Hämeenlinnassa,
Ari A. Karisto Oy,
1911.
I
Syysmunakan aika oli.
Teillä ja vainioilla vastasi vielä routa reenrautaan, mutta joen jäällä
oli liukas ja sileä keli. Tornionjoki oli pari päivää ollut jään
peittämänä suvantopaikoissaan. Jalan kuljettiin jo poikki jään Suomen
puolelta Ruotsin puolelle ja päinvastoin. Vasituisia talviteitä ei
ollut vielä tikoitettu.
Talonsa pihalla seisoi Palomäen isäntä ja katseli joelle päin. Kuulakan
kaunis ja kylmän kolea oli marraskuun päivä, kun aurinko kuin hyvästiä
jättäen kulki matalalla taivaanrannalla. Jo pohotti valkoiselta
joen jääkin, johon pakkanen öisin ripoitteli huurretta. Mutta
harmaanmustilta näyttivät vielä korkeat vaarat joen toisella rannalla,
sillä talven lumi ei ollut ehtinyt niiden puuttomia lakia peittää.
Poikki joen näkyi olevan menossa pari miestä — juuri pääsemässä jo
ruotsinpuoliselle rannalle. Palomäen isäntä katseli miesten menoa ja
höpisi itsekseen:
— Saapa nähdä eikö jo hevosellakin joku tänä päivänä aja poikki!
Ja kun hän vielä lisäksi huomasi, että poikki pyrkivät miehet eivät
isosti varoneetkaan jäätä, vaan näyttivät kävellä viuhtovan niinkuin
paksun jään aikana ainakin, höpisi hän:
— No nyt, näen mä, kestää hyvinkin hevosella ajaa.
Täältä talonsa pihalta olikin Palomäen isännällä mainio tilaisuus
katsella vastakkaiselle Ruotsin puolen rannalle. Talo oli korkealla
mäellä, josta näki pitkin jokivartta sekä ylös- että alaspäin, ja
Ruotsin puolelle näki moneen kylään, ja sopi siihen kahden pitäjän
kirkontornitkin näkymään. Ja aivan vastapäätä, joen rannalla ja
korkealla törmällä, oli rikkaan Ruotsin puolen kauppiaan Lampan komea
kauppakartano.
Mutta ei kyliä eikä kirkkoja ollut Palomäen isännällä nyt aikaa
katsella, vaan hän koetti arvata mitä Lampassa hommailtiin.
Patruuna oli varmaan jo vartonut häntä, kun jää alkoi kantaa. Mutta ei
ollut vielä sopinut. Kun yritti, niin piti yrittää isommasti.
Nähtyään, että äskeiset miehet pääsivät onnellisesti rantaan ja
läksivät kävelemään Lampalle päin, pyörähti Palomäen isäntäkin
kantapäällään ja käveli sisälle.
Hän oli pienoinen mies, kuivan ja kavalan näköinen. Laihoja poskia
peitti punertava parta ja päätä paksu samanvärinen tukka, joka oli
niskan takaa kuin sahaamalla suoraan katkaistu. Silmät olivat pienet
ja harmaat, mutta vilkkaat ja liikkuivat alinomaa, eikä katse koskaan
asettunut yhteen paikkaan.
Päästyään omaan huoneeseensa hän istahti pöydän päähän siten, että voi
samalla nähdä joen jäällekin. Mutta vaikka hän aikoikin pitää silmällä
joen poikki kulkijoita, siirtyivät hänen ajatuksensa muualle, entiseen
elämään.
Näinä vuosina hän oli paljon rikastunut. Talonsa hän oli päältä ja
sisältä korjauttanut, viljellyt maata ja lisännyt karjaa. Onnellisesti
oli häneltä aina mennyt »yö-työ» eli salakuljetus Ruotsin puolelle. Oli
sattunut öitä, jolloin hän oli ehtinyt ansaita monta sataa kruunua...
Kun hän nyt mietiskeli noita asioita ja muisteli kaikenlaisia
kepposiaan, joilla hänen oli onnistunut viedä rajavartioita harhaan,
hymähti hän, ja silmät kiiluivat...
Eivätpä olleet häntä, rohkeaa, mutta samassa varovaista ja kavalaa,
rajavartijat milloinkaan saaneet käsiinsä, ei kertaakaan hän ollut
menettänyt mitään salaa kuljettamistaan tavaroista. Monta muuta tyhmää
oli saatu kuormineen kiinni, ja monta oli semmoistakin, jotka olivat
henkensäkin menettäneet salakuljetuksen takia.
