PETÄJÄ (tarttuen hänen kaulukseensa): Idiootti! Eihän se tänne tule! —
Missä olet ollut muuten? Olen turhaan soittanut sinua.
IIVARI: Minä menin makuulle.
PETÄJÄ (ankarasti): Kenen luvalla?
IIVARI: Hän, tirehtööri, lupasi. Ja hän antoi myös hyvät juomarahat
minulle.
PETÄJÄ: Se ei kuulu minulle. — Eikö täällä ole muuta palvelusväkeä? Mikä
lemmon paikka tämä on oikeastaan?
IIVARI: Kaikki ovat tehtaalla, illallistarjoilua hoitamassa. — Onko
herrasväki tarvinnut jotakin?
PETÄJÄ: Me? Me olemme kaiken aikaa tarvinneet jotakin. — (Hieroo
otsaansa.) Mutta mitä? Minun pääni on kuin poissa paikoiltaan...
IIVARI (nokkelasti): Vähän pulveria apteekista. Minä juoksen kyllä
noutamaan.
PETÄJÄ: Se voisi tehdä hyvää.
IIVARI: Herrat kysyvät sellaista aina aamupuhteella. — Mitä minä otan
sitten?
PETÄJÄ: Minä kirjoitan. — (Repäisee lehden muistikirjastaan, kirjoittaa
ja ojentaa sen hänelle.) Se on totta. Sinulle pitää olla vähän
pikkurahaa...
IIVARI: Ei tarvitse. Minulla on kyllä itselläni. (Heläyttää rahoja
taskussaan.)
PETÄJÄ: Hyvä, hyvä. Mitä odotat siis?
IIVARI (varovasti): Minä olisin vain kysynyt, olisiko niillä
pulvereilla kiire?
PETÄJÄ: Kuinka niin?
IIVARI: Olisin samalla pistäytynyt tuolla joen toisella puolen.
PETÄJÄ: Tehtaalla? Tulipaloa katsomassa?
IIVARI: Niin. Minä en tiedä, mikä siinä on, mutta tulipalo on aina
vaikuttanut niin kovin mahtavasti minuun. Se ihan vetää, se ihan kiskoo
sinne...
PETÄJÄ (hymyillen): Pane jalat allesi sitten! (Iivari pois eteisen
ovesta. Petäjä tulee mietteissään etualalle. Iivari palajaa takaisin ja
viittoo vilkkaasti eteisen kynnykseltä.)
IIVARI (kuiskien): Herra, herra!
PETÄJÄ: Mikä on?
IIVARI: Minä en uskalla mennä. Siellä on joku.
PETÄJÄ: Kuka? Missä?
IIVARI (kalisevin hampain): Siellä portilla. Naamioitu mies. Hän
näyttää niin kamalalta tulenkajastuksessa.
PETÄJÄ: Mitä hulluja!
IIVARI: Hän näkyy kyllä tännekin. Herra katsoo vain. — (Vetää hänet
eteiseen.) Ei, hän on hävinnyt.
PETÄJÄ: Arvasinhan sen. Sinä olet nähnyt näkyjä.
IIVARI (päätään pudistaen): Kuitenkin näin minä niin selvästi hänet.
Hänellä oli musta naamio silmillään...
PETÄJÄ: Olethan niin peloissasi, että pysyt pystyssä tuskin. Hyi, etkö
häpeä? Iso mies!
IIVARI: En minä arka ole. Luonnollisissa asioissa minä en pelkää
piruakaan.
PETÄJÄ: Ylenluonnollisistako luulet tässä sitten olevan kysymyksen?
IIVARI: Minä en tiedä. — Mutta jos herra seisoo tässä siksi kuin olen
päässyt portista...
PETÄJÄ: Minä seison. — Ja voithan huutaa, jos jotakin ylenluonnollista
sinulle tapahtuu. (Iivari pois. — Salme herää säpsähtäen.)
SALME: Olenko kauan nukkunut?
PETÄJÄ: Vain hetkisen, armaani. Kuinka voit?
SALME (kohoten istumaan): Tunnen nukkuneeni iankaikkisuuden. — Kenen
kanssa sinä puhuit täällä?
