_Antti_ taustassa nojaa portin pieleen katsoen iltaruskoista
maisemaa, joka näytöksen kestäessä himmenee vitkalleen. Tyyne
tulee tuvasta ja hiipii hänen vierelleen.
ANTTI: Kuinka äiti voi?
TYYNE: Hän istuu vain lautsan päässä ja itkee. Etkö tahtoisi mennä
häntä viihdyttämään?
ANTTI: Ilon kyyneleet eivät kaipaa lohduttamista. — (Tarttuu hänen
käteensä.) Mutta me kaksi! Meillä kahdella olisi mielestäni niin
sanomattoman paljon puhuttavaa.
TYYNE (vienosti): Pidätkö siis todellakin vielä vähän minusta?
ANTTI: Aina ja iankaikkisesti. — (Hymyillen.) Siinä suhteessa minä olen
todellakin patavanhoillinen. Mutta kaikissa muissa suhteissa...
TYYNE: Hyi, nyt sinä varmaan jälleen ajattelit isääni! Etkä kauniisti,
sen näin sinun silmistäsi.
ANTTI: Niistä näkyy vain rakkaus. — (Saattaa hänet pihlajan alle
istumaan.) Mutta mielestäni sinä nyt voisit kertoa minulle, millaiseksi
olet meidän, isäsi ja minun, tulevan kohtaamisemme tarkoittanut.
TYYNE (toimeliaasti): Kyllä. Kun sinä aamulla lähetit majatalosta
minulle tiedon, että olit saapunut kotiin...
ANTTI: Niin, mitä silloin ajattelit?
TYYNE: Ajattelin: nyt täytyy minun toimia nopeasti ja neuvokkaasti.
Sillä kaikesta päättäen hän ei aio tulla pappilaan.
ANTTI: Oikein arvattu: en ennen kuin olisin tavannut sinut. Sillä
täytyihän minun tietää, oliko minulla ylimalkaan mitään tekemistä
siellä.
TYYNE (pyörittäen sormeaan): Etkö häpeä, Antti?! — Mutta siksi minä en
virkkanut isälle mitään sinun tulostasi...
ANTTI: Hän ei siitä vieläkään tiedä mitään?
TYYNE: Ei. Kuitenkin täytyi teidän kahden tavata toisenne. — (Hyväillen
hänen kättään.) Siksi ajattelin, että olisi parasta, jos tapaisitte
täällä toisenne.
ANTTI: Siinä teit hienotunteisesti.
TYYNE: Näin minä ajattelin: täällä seisot sinä kotikamaralla, täällä
voit sinä kohdata ketä hyvänsä pystypäin.
ANTTI: Niin. Sillä vaikka tämä torppa onkin pappilan maalla...
TYYNE: Jumalan kirkkaan taivaan alla täällä seisot.
ANTTI: Senkin ovat papit ja piispat meiltä tuhrineet! — Mutta olkoon
menneeksi! Kiitän sinua, että näin heti johdatit yhteen meidät.
TYYNE: Eikö totta, täytyihän kaiken kuitenkin tulla selväksi teidän
välillänne?
ANTTI: Juuri niin. Tuossa, kruunun maantiellä, voin ainakin vapaana
miehenä kohdata hänet.
TYYNE: Miksi maantiellä?
ANTTI: Siksi, että se on kaikkien oma. Siksi, että seisomme siinä
puolueettomalla alueella.
TYYNE: Antti!
ANTTI (jyrkästi): Me kaksi. Isäsi ja minä. Sotarovasti Pontus Marttila
ja konerakentaja Antti Teräksinen.
TYYNE: Tuohan kuulostaa melkein taisteluunvaatimukselta. Et suinkaan
aio heti rakentaa riitaa hänen kanssaan?
ANTTI: En. Minä en vaadi häneltä mitään muuta kuin sinua. — (Kiertää
hänet käsivarrellaan.) Tänne ei siis tule ketään muita kuin isäsi?