Tyhmästi ja varomattomasti olivat liikkuneet, — kummako sitten oli,
että ajoivat suoraan tullimiesten syliin kuormat ja hevoset menettäen.
Mutta ahtaalla oli hän itsekin ollut monta kertaa. Silloin kerrankin,
kun kuormana oli kolme mattoa tupakkaa... Nopean hevosensa avulla pääsi
silloin pakenemaan ja ajaa karautti takaisin Suomen puolelle...
Se oli silloin.
Mutta nyt olivat ajat muuttuneet. Tullikavallus oli käynyt paljon
hankalammaksi kuin jääneinä vuosina. Ruotsin puolen rajavartiostoa oli
lisätty, ja se oli nyt valppaampaa ja älykkäämpää kuin ennen. Olipa
melkein mahdotonta päästä heidän huomaamattaan rajan toiselle puolen.
Mutta monesti oli Palomäen isäntä sentään päässyt, viime talvena ja
kesälläkin, eikä ollut hänen kimppuunsa osuttu.
Mutta sen hän hyvin ymmärsi, että yhä vaikeammaksi kävi poikkivienti.
Ruotsin puolen tullimiehet tiesivät hyvin, mitä peliä Palomäen Santeri
oli vuosikausia heidän kanssaan pelannut, ja he koettivatkin kaiken
voitavansa, saadakseen kerrankin »tuon kavalan lurjuksen» kiinni.
Niin oli Palomäen isäntä kuullut tullimiesten keskenään puhelevan. Ja
lisäksi olivat uhanneet, että jahka kerran saadaan, otetaan entisetkin
asiat pengottaviksi.
Niinpä tietenkin!
Palomäen isäntää nauratti. Eivät ne tienneet neljättä osaakaan siitä,
mitä hän oli tullitta Ruotsin puolelle kuljettanut, eivätkä osanneet
aavistaakaan, mitä keinoja hän oli käyttänyt saadakseen heidät syrjään
silloin, kun enemmälti tullia kavallettiin!
Mutta nyt niitä oli vaikea enää pettää ja narrata. Ne olivat tulleet
niin ylen valppaiksi ja varovaisiksi, että yötä päivää vaaniskelivat.
Ja taas hän hymähti.
Kesän kuluessa hän oli miettinyt monenlaisia keinoja ja aikoi vieläkin
yrittää.
Suomesta oli kauppias Lamppa tilannut paljon tullinalaista tavaraa,
joka oli kuljetettu rahdilla Palomäkeen, mutta Santeri Palomäen
nimessä. Ja nyt syksyn tullen olivatkin Palomäen kaikki ulkohuoneet
ja aitat täynnä kaikenlaista tavaraa; oli jauhoja monenlaisia,
tupakkamattoja, puisia paperossilaatikoita isoja pinoja ja muutakin.
Lujalla oli ollut Lamppakin monta kertaa tullikavalluksesta ja saanut
sakkoa, mutta yhä yritteli, tietäen hyvin ansaitsevansa...
Kun Palomäen Santeri muisteli Lampan entisiä tyhmyyksiä, arveli hän
itsekseen olevankin parhaiksi, että sakotettiin. Omaa tyhmyyttään sai
syyttää. Hätäili ja hoppusi silloin, kun olisi pitänyt hoksata ja
toimittaa! Mokoma pahnus!
Taas Santeri muisti silmätä jäälle, mutta kun ei ketään kulkijaa
näkynyt, nousi hän ja meni pirttiin.
Talon emäntä oli ainoa pirtissä olija ja puuhaili hellan luona väelle
keittoa valmistellen. Hän näytti vanhemmalta kuin isäntä ja oli laiha,
pitkä ihminen punoittavine silmineen, jotka melkein aina näyttivät
olevan kyynelissä.
»Mitä sinä taas alat hommata, kun kuulut Oinas-Matin Ja Ranta-Jussin
panneen poikki käymään?» sanoi hän valittavalla äänellä miehelleen.
»Hommaan mitä hommaan. Mitäpä sinä siitä», vastasi Santeri tylyllä
äänellä.
»Vielä sinä... Käy sinullekin niinkuin on käynyt Alatalon
miehellekin... niin kauan sinä värkkäät... Etkä minua kuuntele...»
