PETÄJÄ (tuskallisesti): Salme! Sinä et tarkoita, mitä sanot. — Mitä
olisin minä ilman sinua ja sinun rakkauttasi!
SALME: _Sinä_ voit olla voimakas yksinäisenäkin.
PETÄJÄ: Etkö sinä voi sitä sitten?
SALME: En. En ole mitään itsessäni. Kaikki, mitä olen, olen vain sinun
kauttasi, sinun avullasi.
PETÄJÄ (vakavasti): Salme! Et saa puhua noin. Onhan se arvotonta
vapaalle, itsenäiselle yksilölle.
SALME: Olkoon, mutta se on totta. — En ole yksilö, en ole mikään vapaa,
itsenäinen olento. Olen kuin köynnöskasvi...
PETÄJÄ: Etkö tunne, että nyt loukkaat omaa ihmisarvoasi?
SALME (miltei kiivaasti): Mitä minä siitä välitän! — _Tiedän_, että
pysyn pystyssä vain niin kauan kuin sinä tuet minua.
PETÄJÄ: Niinpä tuen minä sinua aina.
SALME (katsoo häneen): Kuten olet tehnyt tähänkin saakka. Mutta oletko
varma, että _tahdon_ aina tulla tuetuksi?
PETÄJÄ: Mitä tahdot siis?
SALME: Entäpä minun mieleni tekisikin syöksyä syvyyteen?
PETÄJÄ: Syvyyteen?
SALME: Niin. Sinne, alas, josta olen tullut, jonne kuulun, jonne tunnen
kuuluvani!
(On lausunut viimeiset sanat vavahtelevin huulin, syvässä
sisällisessä uhmassa ja epätoivossa. Horjuu, on kaatua,
Petäjä tukee häntä.)
PETÄJÄ: Hermostosi on epäkunnossa.
SALME: Ei. — (Hänestä irtautuen.) Katsot kuin potilasta minua?
PETÄJÄ: _Olethan_ sairas.
SALME: Lienen siinä tapauksessa ollut sairas syntymästä.
PETÄJÄ: Sallit ehkä kuitenkin, että johdatan sinut jälleen istumaan.
(Salme sallii tahdottomana sen tapahtua.)
SALME: Kiitos.
PETÄJÄ: Ja nämä ovet me suljemme. Yöilma ei tee hyvää sinulle. (Sulkee
verannan ovet.)
SALME: Voit olla oikeassa siinä.
PETÄJÄ: Kenties tahdot, että menemme ylös huoneeseemme? Saakin riittää
jo tälle päivälle tätä luonnon-ihailua.
SALME (raukeasti): Älä suutu! En minä niin heikko ole. — Sitäpaitsi minä
en saisi unta kuitenkaan.
PETÄJÄ: Juuri se on kovin huolestuttavaa.
SALME: Älä siitä välitä! Onhan sinulla muutakin, tärkeämpääkin,
tekemistä.
PETÄJÄ (levottomana): Mutta sentään! Ehkä olisi parasta, että
soittaisin kunnanlääkärille?
SALME: Turhia! Levähdän vain tässä hetkisen. Menemme sitten ylös.
(_Lucifer_ tulee taustasta, viitta yllä, sulka hatussa, punainen
naamari silmillään. Etsii soittokelloa, vääntää sähkön palamaan. Petäjä
hypähtää ylös, Salme tuijottaa häneen kauhistuneena.)
PETÄJÄ: Mitä karnevaalia tämä on?
LUCIFER: Anteeksi, minä en huomannut, että täällä oli vieraita.
PETÄJÄ (kiivaasti): Kuka te olette? Mitä te tahdotte? Miksi käytätte
tuota naamiota?
LUCIFER: Oh, se on ainoastaan pientä pilaa. Ja jos se häiritsee
teitä... (Riisuu naamarinsa.)
PETÄJÄ: Mitä tahdotte?
LUCIFER: Tahdoin ainoastaan kutsua edeskäyvän tänne.
PETÄJÄ (kylmästi): Olkaa niin hyvä. — (Istuu jälleen. Salmelle.)
Omituinen vieras! Luulisi olevansa jälleen Italiassa.
LUCIFER: Teidän luvallanne siis? — (Painaa sähkönappulaa.) Toivon, etten
kauan ole esteeksenne.
PETÄJÄ: Sama on meidänkin toivomuksemme.
LUCIFER (melkein raa'asti): Ja sitäpaitsi: voinhan minä jälleen
sammuttaa sähkön, jos herrasväki mieluummin tahtoo kuhertaa kuutamossa.
PETÄJÄ: Tuiki tarpeetonta. — (Salmelle.) Menemmekö?
SALME (häntä kuulematta): Tuo mies, tuo mies...
PETÄJÄ: Kuinka? Tunnetko hänet?
IIVARI (vasemmalta): Herrasväki haluaa...?