Jouduttuaan Biskajan lahdella myrskyyn, jonka vanha tukeva tynnyri
kesti hämmästyttävän hyvin, _Pääsky_ kiersi Cap Finisterren ja
pääsi siten myrskystä rauhaan, lyijynkarvaisen taivaan alta ja
pilvenkorkuisesta aallokosta aurinkoiseen seesteiseen tyveneen. Se oli
kuin siirtymistä talvesta kevääseen, ja alus lipui nyt tiukasti tuuleen
käännettynä hieman vasempaan kallistuneena.
Master Leigh ei ollut suinkaan aikonut purjehtia niin kauas tekemättä
sovintoa vankinsa kanssa. Mutta tuuli oli ollut hänen aikomuksiaan
voimakkaampi, ja hänen oli täytynyt kiitää sen edellä ja painua
etelään, kunnes sen raivo laantui. Niin tapahtui — ja kuten tulemme
näkemään, ihmeellisesti master Lionelin eduksi — että laivurin täytyi
odottaa, kunnes he olivat saapuneet Portugalin rannikolle — mutta kauas
merelle, sillä Portugalin rannikko ei ollut siihen aikaan ollenkaan
terveellinen englantilaisille merimiehille — ennenkuin voi kutsua sir
Oliverin puheilleen.
Kapteeni istui pienessä hytissään aluksen perässä likaisen pöydän
ääressä, jonka yläpuolella riippuva lamppu heilui laivan hiljaista
keinuntaa noudattaen. Hän poltti kehnoa tupakkaa, jonka savu leijui
sakeana pienen suojan ilmassa, ja hänellä oli konjakkipullo vieressään.
Hänen siinä istuessaan koko mahdikkuudessaan tuotiin sisään sir Oliver,
jonka kädet olivat yhä vielä selän taa sidotut. Hän oli laiha, silmät
olivat syvällä kuopissaan, ja leuassa versoi viikkoinen parta. Hänen
vaatteensakin olivat vielä siinä epäjärjestyksessä, johon olivat
taistelussa joutuneet, ja sitäkin enemmän rypistyneet, kun hän ei ollut
voinut niitä riisua koko aikana.
Sir Oliver oli niin kookas, ettei voinut mitenkään seisoa suorana
matalakattoisessa hytissä, ja hänelle siirsi tuolin eräs laivan
miehistöön kuuluva hirtehinen, joka oli noutanut hänet kannen alta.
Hän istuutui aivan välinpitämättömänä ja tuijotti tyhjin katsein
laivuriin. Master Leigh, joka oli odottanut kiukunpurkausta, oli hieman
pettynyt kohdatessaan sellaista merkillistä tyyneyttä. Hän lähetti
pois ne kaksi merimiestä, jotka olivat sir Oliverin tuoneet, sulki
heidän lähdettyään hytin oven ja virkkoi vangilleen, punaista partaansa
sivellen:
»Sir Oliver, teitä on kohdeltu ylen kehnosti.»
Auringonvalo virtasi sisään luukusta valaisten sir Oliverin ilmeettömät
kasvot.
»Oliko tarpeen tuoda minut tänne kertoaksesi minulle tuon, sinä konna»,
vastasi hän.
»Eipä niinkään», virkkoi master Leigh. »Mutta minulla on vielä jotakin
lisättävää. Te luulette, että olen tehnyt teille huonon palveluksen. Se
luulonne tekee minulle vääryyttä. Minun avullani te opitte erottamaan
todelliset ystävänne salaisista vihamiehistänne; tästä lähtien
tiedätte, kehen luottaa, ketä epäillä.»
Sir Oliver tuntui hiukan kohentuvan välinpitämättömyydestään, tuon
konnan hävyttömyyden ärsyttämänä. Hän ojensi säärensä ja hymyili
happamesti.
»Voi käydä vielä niin, että väitätte minun olevan teille
kiitollisuudenvelassa», sanoi hän.
»Te väitätte vielä itse niin», vakuutti hänelle kapteeni. »Tiedättekö,
mitä minun käskettiin teille tehdä?»