»Elä lavertele», virkkoi vain isäntä ja läksi ulos, mutta ennenkuin hän
ehti ovelle, kerkisi emäntä vielä sanoa:
»Kuuluu olevan Ruotsin puolen tullimiehilläkin tietona, että Lampan
tavaraa on meillä kuormittain.»
Isäntä pyörähtikin ovelta takaisin.
»Kuka sinulle sitä on kertonut?» tiukkasi hän äkeällä äänellä.
»Ruotsin puolen Iso-Liisa kertoi...»
»Liisa valehtelee...»
»Itse oli kuullut tullimiesten keskenään puhelevan. Uskotko nyt?»
Isäntä ei vastannut siihen mitään, meni vain ulos ja rykäisi.
Voi olla hyvinkin totta, mitä Ruotsin puolen Iso-Liisa oli puhunut.
Santeri tunsi käyvänsä vähän levottomaksi, mutta päätti olla rohkea.
Hyvät olivatkin ansiot tiedossa!
Hän käveli makasiiniin, joka oli väylän rantaan vievän tien varrella.
Siinä oli lattialla kattoon asti ulottuva pino tupakkamattoja ja toinen
puisia savukelaatikoita. Tupakkatavaralla olisi ensiksi kiire — niin
oli patruuna Santerille lähettänyt sanoja... sitten nisujauhoilla...
Hän järjesteli tavaroita makasiinissa ja oli syvissä mietteissä.
— Jos olisivat entiset ajat, niin kymmeniä kuormia saisi yössä viedä,
— hän mietiskeli. — Mutta Lampan on syy, että tullihurtat ovat niin
valppaita... Jos nyt tietävät — ja voivat hyvinkin tietää — että
Lampalla on täällä tavaraa, niin vaikeaksi taitaa tulla poikkivienti
isommissa erissä...
Mutta taas hän muisti miettimiänsä keinoja, hymähti itsetietoisesti ja
saatuaan työnsä makasiinissa valmiiksi läksi ulos. Hän seisahtui nurkan
luo ja katseli joelle ja Ruotsin puolelle päin. Jopahan näkyi joku
hevosella-ajaja jäällä! Pitkin jokea ajaa huristi, että kavioiden kopse
ja reenjalasten natina kuului selvästi, kun oli tyven ja kirkas ilma.
Hän katseli Lampalle päin, jonka uhkea rakennus siinä kohosi korkealla
joen törmällä uljaana kuin linna. Siellä oli Santeri tuntevinaan
Saalkreenin, valppaimman ruotsinpuolen rajavartijoista.
— Mitä ne nyt siellä koko päivää jaarittelevat! — mietti hän, ja
tyytymätön ilme tuli kasvoille ja suupieliin.
Kevein askelin hän sitten läksi nousemaan pihaan, meni rekivajaan ja
alkoi valmistella isoa kuormareslaa kuntoon. Otti uudet teräksiset
rekiraudat orrelta ja alkoi niitä sovitella jalasten alle. Puuhaili
siinä, syvissä mietteissä. Ei kuullut sitäkään, että kaksi miestä,
jotka olivat rannasta pihaan nousseet, nyt kävelivät rekivajan ovelle.
Siinä vasta Santeri heidät havaitsi. Hän jätti työnsä kesken ja
virkahti miehille:
»Tulkaa sisälle!»
Toinen miehistä, Oinas-Matiksi nimitetty, oli vielä nuorenpuoleinen,
vankan ja rohkean näköinen. Hän oli Palomäen torppari ja Santerin
uskollinen ja paras kumppani tullikavallustoimessa. Mutta hänen
seuralaisensa oli pienoinen, tummanaamainen, elähtänyt mies, jonka suu
ja silmät aina näyttivät olevan naurussa. Häntä sanottiin kylän kesken
Ranta-Jussiksi, ja hänellä oli mökki joen rannalla kappaleen matkaa
Palomäestä.
Kun kaikki kolme miestä olivat päässeet Santerin huoneeseen, kysyi hän,
tottuneeseen tapaansa kuiskaamalla:
»Mitä kuului?»
Oinas-Matti ja Ranta-Jussi tuntuivat löyhkäävän konjakilta, ja siitä
Santeri arvasi, että he olivat olleet patruunan puheilla. Hän tarjosi
miehille sikaarit, mutta ei ottanut itse.