PETÄJÄ: Tarjoilijan, jonka lähetin apteekkien. — Nousetko ylös?
SALME: Miksi en nousisi? Eihän minua mikään vaivaa. (Tulee
keskinäyttämölle. Petäjä rientää hänen vastaansa.)
PETÄJÄ: Sepä erinomaista! — (Arastuen hänen omituista katsettaan.)
Kuitenkin sinä näytät niin kummalliselta.
SALME: Minulla olisi vain niin paljon puhumista sinulle. Mutta en
tiedä, ehtinenkö.
PETÄJÄ (tarttuen hänen käteensä): Miksi et ehtisi? Myöskin minä
tahtoisin sanoa sinulle jotakin. — (Salme vetää kätensä pois.) Niin,
tietysti, voimmehan me jättää sen myös toistaiseksi.
SALME: Mitä tahdoit sinä sanoa minulle?
PETÄJÄ: Kenties kuitenkin vielä levähtäisit? Sallitko, että saatan
sinut huoneesemme?
SALME (väsyneesti): Niin paljon esipuheita! — Ajattelet liiaksi minua.
Eihän se sinulle sovi.
PETÄJÄ: Armaani! Ketä minä sitten ajattelisin, ellen sinua.
SALME: Itseäsi. Ja omaa työtäsi. Minä menen sinne minne minun on pakko
mennä...
PETÄJÄ: Minne? — Minne sinun olisi pakko mennä, jonne minä ja minun
työni eivät voisi seurata sinua?
SALME (välttäen hänen katsettaan): Eihän tiedä koskaan... Ihmisessä voi
olla kuiluja, joita ei arvaa kukaan...
PETÄJÄ: Eivät heidän läheisimpänsäkään?
SALME: Eivät aina... Voivat elää vuosikausia vierekkäin eivätkä sentään
tunne toisiaan.
PETÄJÄ (värähtävällä äänellä): Olemmeko me ehkä mielestäsi kaksi
sellaista ihmistä, Salme?
SALME: Älä suutu, enhän meistä puhu! Puhun ihmisistä ylimalkaan.
PETÄJÄ (katsoo kiinteästi häneen): Ihmisistä, jotka toisiaan
rakastavat?
SALME: He ovat niin kummallisia. Koettavat pakottaa toistensa
kaltaisiksi toisiaan ja ovat kuitenkin kuin eri tähtiä, eri maailmoita.
PETÄJÄ: Rakkaus on niin kummallinen, tarkoitat sinä?
SALME (surumielisesti): Minä en tiedä?
PETÄJÄ: Et tiedä? Et enää rakasta minua?
SALME: Tunnen niin vähän itseäni. — (Liikkuu huoneessa.) Mutta eihän
meidän pitänyt tästä puhua. Mitä aioit sanoa minulle äsken?
PETÄJÄ: Meistä kahdesta tahdoin minä puhua. Niin, ja sitten tuosta
kolmannesta.
SALME: Kenestä? _Hänestä_? (Säpsähtää, katsoo arasti häneen. Petäjä
vetää lempeällä väkivallalla hänet istumaan.)
PETÄJÄ: Ilotulittajasta. — Sillä ethän tahdo kieltää, Salme, että teidän
välillänne on jotakin, on tapahtunut jotakin.
SALME: Tapahtunut?
PETÄJÄ: Tapahtunut nyt ja tapahtunut myös ennen. — Mitä se on? Etkö
tahdo sitä sanoa minulle?
SALME (katsoo suoraan hänen silmiinsä): Voin sanoa sen: Meidän
välillämme on todella jotakin.
PETÄJÄ: Mitä siis?
SALME: Rikos. (Levottomasti.) Älä kysele enempää! En kuitenkaan voisi
enkä ehtisi sitä sinulle lähemmin selittää.
PETÄJÄ: Olet rakastanut tuota miestä?
SALME: En... Eikä se ole siinä... Siinä on jotakin muuta.
PETÄJÄ (kiinteästi): Jotakin, jota sinä et voi ilmaista minulle?