»En totisesti tiedä enkä haluakaan tietää», kuului hämmästyttävä,
väsyneellä äänellä lausuttu vastaus. »Jos aiotte kertoa asiasta minun
huvikseni, pyydän teitä luopumaan vaivannäöstä.»
Tuo vastaus ei kapteenia auttanut. Hän tuprutti hetken piippuaan.
»Minua pyydettiin», sanoi hän sitten, »viemään teidät Berberian
rannikolle ja myymään teidät sinne maurilaisten orjaksi. Olin
suostuvinani tehtävään voidakseni teitä palvella.»
»Tuhat tulimmaista!» sadatti sir Oliver. »Te menette teeskennellessänne
merkillisen pitkälle.»
»Sää on minua vastustanut. Aikomukseni ei ollut tulla näin kauas
etelään kanssanne. Mutta myrsky ajoi meidät tänne. Nyt se on ohi,
ja jos lupaatte olla esittämättä mitään syytöstä minua vastaan ja
hieman hyvittää sitä vahinkoa, jonka joudun kärsimään poiketessani
ohjelmastani ja menettäessäni lastin, jonka ajattelin saavani, käännän
aluksen ja vien teidät takaisin kotiin viikon kuluessa.»
Sir Oliver silmäili häntä ja hymyili vihaisesti. »Millainen konna
olettekaan, kun ette voi pitää kenellekään antamaanne sanaa!» huusi
hän. »Ensin otatte vastaan rahoja viedäksenne minut pois, ja sitten
pyydätte rahoja minulta luvaten viedä minut takaisin.»
»Te teette minulle vääryyttä, sir, vannon, että teette vääryyttä!
Minä voin pitää sanani, kun kunnialliset miehet pitävät minua
palveluksessaan, ja teidän pitäisi se tietää, sir Oliver. Mutta se,
joka pitää konnalle antamansa sanan, on hölmö — ja se en ole minä,
kuten myös tietänette. Minä olen suostunut tähän asiaan, jotta eräs
konna tulisi paljastetuksi ja hänen aikeensa estyisivät ja lisäksi
saadakseni hieman hyötyä tästä aluksestani. Minä puhun teille
avoimesti, sir Oliver. Sain veljeltänne suunnilleen kaksisataa puntaa
rahassa ja koruina. Antakaa te saman verta, niin —»
Mutta samassa oli sir Oliverin välinpitämättömyys kuin pois pyyhkäisty.
Se valahti hänestä kuin vaate, ja hän istui eteenpäin kumartuneena,
valppaana ja hieman kiukkuisenkin näköisenä.
»Mitä sanotkaan?» huusi hän, äänessä viiltävä sävy.
Kapteeni katsoa tuijotti häneen unohtaen piippunsa. »Minä sanon,
että jos tahdotte maksaa minulle saman summan, jonka veljenne maksoi
minulle, jotta toimittaisin teidät pois —»
»Veljeni?» ärjyi ritari. »Sanotko veljeni?»
»Sanon. Minä sanon: teidän veljenne.»
»Master Lionel?» kysyi toinen vielä.
»Onko teillä joku toinenkin veli?» kysyi master Leigh.
Molemmat olivat hetken vaiti, ja sir Oliver tuijotti eteensä, pää
hartioiden väliin painuneena. »Malttakaahan», virkkoi hän vihdoin.
»Sanotteko veljeni Lionelin maksaneen teille, jotta kuljettaisitte
minut pois — sanalla sanoen, että minun oloni tässä alusrähjässänne
johtuu hänestä?»
»Ketä muuta olettekaan epäillyt? Vai luulitteko minun tehneen sen
omaksi huvikseni?»
»Vastatkaa minulle», huusi sir Oliver siteissään vääntelehtien.
»Olen jo vastannut teille useat kerrat. Mutta koska teidän näkyy olevan
vaikea asiaa tajuta, sanon vielä kerran, että veljenne, master Lionel
Tressilian, maksoi minulle kaksisataa puntaa, jotta kuljettaisin teidät
Berberiaan ja myisin sinne orjaksi. Onko asia nyt riittävän selvä?»
»Yhtä selvä kuin valheellinen. Sinä valehtelet, koira!»
»Hiljemmin, hiljemmin!» virkkoi master Leigh hyvätuulisesti.