»Hyvää kuului», kertoi Oinas-Matti. »Patruuna oli kovassa hommassa,
mutta sanoi pelkäävänsä... Tupakkaa kuuluisi ensiksi tarvittavan...»
»Lehtitupakkaako?» kysäisi Santeri väliin.
»Lehtitupakkaa ensin, ja pitäisi paperossejakin saada... Mutta
liikkeellä kuuluivat tullihurtat jo olleen näinä öinä... Lampan
pihallakin olivat mennä yönä käyneet... monen kylän tullimiehet
yksissä...»
»Näkyikö nyt? Näkivätkö teidät?»
Santerin silmät kiiluivat.
»Oli käynyt Saalkreeni pihalla, mutta meitä ei nähnyt.» Santeri mietti
hetkisen, kysyi sitten:
»Toivoiko patruuna minua siellä käymään?»
»Käski sanoa, että sopii tulla. Ei luvannut vielä tulevana yönä
yrittääkään...»
»Pyh... Patruunan hommalla ei saataisi poikki mitään.»
Santeri sanoi sen halveksivalla äänellä.
Pelkäävän näytti. Mennä yönä olivat tullimiehet saaneet suuren
'peslaakin' Makon kylässä...»
Santeri vilkastui.
»Elä helvetissä! Kuka kertoi?» kysyi hän innostuneena.
»Patruunalle oli telefoneerattu Makon kylästä...»
»Voi saakeli! Keltähän olivat saaneet?»
»Juurrus-Antilta. Oli, kuulemma, lähtenyt kolmitakkareellä vetämään
kahta voiastiaa Viiklundin porvarille, mutta rannassa olivat
tullimiehet saavuttaneet ja ottaneet molemmat...»
Santeria nauratti.
»Semmoinen pöljähän se on Juurrus-Antti aina ollut! Kumma kun uskaltaa
yrittää ollenkaan», hän sanoi, mutta nähtävästi hän oli hyvillään, että
toisella oli ollut huono onni.
Hetken he tupakoivat, mietteissään kukin.
»Satuitteko kuulemaan, joko muiden kylien tullimiehet olivat Lampan
läheisyydestä loitonneet?», kysyi Santeri sitten.
Ranta-Jussi alkoi nyt vuorostaan selittää:
»Iso-Joonas, Lampan renki, on pitänyt vahtia, ja aamun valjetessa
ovat toisten kyläin tullimiehet poistuneet... Joonas minulle tallissa
selitteli...»
»Hyväpä on», virkahti Santeri siihen ja lisäsi hetken kuluttua:
»Tänä yönä yritämme! Minä lähden vakoilemaan, missä tullimiehet
oleskelevat... Jäät ovat kai hyvät?»
»Vahvat ovat. Epäilemättä saa ajaa mistä tahtoo», vakuutti Oinas-Matti.
Vielä he juttelivat hetkisen kuiskaamalla totuttuun tapaansa, aivan
kuin heitä olisi joku pahansuova kuuntelemassa. Santeri antoi vielä
määräyksiä miehille ja kuiskasi lopuksi:
»Ei olla pojat, kuivin suin ensi yönä!»
Molemmat miehet nauraa virnistelivät tyytyväisinä.
* * * * *
Kun ilta alkoi hämärtyä, veti Santeri keveän takkiturkkinsa ylleen ja
läksi viuhtomaan Ruotsin puolelle. Varalta hän otti kirveen käteensä,
jotta vielä saisi jäätä koetella.
Tulet olivat jo sytytetyt Lampan isossa rakennuksessa, kun Santeri
saapui rantaan, Lampan venevalkamaan. Siihen hän istahti kiven
katveeseen ja kuunteli...
Eipä kuulunut liikoja. Lampan pihasta kuului hevosten tiukujen helinää
ja tulevien ja menevien rattaiden rytinää. Ylhäältä päin joen jäältä
kuului kuin olisi hevosella ajettu pitkin munakkaa.
Hän nousi ja läksi rantajäätä pitkin kävelemään ylös päin, missä tiesi
tullimiesten asuvan. Mutta hän ei kävellyt yhteen menoon kuin kymmenen
syltä, sitten taas seisahtui kuuntelemaan. Selvästi kuului puhelua
ruotsinpuolen maantieltäkin, ja talojen pihoilta ääniä ja liikettä.