TYYNE: Ei. Ei täällä ole enää moneen vuoteen ollut muita ketään.
ANTTI: Mutta pitäjän nuoriso? Missä se piileksii?
TYYNE (surumielisesti): Ei täällä ole enää mitään nuorisoa. Vanhat
herraskartanot ovat autioituneet, uusien tulokasten kanssa ei isä
viitsi seurustella.
ANTTI: Hän on ylpeä. Hän on ylimys viimeiseen hengenvetoonsa asti. —
Mutta kenen kanssa hän sitten seurustelee?
TYYNE: Ei juuri kenenkään. Hän on mieluummin yksin. Yksin
kirjastossaan. Hän sanoo, että hän ei kuulu tähän aikakauteen.
ANTTI: Sanooko hän niin? Hyvä, että hän huomaa sen. Sillä
kirkkoruhtinas hän on, jollaiset ovat mahdollisia ainoastaan niin kauan
kuin on kirkon orjia olemassa.
TYYNE (hiljaisesti): En tiedä. Minusta hän on suurin ja ihanin mies,
minkä olen nähnyt ... tietysti lähinnä sinua, Antti.
ANTTI: Hyvä, että lisäsit sen. — (Vaitiolo.) Muistatko, kuinka te,
pitäjän vallasväki, tulitte ennen joka juhannus tänne eväinenne?
TYYNE: Ja kuinka sinä menit piiloon etkä tahtonut tulla edes
tervehtimään! Miksi et?
ANTTI: Siksi, että häpesin, sillä olin jo silloin rakastunut sinuun. —
Ja siksi, että minä jo silloin vihasin teitä...
TYYNE: Meitä? Minuakin?
ANTTI (lennokkaasti): En sinua, sillä sinä olit minulle ilmestys
taivaan korkeudesta. — (Hillityllä äänellä.) Mutta noita muita,
päiväperhoja...
TYYNE: Päiväperhoja?
ANTTI: Kaikkia, joilla oli paremmat vaatteet kuin minulla,
lois-eläimiä, jotka söivät parempaa ruokaa kuin minä,
vahinkohyönteisiä...
TYYNE: Lois-eläimiä? Vahinkohyönteisiä? — Kenestä puhut?
ANTTI (pidätetyllä raivolla): Puhun _herras_väestä. — Ja heidän
lapsistaan! — (Hampaittensa välistä.) Niitä minä enin vihasinkin.
TYYNE: Mutta miksi?
ANTTI: Siksi, että heillä oli hienompi hipiä kuin minulla, ja keveämpi
käytös, ja sirommat kasvonpiirteet. Siksi, että he olivat kuin kukkaset
kedolla, jotka eivät työtä tee eivätkä kehrää...
TYYNE: Mutta Antti!
ANTTI (kuten edellä): _Minä_ sain tehdä työtä aamusta iltaan! _Minä_
sain ansaita leipäni jo koulupoikana! — Mutta nuo prinssit isiensä ja
äitiensä armosta...
TYYNE: Antti!
ANTTI: ... nuo prinsessat kaikkivaltiaan rahan voimasta...
TYYNE: ... olivathan he viattomia. Eiväthän he olleet itse määränneet
vanhempiaan.
ANTTI (jyrkästi): En minäkään ollut itse määrännyt _omia_ vanhempiani.
TYYNE: No niin?
ANTTI: Kuitenkin minä sain tuntea katkerasti olevani vain torpan poika.
(Vaitiolo.)
TYYNE: Ne ovat kohtalon salaisuuksia. Ne ovat luojan töitä. — Miksi
syyttää niistä ihmisiä?
ANTTI (kiivaasti): Luoja ei ole luonut herroja ja talonpoikia! Luoja on
luonut vain ihmisiä. Ja sitäpaitsi: jos vihaan heitä ja heidän
lapsiaan, en tee muuta kuin mitä käskee heidän jumalansa.