SALME (aina levottomampana): En. Se on niin hirveätä. Se on niin
salaista. Sillä on niin pitkät juuret.
PETÄJÄ: Juuret, jotka kiinnittävät sinut häneen?
SALME: Kuin pakko, kuin välttämättömyys. Se johtuu hamasta minun
lapsuudestani. — Ei, minä en voi sanoa sitä sinulle.
PETÄJÄ: Et usko, että ymmärtäisin sitä?
SALME: Et, et, sinä pelkäisit, sinä pakenisit maailman ääriin minua...
(Tahtoo nousta.)
PETÄJÄ (häntä pidättäen): Hän ei pelkää? _Hän_ ei pakene siis?
SALME: Ei. Ja juuri sehän meitä kahta toisiimme yhdistääkin.
PETÄJÄ: Te olette rikostovereita?
SALME (tuskallisesti): Se on niin hirveätä! Se on niin pahaa! Ei, sinä
et _voi_, sinä et _saa_ sitä ymmärtää!
PETÄJÄ: Ehkä en. (Päästää hänen kätensä. Nousee ylös ja tulee
vitkalleen oikealle keskinäyttämölle. Punainen loimo ulkona on
vaalennut vitkalleen. — Salme lähestyy surumielisenä häntä.)
SALME: Minun täytyy nyt mennä.
PETÄJÄ: Tuota miestä tapaamaan?
SALME: Niin.
PETÄJÄ (tuskallisesti): Sinä rakastat vieläkin häntä?
SALME: En. Minä en ole koskaan häntä rakastanut.
PETÄJÄ: Kuitenkin menet häntä tapaamaan?
SALME: En _voi_ muuta. Olen hänen vallassaan.
PETÄJÄ: Sinä! — (Voi tuskin hillitä liikutustaan enää.) Hän kiinnittää
siis ... niin väkevästi sinua?
SALME: Kyllä. Hän vetää kuin syvyyden koura minut mukanaan.
PETÄJÄ: Minne?
SALME (tyynesti): Minä en tiedä.
PETÄJÄ: Kohti suurta tuntematonta siis? — Mutta sehän on hulluutta,
sehän on mielenvikaisuutta...
SALME: Minä en tiedä. Tunnen vain, että minun on häntä seurattava. —
(Vaitiolo.) Hyvästi! (Ojentaa avuttomana kätensä hänelle. Petäjä
kääntyy pois itkien äänensä ja menee vitkalleen verannan ovesta ulos.
Salme jää hänen jälkeensä murhemielisenä tuijottamaan. Käännähtää
äkkiä: _Lucifer_, musta naamio silmillään, seisoo liikkumattomana
eteisen kynnyksellä.)
LUCIFER: Aamu hämärtää.
SALME: Minne viet minua?
LUCIFER: Sinne, minne mielesi on.
SALME (astahtaen askeleen häntä kohden): Mitä tarjoat minulle?
LUCIFER: Tarjoan _hävityksen hekkuman_ sinulle. Suuremman kuin on
koskaan saanut kuolevainen.
SALME: Ja mikä on loppu oleva? (Astahtaa jälleen askeleen häntä
kohden.)
LUCIFER: Saada vihdoin itse hävitä olemattomiin.
SALME: Sinun kerallasi?
LUCIFER: Seuraan kuin liekki sinua.
SALME: Poltat? Kulutat minut?
LUCIFER: Ja suuret maailmat sinun avullasi. — Tule!
SALME (nyykäyttää päätään hänelle): Minä tulen. (Ojentaa kätensä
hänelle. Menevät. Näyttämö on hetken aikaa tyhjä. — Petäjä ryntää
sisälle oikealta.)
PETÄJÄ: Salme! Salme! — (Katsoo ympärilleen, tarttuu tuskissaan
päähänsä.) Miksi en pitänyt kiinni hänestä? Miksi päästin hänet teille
tietymättömille? (Aikoo syöksyä eteisen kautta ulos. Pysähtyy, miettii,
hillitsee itsensä. Nojaa päänsä taapäin uunia vasten suurimman tuskan
vallassa. _Iivari_ tulee eteisen ovesta hitaasti ja alakuloisena.)