Hänen sopi nähdä se talo, jossa tämän kylän rajavartijat asuivat. Mutta
niiden huoneista ei vielä näkynyt tulia. Nukkuivatko vai olivatko
vahtimatkalla?
Siitä piti hänen saada selvä.
Hämy olikin jo muuttunut pilkkopimeäksi. Viimeinen päivän vinkka oli
kadonnut lännen taivaalta ja tähdet alkaneet vilkkua. Santeri käveli
rantaa pitkin sivu talon ja nousi vasta ylempänä maanrantaan. Matalaa
varvikkoa seuraten ja kumarassa kulkien hän lähestyi taloa ja pääsi
ihan rakennuksen taakse.
Siinä taas kuunteli, silmät ja korvat auki ja hermosto jännityksessä.
Ei kuulunut minkäänlaista ääntä tai liikettä.
Santeri rohkaisihe ja meni konttaamalla seinän vieritse tullimiesten
ikkunan alle.
Siihen hän asettui kuuntelemaan.
Kotonahan olivat! Santeri erotti heidän puhelevan keskenään ja tunsi
äänestä, keitä he olivat. Tämän kylän tullimiehiä olivat: Saalkreeni,
jolla oli monivuotinen viha Santerille, samoin toisillakin: Kruukilla
ja Fynkellä, vaikkei Santeri ollut näiden jälkimmäisten kanssa sattunut
vastakkain, niinkuin Saalkreenin kanssa oli sattunut.
Minkävuoksi he istuivat pimeässä? Varmaan sen vuoksi, että uskottaisiin
heidän olevan poissa kotoa... ja taas kun lähtevät liikkeelle, niin
sytyttävät tulet, että luultaisiin heidän olevan kotona...
— Vai niin, herrat, — naurahti Santeri. — Jopa päästiin selville, mitä
keinoja käytätte...
Hän konttasi takaisin samoja jälkiä kuin oli tullutkin. Ehtiessään
varvikkoon hän kuuli takanaan koiran haukkuvan. Mutta hän joudutti
menoaan ja saapui pian jäälle. Tulista vauhtia hän läksi kävelemään
Suomen puolelle päin, merkkinään pitäen pienen pientä valoa, joka
tuikki hänen kotinsa tallinullakosta. Sen oli sinne Oinas-Matti
Santerin neuvosta pannut.
Hän oikaisi suoraan valoa kohden ja saapui pian pihalle. Nurkalla
odottivat Matti ja Ranta-Jussi.
»Pian ruuna reslan eteen ja pankaa kuormaksi ne, jotka erotin oven
eteen makasiinissa», alkoi hän miehille puhella supattamalla. »Mutta
joutukaa! Väli on selvä. Minä lähden edeltäpäin!»
Muuta hän ei ehtinyt sanoa. Miehet kävivät toimeensa, ja Santeri
viuhtoi mennä puolijuoksua jäätä poikki Lampalle päin.
Lampan pihalla hän tapasi Ison-Joonaan ja selitti mitä oli tekeillä.
Joonaskin vilkastui.
»Avaa makasiinin ovi ja varro makasiinissa, jotta olet valmiina
auttamaan tupakkamattoja sisälle, kun Matti ja Jussi tulevat», neuvoi
hän Joonasta.
»Ymmärrän hyvin», vastasi Joonas ollen hänkin toimessa.
Mutta pelkäsi Santerikin. Rajavartijat saattoivat tulla minä hetkenä
hyvänsä. Sen vuoksi hän loittoni pihalta tielle päin, jotta, jos
näkisi tullimiesten lähteneen liikkeelle, rientäisi rantaan ja
palauttaisi poikkitulevat miehet kuormineen takaisin. Mutta hän ei
tyytynyt pitkälti tiellä vakoilemaan. Johtui mieleen, että tullimiehet
saattaisivatkin nyt näin hyvän jääkelin aikana kulkea pitkin rantoja...
Ja hän kiersi Lampan kartanon taitse joen rantaan. Hänen tarkka
korvansa kuuli, kuinka Joonas aukaisi makasiinin lukkoa ja rykäisi.
Jäälle päästyään hän alkoi kuunnella.
— Jopa niiden pitäisi alkaa ehtiä, — hän arveli. — Mitä pirua ne
viivyttelevät?