TYYNE (hämmästyneenä): Mikä jumala?
ANTTI: Juutalaisten jumala, joka etsiskelee isäin pahat teot lasten
päälle kolmanteen ja neljänteen polveen...
TYYNE: Jätä siis kosto hänelle!
ANTTI: Hän on sanonut myös: silmä silmästä ja hammas hampaasta. — Ja
vielä hän on sanonut: millä mitalla te mittaatte, sillä pitää myös
teille mitattaman!
TYYNE: Antti! Eihän sinusta vain ole tullut ateisti?
ANTTI: Miksi sitä kysyt?
TYYNE (huolestuneesti): Isä ei kärsi ateisteja. Vaikka hän näet onkin
edistysmielinen mies, hän on kuitenkin pappi...
ANTTI: "Edistysmielinen pappi!" — (Päätään pudistaen.) Se kuuluu niin
kummalliselta.
TYYNE: Kuinka niin?
ANTTI: Sama kuin sanoisit: kylmä tuli tai kuuma jää. — Ne kaksi ovat
toistensa vastakohtia.
TYYNE (innokkaasti): Eipä suinkaan. Siitä näkyy, kuinka vähän sinä itse
asiassa ymmärrät olojamme. — (Toimekkaasti.) Meillä on paljon
edistysmielisiä pappeja täällä Suomessa...
ANTTI: Niitä on kautta maailman nykyaikaan. Mutta juuri he ovat meidän
pahimmat vihollisemme.
TYYNE: Kenen viholliset?
ANTTI: Meidän. Sinun ja minun. Kaikkien todella vapaiden henkien,
kaikkien todella perinjuuristen yhteiskunta-parantajien.
TYYNE (ihmetellen): Vanhoillinen pappi olisi siis parempi sinusta?
ANTTI: Hän _on_ parempi, siksi että hän on pahempi. — Pahempi omalle
asialleen, tarkoitan. Vanhoillinen pappi _voi_ sitäpaitsi jossakin
tapauksessa olla rehellinen mies...
TYYNE: Antti, minä pyydän!
ANTTI: Edistysmielinen pappi ei ikinä. Jos hän todella on
edistysmielinen, hän ei voi olla pappi enää. Jos hän on pappi,
hän ei voi olla edistysmielinen.
TYYNE (tuskallisesti): Antti! Sinä unohdat: myöskin minä olen
edistysmielisen papin tytär. (Kääntää kasvonsa pois. Vaitiolo.)
ANTTI: Anteeksi: minä unohdin sen. — (Vaitiolo.) Sellainen minä olen.
Minä en osaa koskaan lopettaa kerran vauhtiin päästyäni.
TYYNE: Et.
ANTTI: Sellainen minä olin jo lapsena. Jos joskus yhdyin leikkiin
muiden ikäisteni kanssa, innostuin aina liiaksi ja tein tuhotöitä.
TYYNE (hymyillen kyyneltensä halki): Sinä nyt olet sellainen.
ANTTI: Minun ei pitäisi koskaan innostua.
TYYNE: Päinvastoin, Antti!
ANTTI: Ei. — Muut ihmiset voivat innostua, näetkös, menemättä liian
pitkälle. Minulla sitävastoin vaanii se vaara aina lähellä.
TYYNE: Kyllä. Olisi synti kieltää sitä.
ANTTI: Niin. — Ja silloin teen minä aina pahaa niille, joita rakastan
enin, minä...
TYYNE (lämpimästi): ... sinä, joka olet niin hellä ja hyvä ... joka et
tahtoisi tehdä pahaa kärpäsellekään! (Ojentaa molemmat kätensä
hänelle.)
ANTTI: Eikö totta, Tyyne: minä nyt olen sellainen kuin olen.
TYYNE: Niin. Ei kannata olla vihainen sinulle.
ANTTI: Kyllä kannattaa. — Minä olen mahdoton ihminen.