»Minä sanon, että valehtelet!»
Master Leigh silmäili häntä hetken. »Siltäkö taholta tuulee!» sanoi hän
vihdoin, nousi sitten sanaakaan virkkaamatta ja meni hytin seinällä
olevan kirstun luo. Hän avasi sen ja otti sieltä nahkakukkaron. Siitä
hän veti esiin kahmalollisen jalokiviä. »Ehkäpä tunnette joitakin
näistä», sanoi hän. Veljenne antoi ne minulle, kun hänellä ei ollut
täyttä kahtasataa puntaa rahassa. Katsokaa niitä.»
Sir Oliver tunsi erään sormuksen ja pitkän päärynänmuotoisen helmen,
joka oli ollut hänen veljensä korvarenkaassa, tunsi erään medaljongin,
jonka oli lahjoittanut Lionelille kaksi vuotta sitten, ja tunsi
vähitellen kaikki hänen eteensä levitetyt korut.
Hänen päänsä painui rinnalle, ja hän istui siinä hetken aikaa kuin
huumautuneena. »Hyvä Jumala!» huokasi hän vihdoin onnetonna. »Kuka siis
onkaan minulle vielä jäänyt! Lionelkin! Lionel!» Nyyhkytys värisytti
hänen jykevää varttansa. Pari kyyneltä virtasi vitkalleen hänen
laihoille kasvoilleen ja katosi hänen leukansa parransänkeen. »Minä
olen kirottu!» sanoi hän.
Ellei tuollaista eittämätöntä todistusta olisi ollut, hän ei olisi
missään tapauksessa suostunut asiaa uskomaan. Siitä hetkestä, jona
hänen kimppuunsa oli hyökätty Godolphinin kartanon portilla, hän oli
otaksunut sen Rosamundin työksi, ja hänen turtumuksensa oli johtunut
ajatuksesta, että Rosamund oli sallinut harhaluulonsa ja vihansa
johtaa itsensä niin pitkälle. Hän ei ollut hetkeäkään epäillyt sitä,
että mistress Rosamund oli kutsunut hänet puheilleen, kuten Lionel
oli kertonut. Ja samoinkuin hän uskoi menneensä Godolphinin kartanoon
Rosamundin kutsumana, samoin hän päätteli, että se, mitä siellä oli
tapahtunut, oli tapahtunut Rosamundin neuvosta vastaukseksi siihen,
että hän oli edellisenä päivänä väkisin pyrkinyt hänen puheilleen, ja
sen takeeksi, ettei sellaista milloinkaan enää sattuisi.
Tuo vakaumus oli ollut hänelle katkera kalkki; se oli
ikäänkuin tylsentänyt hänen aistinsa saattaen hänet sellaiseen
välinpitämättömyyden tilaan, jossa tuntui aivan yhdentekevältä,
millainen kohtalo oli häntä odottamassa. Mutta se ei sittenkään ollut
niin katkera kalkki kuin tämä uusi tieto. Rosamundilla oli joka
tapauksessa jonkinlaista aihetta vihaan, joka oli tullut hänen entisen
rakkautensa sijaan. Mutta mitä syytä voikaan olla Lionelilla? Millaisia
vaikuttimia saattoikaan olla sellaiseen menettelyyn, lukuunottamatta
sitä luonnotonta inhottavaa itsekkyyttä, joka kenties tavoitteli
varmuutta siitä, ettei syyllisyys Peter Godolphinin surmaan siirtyisi
pois niiltä hartioilta, jotka sitä viattomasti kantoivat, ja katalasti
halusi hyötyä poistamalla tieltään miehen, joka oli ollut hänen
veljensä, isänsä ja kaikkensa?
Sir Oliver tunsi kauhun ruumistaan värisyttävän. Se oli uskomatonta,
mutta sittenkin epäilemättä totta. Lionel oli näin korvannut kaiken sen
rakkauden, jota hän oli hänelle osoittanut, kaiken sen uhrautumisen,
jonka nojalla hän oli veljeä suojellut. Vaikka koko maailma olisi
noussut häntä vastaan, hän olisi yhä uskonut Lionelin pysyneen
uskollisena, ja tuo vakaumus olisi epäilemättä luonut häneen hiukan
rohkeutta. Mutta nyt...Hänen yksinäisyydentuntonsa, se tunto, että hän
oli joutunut kaikkien hylkäämäksi, vaikutti häneen ylen valtavasti.