Hän kuunteli ja koetti teroittaa katsettaan illan pimeään. Jo kuului
rätinää suomenpuoliselta rannalta, ja Santeri arvasi, että jo ajoivat
rantatörmästä jäälle... Kuului sitten vain hevosen kavioiden kopse,
kun se täyttä ravia tulla porhalsi paukahtelevaa jäätä myöten, nopeaa
vauhtia lähestyen ruotsinpuolista rantaa...
Santeri juoksi pihaan. Ei näkynyt tullimiehiä, mutta hän huomasi
patruunan kävelevän konttorissa edestakaisin lattialla, sikaari suussa
savuamassa.
Joka haaralle hän silmäili ja kuunteli. Ei kuulunut muuta kuin
kavioiden kopse, ja Santeri näki, kun hevonen kuormineen nousi jäältä
venevalkamaan, että rekiraudat iskivät kiviä vasten tulta, ja kipunat
sinkoilivat kauas...
Samaa vauhtia juosta kaahotti Palomäen vankka ruuna rantatietä
pihaan, niin että rekiraudat kiljuivat, ja vilahti läpi pihan, jossa
Oinas-Matti sivalsi piiskalla kyljelle. Nelistäen hevonen meni
kuormineen makasiinin eteen...
Santeri seisoi vieläkin nurkan takana ja kuuli, kuinka Iso-Joonas ja
Oinas-Matti ähkivät vääntäessään raskaita tupakkamattoja makasiiniin.
Silloin hänkin riensi makasiinin luo ja toimitti nopeasti Matin tyhjin
resloin palaamaan Suomen puolelle. Matti oli tottunut tullikavaltaja,
eikä hän kauan viivytellyt, ennenkuin istahti tyhjään rasiaan, löi
pitkällä ruoskalla hevosta lautaselle ja ajaa huristi täyttä neliä
pihan läpi rantaan.
Joonas jäi sulkemaan makasiinin ovea, ja Santeri käveli pihaan. Mutta
juuri kun hän ehti keskelle pihaa, juoksivat tullimiehet rantakujasta
häntä vastaan.
He olivat kuulleet hevosen lähtevän Lampan pihasta täyttä neliä ja
jäitse rientäneet juoksujalassa katsomaan. Mutta he eivät tunteneet
menijää, joka hutki hevosta piiskalla, niin että ilma lauloi.
Läähättäen he juoksivat pihaan, eikä Santeri ehtinyt mihinkään piiloon
pujahtaa.
Kun he näkivät Santerin, selvisi heille, että jotakin oli tekeillä.
»Mitäs Palomäen isäntä täällä toimittelee?» kysyi Saalkreeni vihaisella
äänellä heti kun he tunsivat Santerin.
Santeri tekeytyi viattomaksi.
»Tulin tänne katselemaan, mitä tälle puolen väylää kuuluu», vastasi hän
naurusuin, kävipä kättelemäänkin tullimiehiä.
»Kuka täältä vasta lähti laukkaa ajaen Suomen puolelle?» kysyi
Saalkreeni, joka ei ollut kätellyt Santeria.
»Kuulin minä kolua ja kavioiden kapsetta, mutta en nähnyt... juuri
tulin sisältä, kun kujasta hurautti rantaan», selitti Santeri tosissaan
ja kysyi sitten:
»Mitäs muuten kuuluu?»
Saalkreeni kirosi ruotsiksi, ja ruotsia puhuen juttelivat muutamia
sanoja toisetkin.
»Kyllä me ymmärrämme sinun vehkeesi, mutta yritäpäs vielä», sanoi
Saalkreeni ihan Santerin nokan alla.
»No no, mikäs herroilla nyt on, kun noin äkäisiä ollaan?» sanoi Santeri
siihen.
Ruotsia he vieläkin solkkasivat, mutta sen verran Santeri ymmärsi
heidän puheestaan, että he mainitsivat Oinas-Mattia ja Ranta-Jussia.
»Kyllä me selvän otamme», sanoi Saalkreeni taas, tuimasti katsellen
Santeria, joka ei ylettynyt kuin Saalkreenin olkapäähän.
Santeri naureskeli.
»Niin tehkää, hyvät herrat... Koettakaa parastanne!» virkkoi hän
hyvästiksi, nousi Lampan korkeita rappusia ylös ja kääntyi konttorin
puolelle.
Lamppa oli kuullut, kuinka hevonen kuormineen laukkasi pihaan ja
sitten makasiinin eteen ja samaa kyytiä takaisin. Oli arvannut, mitä
hommattiin, mutta ei ollut uskaltanut tulla ulos...
