Sähkö on sammutettu. Voimakas kuunvalo oikealta tunkee huoneeseen.
_Reino Petäjä_ ja _Salme_ istuvat sohvapöydän ääressä, edellinen
poltellen sikariaan, jälkimmäinen nojaten pään käteensä uneksien,
kummallakin kahvikuppi edessään. Lasiovet oikealle ovat auki,
kuuluu hiljainen koskenhumina.
SALME (vienosti): Kuuletko?
PETÄJÄ: Mitä?
SALME: Kuinka koski humisee. — Milloin kovemmin, milloin hiljemmin.
PETÄJÄ: Kyllä.
SALME: Se nousee ja laskee. Se huokaa ja hengittää. Kuin elävä olento.
— (Värähtäen.) Etkö usko, että se odottaa uhrejaan?
PETÄJÄ: Voi olla. Joka vuosi syöksyy sinne monta elämään väsynyttä.
SALME (katsoo häneen): Etkö ollenkaan sääli heitä?
PETÄJÄ: En, sillä minä en ole väsynyt elämään. — (Vetää pitkän sauhun
sikaristaan.) Eikö totta: ne ovat hulluja, jotka eivät osaa nauttia
elämän koreudesta.
SALME: En tiedä. Toisinaan tunnen ymmärtäväni liiankin hyvin heidät.
PETÄJÄ (tarkkaavaisena): Sinä, Salme?
SALME: Suo anteeksi, se oli vain hetken mielijohde. (Hymyillen
raukeasti.) Tuollainen kupla kuutamossa, joita virran aallot
tuhansittain joka hetki ohi kiidättävät. (Vaitiolo.)
PETÄJÄ: Olen koskenlaskijan poika, koski on laulanut minun kehdollani.
Siksi sen humina ei tee murheelliseksi minua, vaan päinvastoin kahta
tarmokkaammaksi ja työkykyisemmäksi.
SALME (hiljaa): Minua se miltei pelottaa.
PETÄJÄ: Olet tyynen rannan sorsa. — (Aikoo nousta.) Ehkä tahdot, että
suljemme ovet?
SALME: Ei, ei. Näin on hyvä. — (Painautuu kiinni häneen.) On niin
kaunista. Nyt vasta tunnen olevani oikein sinun lähelläsi.
PETÄJÄ (kiertäen hänet käsivarrellaan): Me kaksi, Salme. Tässä
kevätkuutamossa.
SALME: Tässä autiossa hotellissa, jossa ei ole ketään muita kuin me. —
Oli onni, että tulimme tänne.
PETÄJÄ: Ja varsinkin onni, että tulimme näin varhain keväällä tänne.
Vielä pari viikkoa, ja me olisimme joutuneet matkailijatulvan
jalkoihin.
SALME (hymyillen): Se oli minun ansioni. En viihtynyt etelässä.
PETÄJÄ: Et, vahinko kyllä. Venetsia oli sinusta ikävä, Sveitsi
sietämätön. — (Oikaisten käsivartensa.) Minä taas viihdyn kaikkialla,
missä minun työni sujuu.
SALME: Ja se sujuu kaikkialla, missä minä en häiritse sinua.
PETÄJÄ: Kuinka niin voit sanoa? Tiedäthän, että se ei sujuisi ollenkaan
sinua ilman.
SALME (raukeasti): Niin, niin. Minun on vain niin vaikea aina uskoa
sitä. — (Irtautuu hänestä, tulee verannan ovelle.) Ja nyt me olemme
Suomessa siis!
PETÄJÄ: Niin. Tokko tunnet isänmaasi?
SALME: Tämä on Suomi. Puut puhkeevat, täysikuu paistaa välkkyvien
vesien poikki. Luonto nukkuu kuin nuori eläin.
PETÄJÄ (nousee, tulee hänen luokseen): Todellakin: mikä hopeapiirros!
SALME: Mutta koski uhkaa. Ymmärrätkö, mitä se uhkaa?
PETÄJÄ: Koski sanoo vain, mitä meidän mielemme sanovat. — (Koettaa
katsoa hänen silmiinsä.) _Jos_ se uhkaa, painaa sittenkin joku paha
enne sinua.
SALME (hiljaa): Jos pelkään jotakin, pelkään ainoastaan meidän
rakkautemme vuoksi.
PETÄJÄ: Kuinka? — Onhan _se_ ijäinen? Seisoohan _se_ järkkymättä?