Sitten syntyi hänen murheestaan hitaasti vihankauna, ja kerran
synnyttyään se nopeasti kasvoi, kunnes täytti hänen koko mielensä
ja sysäsi vuorostaan syrjään kaiken muun. Hän nojasi taaksepäin
suurta päätään, ja hänen veristävät, säihkyvät silmänsä suuntautuivat
kapteeniin, joka nyt kirstulla istuen tarkasteli häntä tyynesti ja
odotti hänen toipumistaan siitä mielenjärkytyksestä, jonka äskeinen
tiedonanto oli aiheuttanut.
»Kuulkaa, master Leigh», kysyi hän, »mitä vaaditte, jos viette minut
takaisin Englantiin?»
»Niin, mitä arvelette, sir Oliver», virkkoi kapteeni, »minun nähdäkseni
olisi paikallaan sama hinta, jonka sain teidän tänne tuomisesta. Toinen
tavallaan pyyhkisi pois toisen.»
»Saatte summan kaksinkertaisena, jos viette minut takaisin
Trefusis-niemeen», kuului nopea vastaus.
Kapteenin pienet silmät välähtivät, ja hänen tuuheat kulmakarvansa
koskettivat toisiaan hänen rypistäessään otsaansa. Suostuminen tapahtui
liian kerkeästi. Siinä piili kavaluutta pohjalla, jos hän ollenkaan
tunsi ihmisten luontoa,
»Mitä pahaa juonta haudottekaan?» kysyi hän ivallisesti.
»Pahaa juonta? Sinunko varallesi, mies?» Sir Oliver nauroi käheästi.
»Tuhat tulimmaista, sinä roisto, luuletko minun ajattelevan itseäsi
tässä asiassa tai ajatteletko mielessäni olevan sijaa niin mitättömälle
vihalle tuon toisen rinnalla?»
Hän puhui totta. Lioneliin kohdistuva vihanpuuska oli tosiaankin
niin ehdoton, ettei hän voinut ollenkaan ajatella tuon konnamaisen
merimiehen osuutta asiassa.
»Annatteko minulle sananne?»
»Sanani? Mitä joutavia, mies! Olenhan sen jo antanut. Minä vannon
maksavani sinulle mainitsemani summan, kun lasket minut jälleen maihin
Englannissa. Riittääkö se? Siinä tapauksessa leikkaa siteeni ja tee
loppu nykyisestä olostani.»
»Olen tosiaankin iloinen saadessani olla tekemisissä niin järkevän
miehen kanssa! Te suhtaudutte asiaan niinkuin pitääkin. Näettehän, että
olen tehnyt, mitä olen tehnyt, vain virkani puolesta, olen toiminut
välikappaleena, ja häpeä on sen, joka on minut tähän tekoon pestannut.»
»Niin, sinä olet pelkkä ase, likainen ase, kullalla silaeltu, et mitään
muuta. Se myönnettäköön. Leikkaa siteeni, Jumalan nimessä! En halua
olla kauemmin sidottuna kuin salvokukko.»
Kapteeni veti puukkonsa, siirtyi sir Oliverin luo ja katkaisi hänen
siteensä sen enempää virkkamatta. Sir Oliver nousi niin nopeasti, että
löi päänsä matalaan kattoon, ja istuutui sitten jälleen. Samassa kuului
ulkoa ja yläpuolelta huuto, joka sai laivurin siirtymään hytin ovelle.
Hän tempasi sen auki ja laski siten savun ulos ja päivänpaisteen
sisään. Sitten hän astui peräkannelle, ja sir Oliver, joka käsitti
olevansa oikeutettu niin tekemään, seurasi häntä.
