RVA AKKOLA: Kiitos. — (Ojentaa kätensä hänelle, katsoo häntä silmiin
kauan ja merkitsevästi.) Mene hänen luokseen! Sydämesi morsian istuu
ikävässä ja odottaa sinua. — (Kointähti menee entiselle paikalleen
Tuulikin viereen.) Tuulikki, anna kätesi hänelle...
TUULIKKI (arasti): En tiedä, onko se oikein sopivaa.
RVA AKKOLA: Kyllä, kun tätisi sallii sen. — Kas niin! — (Vaitiolo.)
Sulkekaa silmänne! Suomen multa tuoksuu, Suomen soitto helisee.
(Soittaa. Tuulikki ja Kointähti istuvat käsikkäin, mutta muuten sangen
kaukana toisistaan, kumpikin kovin vaivautuneina ja ujostuneina. —
_Isabella_ tulee oikeanpuolisesta takaovesta.)
ISABELLA: Mitä tämä merkitsee?
TUULIKKI (vetää kätensä pois): Äiti!
RVA AKKOLA: Isabella, älä häiritse heitä! He rakastavat toisiaan, he
ovat kihloissa.
ISABELLA: Kihloissa! Oletko tullut hulluksi, Tiila? — (Menee ja pudistaa
häntä.) Nouse hetipaikalla ylös! Minä vaadin selitystä tästä
kohtauksesta.
RVA AKKOLA: Ystäväni, sinä käytät aina niin karkeata puhetapaa. — (Panee
pois kanteleen ja nousee.) Etkö voi vähemmällä ymmärtää? — Me olimme
niin kaukana todellisuudesta.
ISABELLA: Sen ymmärrän. Mutta se ei ole mikään selitys. — (Rva Akkola
aikoo puhua.) Eikä minulla sitäpaitsi ole aikaa kuunnella sinun
selityksiäsi. Naisliiton johtokunta kokoontuu täällä tuossa
tuokiossa...
RVA AKKOLA: Naisliiton? — Minäkin kuulun siihen. Mutta minä en ole
saanut mitään tietoa kokouksesta.
ISABELLA: Tulen juuri kotoasi, johon olen jättänyt sanan siitä. — Liiton
puheenjohtajana tahdon lojaalisesti kuulustaa teidän mielipidettänne,
ennen kuin teen lopullisen päätöksen Tuulikin kihlauksesta.
TUULIKKI: Kuinka? Päätetäänkö täällä minun kihlauksestani?
ISABELLA (ankarasti): Luonnollisesti. Ethän toki uskone, että sinä
yksin voisit solmia ja purkaa sydämesi asioita? — Asia koskee koko
naissukukuntaa.
RVA AKKOLA: Mutta hänhän on jo kihloissa. Enkö sanonut sinulle?
Johannes, Johannes Kointähti on oleva hänen autuutensa.
TUULIKKI: Täti!
ISABELLA (ylenkatseellisesti): Tuoko? — Kukin asia on kerrallaan
ratkaistava, ja minä puhun hänen _oikeasta_ kihlauksestaan,
kihlauksesta tuomari Heimonheimon kanssa.
TUULIKKI: Se asia on selvillä jo. Se on purettu.
ISABELLA: Hiljaa! Sinä et tiedä mitään. Etkä ymmärrä mitään. — Mene
huoneeseesi!
TUULIKKI (nuhtelevasti): Äiti!
ISABELLA: Kiitä jumalaasi, että sinulla on äiti, joka sekä voi että
tahtoo toimia sinun puolestasi. Mene! — (Tuulikki menee.) Ja tuota
nuorta herraa me emme myöskään tarvitse täällä.
RVA AKKOLA: Oh, anna hänen olla! Näethän, että loukkaat häntä. Eihän
hän ole mikään herra, hän on lapsi, hän on melkein kuin nainen vielä.
ISABELLA (uhkaavasti): Mutta hänestä voi vielä tulla mies.
RVA AKKOLA: Mitä vielä! Ei hänestä koskaan miestä tule — sellaista
miestä tarkoitan, jota sinä pelkäät. Hän on niin hieno, hän on niin
tunteellinen...
ISABELLA: Suoraan sanoen: puolimiehetkin, kaikki, joissa on vain
murto-osakin miestä, ovat mielestäni enemmän tai vähemmän vihattavia.
RVA AKKOLA: Hänen suhteensa sinä erehdyt kokonaan. Hän on melkein kuin
minun oma mieheni...
ISABELLA (hymyillen): Hänet sinä olet todellakin mallikelpoisesti
kesyttänyt. — (Tullen taas vakavaksi.) Palvelukset, joita omalla
olennollasi olet tehnyt Suomen naisasialle, ovat suuret, hyvin suuret.
RVA AKKOLA: Kuinka olen kiitollinen tuosta tunnustuksestasi! — (Syöksyy
hänen kaulaansa, syleilee ja suutelee häntä.) Me kaksi ymmärrämme
täydellisesti toisemme.
ISABELLA: Me kaksi kyllä. Mutta tuo kolmas...
RVA AKKOLA: Hän on niin kiltti. Luota minuun! Hän ei ole häiritsevä
meidän kokoustamme.
ISABELLA (vilkaisten vielä kerran Kointähteen): Olkoon menneeksi! Hän
näyttää todellakin sangen vaarattomalta. — Mutta ennen kokouksen alkua
tahdon näyttää sinulle uuden housuhameeni...
RVA AKKOLA: Housuhameen! — (Haaveellisesti.) Johannes, kuuletko, hänellä
on housuhame!
ISABELLA: Olen päättänyt siinä tänäpäivänä teille ensi kerran esiintyä.
RVA AKKOLA (innostuneena): Kuinka ihanaa!
ISABELLA: Menkäämme! — Luonnollisesti se on vain pikkuseikka
naisvapautuksen vaivaloisella polulla, mutta sen vertauskuvallinen
merkitys voi kuitenkin olla arvaamaton.
RVA AKKOLA: Tietysti, rakas Isabella, tietysti. — Tule, Johannes! Me
saamme nähdä hänen housuhameensa!
(Kaikki pois oikealle.)
Esirippu.