»Parasta olikin, että pysyitte sisällä», sanoi Santeri. »Tullihurtat
ovat paraikaa tuolla pihalla...»
»Herr Jessus!» hätäili patruuna. »Näkivätkö mitään?»
»Myöhästyivät...»
Santeri naurahti tyytyväisesti, ja siitä patruuna ymmärsi, että asia
oli luonnistunut hyvin.
»Vai niin, vai niin... höhöhö», nauroi hän suu auki. »Sinä kunnon
Santeri!»
Kauppias Lamppa oli isovatsainen ja julman kookas vanha nuorimies.
Naama oli leveä, aivan parraton ja likaisenharmaan värinen.
Talonpoikaisesta miehestä hän oli hyötynyt varakkaaksi kauppiaaksi.
Mutta kirjavaa oli ollut hänen elämänsä, eikä papinkirja ollut
läheskään puhdas.
Hyvälle tuulelle hän nyt tuli. Nauraa höhötti Santerin vehkeille ja
tullimiesten tyhmyydelle. Mutta sitten hän iski silmää Santerille, ja
he menivät konttorin viereiseen huoneeseen.
Lamppa haki kaksi pikaria ja pullon konjakkia pöydälle, ja he istuivat
toinen toiseen päähän pöytää puhelemaan. Paljon olikin molemmin puolin
tuumailemista, sillä tiukalle taitaisi nyt vetää salakuljetuksen.
Tullimiehet olivat saaneet tietää, minkälaisia vehkeitä Palomäen
Santeri kuluneina talvina oli hoksannut saattaakseen heidät harhaan.
Kostoa he olivat uhanneet sekä Santerille että patruunalle. Olivat
aikoneet vartioida yötä päivää, jotta vihdoinkin saisivat kiikkiin nuo
molemmat rohkeat lurjukset. Enimmin heitä harmitti se, etteivät he
onnistuneet toimessaan, vaikka sekä ylempää että alempaa jokivarrelta
vähä väliä kuului viestejä, että siellä ja sielläkin oli tehty peslaaki.
Noista seikoista patruuna ja Santerikin nyt juttelivat, ja maistelivat
pikareista tulista konjakkia, Santeri kuitenkin vain vähän huuliaan
kostuttaen.
»Maista sinä enemmän», kehoitti patruuna. »Lasi kumoon joka kerta näin
onnistuneen asian perästä.»
Mutta Santeri sanoi, ettei sopinut, jos tulisi ensi yönä jotakin
hommatuksi.
»Elkää helvetissä vain niin rohkeasti, että pääsevät tekemään
peslaakin!» sanoi patruuna pelästyen.
»Ei ole hätää», lohdutti Santeri. »Konsteja on vielä monenlaisia.»
Ja sitä sanoessaan hän nauroi kavalasti.
Patruuna arvasi, että Santeri oli keksinyt jotakin aivan uutta, jonkun
erinomaisen keinon, jolla taas eksyttäisi tullimiehet tieltään...
»Voi helkkari sentään, kuinka olet vikkelä mies keksimään», ilostui
hän sanomaan ja nauraa höhötti niin että iso vatsa aaltoili ja ruumis
hytkyi. »Voi lempo kuitenkin», hän kehui yhä, vaikkei vielä ollut
kuullutkaan, mitä Santeri oli miettinyt.
»Ota sinä pitempi ryyppy... kuule sinä!» kehoitti hän. »Pitäisi saada
vähän miehillekin», sanoi siihen Santeri.
»No sepä nyt tietty... sehän on selvää... nyt niinkuin ennenkin...»
Hän pistäysi konttoriin ja sieltä puotiin ja virkkoi takaisin tultuaan:
»Konttorin oviloukossa on turkin alla, jotta saat itsekin ja miehille
myös.»
Lamppa tahtoi tietää, millä keinoin Santeri nyt aikoi kuljettaa
tavaraa, sillä varma saisi olla, että tullimiehet pitäisivät vahtia
yötä päivää. Niin olivat uhanneet.
»Kyllä jälestäpäin kuulette», ilmoitti Santeri. »Enempää en sano...»
»Mutta älä sinä vain menettele tyhmästi, että käy kuin Juurrus-Antin
on äsken käynyt», selitti patruuna. »Ole sinä varovainen... muuten ei
tässä käy hyvin...»