Alhaalle, keskikannelle, oli kerääntynyt pieni joukko merimiehiä
alihangan puolelle katselemaan ulos merelle, keulakannella oli toinen
samanlainen joukko, ja kaikki katselivat jännittyneinä eteenpäin ja
kohti maata. He olivat Cap da Rocan kohdalla, ja huomatessaan kuinka
paljon lähemmäksi rannikkoa alus oli joutunut siitä, kun hän oli
viimeksi suuntaa määrännyt, kapteeni Leigh kirosi julmasti ruorissa
olevaa perämiestään. Heidän etupuolellaan alihangan puolella ja
Tajon suulla, josta oli merelle tullut — se oli epäilemättä ollut
siellä väijymässä tällaista saalista — näkyi iso, korkeamastoinen
prammipurjeilla varustettu alus, joka kiiti melkein tuulen edellä
kaikki purjeet levitettyinä.
Tiukasti tuuleen suunnattu _Pääsky_, jonka mesaani- ja märssypurjeet
olivat reivatut, kulki korkeintaan yhden solmuvälin espanjalaisen
edetessä viisi — sen lähtösataman nojalla voi näet varmasti päätellä,
että se oli espanjalainen alus.
»Alemmas tuuleen!» komensi kapteeni, hyppäsi ruoriin ja sysäsi
kyynäspäällään peränpitäjän syrjään niin kiivaasti, että hän oli
hoipertua kumoon.
»Itsehän suunnan määräsitte», huomautti mies.
»Sinä taitamaton hölmö», ärjyi laivuri. »Minä käskin sinua
pysyttelemään samassa etäisyydessä rannikolta. Jos maa tulee tuijottaa
meitä vastaan, onko meidän pidettävä suoraa suuntaa, kunnes siihen
törmäämme?» Hän pyörähdytti ruoria ja käänsi aluksen tuuleen. Sitten
hän jälleen jätti peräsimen miehen huostaan. »Tuohon suuntaan», käski
hän, huusi komentosanoja mennessään ja siirtyi itse katsomaan, että
niitä noudatettiin. Miehiä juoksi ruoritaljojen luo hänen käskyjään
noudattaen, toiset kapusivat parvina purkamaan prammipurjeiden reivejä,
toiset taas kiiruhtivat peräpuolelle tekemään samoin mesaanipurjeille,
ja pian viiletti alus viheriässä vedessä, kaikki purjeet ylhäällä,
suunnaten kulkunsa suoraan ulapalle.
Sir Oliver silmäili peräkeulasta espanjalaista. Hän huomasi sen
kääntävän kompassipiirun verran ylähangan puolelle ja suuntaavan
kulkunsa niin, että voisi katkaista heiltä tien. Vaikka se siten joutui
tiukemmin tuuleen kuin _Pääsky_, se kuitenkin yhä saavutti kapteeni
Leigh'n alusta, koska sen purjepinta oli melkoista suurempi.
Laivuri tuli takaisin perään ja seisoi siinä alakuloisesti katsellen
toisen aluksen lähenemistä, kiroten itseään, kun oli purjehtinut
sellaiseen satimeen ja vielä tuimemmin kiroten perämiestään.
Sillävälin sir Oliver tarkasteli _Pääskyn_ asestusta, mikäli se
oli nähtävissä ja ihmetteli itsekseen, millaiset varustukset
mahtoivat olla alhaalla keskikannella. Hän esitti kapteenille asiaa
koskevan kysymyksen, huolettomasti, ikäänkuin olisi ollut pelkkä
sivustakatselija eikä olisi ollenkaan ajatellut omaa asemaansa
aluksessa.
»Kiidättäisinkö minä tässä hankamyötäiseen, jos alukseni olisi
asianmukaisesti varustettu?» urahti Leigh. »Olenko minä se mies,
joka pakenee espanjalaista? Tahdon vain houkutella sen kyllin kauas
rannikolta.»
Sir Oliver ymmärsi eikä virkkanut enää mitään. Hän huomasi
keskikannella joukon miehiä, kantamuksinaan entraushakoja ja muita
pieniä aseita, jotka he sijoittivat ison maston juurelle. Sitten juoksi
tykkimies, tanakka mustanpuhuva veikko, jonka yläruumis oli paljas ja
jolla oli haalistunut huivi turbaanin tavoin pään ympärille käärittynä,
ylähangan puolella sijaitsevan messinkitykin luo muutamien apulaistensa
seuraamana.
