luotti.
Hän hiipi hiljaa rakennuksen päähän ja seinävierustaa pitkin pihaan.
Silloin hänen tarkka korvansa jo kuuli ääntä, joka syntyi siitä, että
hevonen puri heiniä. Hiljaa kuin varjo hän lähestyi yhä seinän vierellä
pysyen. Mutta äkkiä hän alkoi kuulla isoäänistä puhelua sisältäkin,
ja kun hän pääsi kuistin toiselle puolelle, näki hän valon lankeavan
ikkunasta oman hevosensa selkään.
Siinä se oli, ja kuorma perässä!
Santerin sydän löi kovasti, mutta vielä virkummin työskentelivät aivot.
Hetken hän vielä kuunteli ja oli jo hiipinyt melkein reen viereen.
Ääniä kuului nyt sisältä useampia, mutta yhtään selvää sanaa ei hänen
korvansa erottanut. Tuntui kuin olisi riidelty...
Silloin hän sieppasi puukon tupesta ja puri hampaansa yhteen.
Silmänräpäyksessä katkesi marhaminta...
Suitset olivat suussa. Tullimiehet olivat, vastoin hevosmiesten tapaa,
jättäneet hevoselle suitset suuhun. Nuolennopeasti Santeri tarttui
ohjiin ja napsautti ruunaa kylkeen. Hevonen tunsi isäntänsä, ja virkku
kun oli, kääntyi pian seinältä pois. Rapsahti kerran, ja reenraudat
kivessä kiljahtivat, kun Santeri hellitti kujaa kohti menemään...
Kaikki kävi kuin olisi jo ennen valmiiksi mietitty. Kujalla Santeri
läimäytti ruunaa toisen kerran kylkeen, nyt niin lujasti kuin jaksoi,
ja kirosi hiljaa. — Ruuna ymmärsi, että nyt tuli mennä, ja julman
pitkään harpaten se juoksi kuin riivattu myötämaata rantaan.
Santeri istui tanakkana sevin puolella, hajasäärin tupakkakulin päällä,
eikä horjahtanutkaan, vaikka jäälle tullessa reki pahasti keikkui
kivien ja mätästen yli.
»Ajakaa perässä! Lyökää selkään!» huusi hän miehille, jotka
hämmästyneinä seisoivat rannassa oriin vieressä.
Mutta hyvin hekin hoksasivat, kuinka oli käynyt, kun tunsivat ruunan
ja kuorman. Eivät ehtineet toisilleen monta sanaa virkkaa. Tulinen
kiire oli ja hätä kädessä. Täyttä laukkaa he lähtivät ajamaan Santerin
perään, Oinas-Matti hoitaen ohjia ja Rämä-Heikki oritta ja Ranta-Jussi
pitäen molemmin käsin reestä kiinni. Sillä vauhti oli nopea, ja välistä
reki singahti käänteissä melkein ympäri, kun ori laukkasi niin, että
isoja jääkappaleita lenteli vasten silmiä kuin pyssyn suusta...
»Onpa tuo Santeri poikaa... semmoisista minäkin pidän», puhkesi
Rämä-Heikki ihmettelemään.
»Kuorman ja hevosen otti tullimiesten nokan alta... voi saakuri!»
kummasteli Ranta-Jussikin.
»Niinkuin hyllyltä...»
Mutta Oinas-Matti, joka oli ajomiehenä, ei ehtinyt mitään puhua. Ori
asettui vihdoin laukkaamasta ja alkoi juosta nopeasti ja komeasti...
»Pääsee näillä hevosilla», jouti Mattikin nyt sanomaan.
Santeri ajoi edellä ja käänsi menemään Käkisaarta kohden. Ei kuulunut
muuta kuin hurjaa kavioiden kapsetta, kun kaksi hevosta ravasi kovaa
vauhtia.
Kun he ehtivät yli Käkisaaren ja saapuivat saaren suomenpuoliselle
törmälle, pysähdytti Santeri ruunansa ison heinäladon viereen, ja
jäljessä tulevat seurasivat perässä.
»Mitä kuuluu, miehet?» sanoi hän ja hymähti.
Miehet nousivat reestä ja kävivät koettelemaan hevosia, joista valui
kuuma vesi ja vaahto tippui lapoja pitkin.
Mutta Santeri otti taskustaan pullon ja käski hyvin ryypätä. Ja nämä
olivatkin niitä miehiä, joille kelpasi, ei tarvinnut tyrkyttää.
»Mutta nyt pian matkaan, ja ajakaa minun perässäni», sanoi Santeri, kun
pullo oli miehestä mieheen kiertänyt ja tyhjentynyt.
Hän läksi ajamaan edellä, mutta nyt paljon hitaammin, pientä
matkahölkkää vain. Hän ei seurannut tulojälkiään, vaan ohjasi alemmaksi
saaren törmää pitkin ja ajoi jäälle vasta Vaaran kylän kohdalla.
Häntä innostutti oma rohkeutensa, ja nyt, kun oli jo päästy Suomen
puolelle, katosi kaikki pelko. Mielessään hän oli aivan varma, etteivät
tullimiehet olleet häntä nähneet, tuskin osasivat epäilläkään, kuka
hevosen ja kuorman varasti.
Mutta varovainen piti olla. Ja vaikka hän tiesi, ettei jäältä mitenkään
saisi selvää jäljistä, joita oli sikin sokin, poikki ja pitkin jokea,
kierteli hän rantoja, ajoi välistä keskemmälle jokea, noudatti entisiä
jälkiä ja poikkesi vihdoin maalle Alaniemen rannasta erääseen taloon,
jonka isäntä oli hänen sukulaisensa. He olivat nyt toisessa kylässä,
Vaaralassa, kahta penikulmaa alempana Palomäkeä.
Santeri komensi miehet ja toisen hevosensa navetan taakse ja meni itse
herättämään isäntää.
Hän oli ehtinyt miettiä valmiiksi kaikki asiat, ottanut lukuun kaikki
varovaisuusmahdollisuudet, sillä hän arvasi, että äskeinen teko oli
sitä laatua, että jos se...
Mutta hän uskoi kaiken käyvän hyvin ja päätti menetellä viisaasti.