Patruunan äänessä soi kuin epäilystä Santeria kohtaan.
»Kyllä ne teidän hommallanne pysyisivät tavarat ikuisesti Suomen
puolella», vastasi Santeri tiukalla äänellä, kasvoillaan tyytymätön
ilme.
»No elä sinä... enhän minä... Mutta varoittelen vain», alkoi patruuna
hätäillä nähdessään, että Santeria suututti. »Elä, veli kulta, pahastu!
Tuota noin... ota sinä kahvia pussillinen emännälle ilmaiseksi...
tuliaisiksi...»
Santeri ei suuttunut kuitenkaan sen pahemmin, mutta sanoi sentään
patruunalle:
»Jos en niitä minä poikki hommaa, niin kyllä ne muilta jäävät.»
Patruuna löi ystävällisesti Santeria olkapäälle ja naurusuin vakuutti:
»Sen minä tiedän... Sen minä tiedän ja vahvasti uskon... Mutta niinkuin
ymmärrät, minua kadehtivat muut kauppiaat, joiden tavaroille vähä väliä
tehdään peslaakeja, ja suuria sakkoja he saavatkin maksaa... Sitä minä
tässä, ettei nytkään tulisi vahinkoa...»
Ja täytettyään taas pikarit hän vakuutti:
»Hyvät saat ansiot, jos nyt syystalvesta saisit onnessa tavarani tälle
puolelle, ja viinaa on aina vapaasti niin paljon kuin tarvitset.»
He juttelivat vielä pitkän aikaa, ja väliin kuului patruuna nauraa
höhöttävän.
Lähtiessään Santeri pisti konttorin oviloukosta, turkin alta, kaksi
kiiltävää pulloa takkiturkkinsa taskuun.
Oli ihan pimeä. Taivaalta olivat tähdet peittyneet paksuun pilveen.
Myöhäinen aika jo oli, ja Lampallakin oli tulia sammutettu. Santeri
seisahtui hetkiseksi kujalle.
Suomen puoleltakaan ei enää näkynyt tulta mistään, eikä Oinas-Matin
asettama valo jaksanut tallinullakolta tuikkia niin pitkää matkaa
pimeän läpi. Mutta sitä ei Santeri ajatellut. Muuta hän mietti.
Mietti lähteä taas tullimiesten asunnolle vakoilemaan, olivatko
kotosalla vai eivätkö. Hän käveli kuitenkin rantaan ja päästyään
venevalkamaan oli kuulevinaan liikettä syrjästä. Heti juolahti
hänelle mieleen, että tullihurtat olivat siinä isojen kivien suojassa
vahtimassa. Hän ei kuitenkaan ollut tietävinäänkään, että oli mitään
kuullut. Käveli vain jäälle ja vihelteli.
— Kyllä saatte vartoa, — hän ajatteli ja läksi astumaan suoraan Suomen
puolelle kotirantaansa kohden. Kun hän oli päässyt puolijokeen, alkoi
tallinullakolta kiilua pienoinen tuli. Sitä kohden oli hyvä osata, ja
hän asteli nopeasti lopun taivalta.
Kim hän ehti kotirantaan, olivat siinä Oinas-Matti ja Ranta-Jussi
vastassa. Siinä he olivat seisoa värjöttäneet koko ajan odotellen
merkkiä Lampalta, sopiko vai eikö sopinut tulla toista kertaa tuomaan.
Sillä sellainen oli ollut merkki ennen — ja niin oli asia nytkin
puhuttu —, että jos tie oli selvä, niin etteivät tullimiehet olleet
uhkaamassa, niin Lampan päärakennuksen yläkertaan sytytettiin tuli
komeasti näkymään kahdesta suuresta ikkunasta, ja silloin sai tulla...
Sitä olivat Matti ja Jussi koko illan vahtineet, mutta koska ei
sytytetty tulta, eivät he olleet uskaltaneet lähteä, vaikka ruuna
seisoi valjaissa ja kuorma oli valmiiksi pantuna.
»Hyvä oli, ettette lähteneet... Tullimiehet ovat nytkin rannassa»,
sanoi Santeri ja ojensi miehille toisen tuomistaan pulloista.
»Vai ovat riivatut liikkeellä», sanoivat molemmat miehet, mutta kovin
hyvillään he näyttivät olevan pullosta.
Ja he läksivät kaikin rantatietä nousemaan pihaan.