IIVARI: Tässä ovat rohdot.
PETÄJÄ (vaivaloisesti): Rohdot! — Pane ne tuonne pöydälle. (Iivari tekee
työtä käskettyä. Vaitiolo.)
IIVARI: — Onko herra sairas?
PETÄJÄ: Voin olla. — (Vaitiolo.) Tuliko täältä sinua vastaan joku
nainen?
IIVARI: Nainen?
PETÄJÄ: Niin. Oliko hänellä joku mies seurassaan?
IIVARI: Ei minua vastaan ole kukaan tullut. (Vaitiolo. Varovasti.)
Oliko se herran rouva, joka meni?
PETÄJÄ: Oli.
IIVARI: Mutta hän tulee kaiketi takaisin?
PETÄJÄ: Ei. Hän ei palaja enää milloinkaan. (Iivari katsoo
tyrmistyneenä häneen. Petäjä liikkumattomana entisellä paikallaan.)
IIVARI (holhoavasti): Eikö herra menisi levolle? — (Petäjä ei vastaa.)
Eihän se siitä nyt kuitenkaan sen paremmaksi tule.
PETÄJÄ: Mikä?
IIVARI: Sepähän se. Rakkauden asia. — (Vaitiolo.) Kun on nukkunut,
näyttää koko maailma taas aivan toisenlaiselta.
PETÄJÄ (soinnuttomasti): Niinkö?
IIVARI: Aivan varmaan. — On minullakin suruja ollut. Ja on minullekin
juuri nyt jotakin vallan kauheata tapahtunut.
PETÄJÄ: Mitä?
IIVARI (heittää rahan taskustaan pöydälle): Herra kuuntelee tuota
kilinää. Onkos tuo oikea markka?
PETÄJÄ: Jos lienee.
IIVARI: Eipäs, se on tinamarkka. Ja tuo! Ja tuo! Ja tuo! — (Heittää
rahat pöydälle äkeissään.) Ne ovat kaikki vääriä.
PETÄJÄ: Taitaa olla paljon väärää rahaa liikkeessä nykyaikaan.
IIVARI (kokoaa rahat jälleen kouraansa): On sitä eräillä. — Se oli piru
miehekseen se tirehtööri.
PETÄJÄ: Oliko?
IIVARI: Hän antoi ne minulle. Enkä minä osannut arvatakaan, ennen kuin
apteekissa sanoivat...
(Etäisiä kiväärinlaukauksia.)
PETÄJÄ (kuin unessa): Mitä sanoivat?
IIVARI: Siellä ammutaan. — (Menee verannan ovelle.) — Sanoivat, että ne
olivat vääriä. Mutta en minä silti itke. Enkä minä tätä muun vuoksi
kerrokaan...
(Lähempää kiväärinlaukauksia. Vaitiolo.)
PETÄJÄ: Kuin minkä vuoksi?
IIVARI: Kuin sen vuoksi, että herra huomaisi jokaisella olevan omat
surunsa tässä maailmassa. — Nyt ne ampuvat taas! Kuuliko herra kiväärin
laukauksia?
PETÄJÄ: Kyllä.
IIVARI (huokaisten): Ne tappavat siellä toisiaan. Työväki ja sotaväki.
— (Vaitiolo.) Eikö herra istuisi kuitenkin? Näyttää niin kamalalta...
PETÄJÄ: Mikä näyttää kamalalta?
IIVARI: ... kun herra seisoo siinä pellinnyöriä vasten pitkin
pituuttaan. Riippuu kuin hirressä ikään.
PETÄJÄ (vavahtaen): Hirressä?
IIVARI: Herra ottaisi nyt niitä rohtoja. Minä panen vesilasin tähän
pöydälle.
PETÄJÄ: Hyvä, hyvä. (Iivari laittaa vesilasin pöydänkulmalle rohtojen
viereen. Vetää ylös ikkunaverhon. Harmaa aamuhämärä tunkee huoneesen.)
IIVARI: Siellä on sumua. Taitaa tulla sadeilma täksi päiväksi.