Master Leigh lähetti erään toisen miehen peränpitäjän sijaan, jonka
käski mennä keulakannelle järjestämään kuntoon toista tykkiä.
Sitten kilpa-ajo jatkui vähän aikaa espanjalaisen yhä lyhentäessä
välimatkaa ja rannikon häipyessä taakse, kunnes se oli pelkkä himmeä
viiva kimaltelevan meren rajalla. Yhtäkkiä tupsahti espanjalaisen
kupeesta pieni valkoinen savupilvi, vähän myöhemmin kuului
tykinlaukaus, ja sitten putosi kuula kaapelinmitan päähän _Pääskyn_
keulasta.
Ruskeapintainen tykkimies seisoi perässä sytytin kädessään, valmiina
vastaamaan, kunhan kapteeni antaisi määräyksen. Keskikannelta tuli
hänen apulaisensa ilmoittamaan kaiken olevan kunnossa ja saamaan
käskyjä.
Espanjalainen ampui toisen laukauksen, jälleen lähelle _Pääskyn_
keulalaitaa.
»Selvä kehoitus», virkkoi sir Oliver, »purjeet pakkiin!»
Kapteeni murahti punaiseen partaansa, »Sen luodit kantavat kauemmaksi
kuin useimpien espanjalaisten», sanoi hän. »Mutta en tahdo vielä
tuhlata ruutia. Meillä ei ole sitä liikaa.»
Hän oli tuskin ehtinyt tuon sanoa, kun tuli kolmas laukaus. Päiden
päältä kuului ankara rasahdus, ja sitten putosi rymisten kannelle iso
märssyraaka iskien pari miestä kuoliaaksi. Taistelu oli ilmeisesti
käynnissä. Mutta kapteeni Leigh ei pitänyt turhaa kiirettä.
»Ei vielä!» huusi hän tykkimiehelle, joka heilutti sytytintään valmiina
laukaisemaan.
Alus kulki nyt, isonmaston kärsittyä vaurion, entistä hitaammin,
ja espanjalainen läheni nopeasti. Vihdoin kapteeni katsoi sen
saapuneen kyllin lähelle ja lausui kiroten komentosanan. _Pääsky_
laukaisi ensimmäisen ja viimeisen kerran tässä taistelussa. Huumaavan
pamahduksen jälkeen sir Oliver näki tukehduttavan savun läpi, että
espanjalaisen korkea keula oli puhjennut.
Master Leigh kirosi tykkimiestään, joka oli tähdännyt liian korkealle.
Sitten hän käski perämiestä laukaisemaan tykin, joka oli hänen
hoidossaan. Toisen laukauksen piti olla merkkinä keskikannelta
tuiskattavaan yhteislaukaukseen. Mutta espanjalainen oli sukkelampi.
_Pääskyn_ komentajan parhaillaan antaessa merkkiä espanjalaisen kylki
leiskahti koko pituudeltaan tuleen ja savuun.
_Pääsky_ huojahteli saamastaan iskusta, kohosi hetkeksi oikeaan
asentoon ja kallistui sitten arveluttavasti alihangan puolelle.
»Tuhannen helvetti!» ulvahti Leigh. »Se on saanut vuodon!» Sir Oliver
näki espanjalaisen taas väistyvän, ikäänkuin tyytyväisenä tekoonsa.
Perämiehen tykin laukaisemisesta ei tullut mitään, ja lähettämättä jäi
yhteislaukauskin. Äkkinäinen kallistuminen oli kääntänyt ampuma-aukot
merenpintaa kohti; kolmen minuutin kuluessa ne olivat sen tasossa.
_Pääsky_ oli saanut surmaniskunsa ja oli uppoamassa.
Iloiten siitä, ettei alus kyennyt enää tekemään mitään vahinkoa,
espanjalainen luovi sen läheisyydessä odottaen varmaa lopputulosta
ja aikoen poimia mahdollisimman paljon orjia katolisen majesteetin
kaleereihin Välimerelle.
Niin toteutui Lionelin sir Oliverille suunnittelema kohtalo, ja siihen
joutui ottamaan osaa myöskin master Leigh, rahalla ostettu veikko, joka
ei suinkaan ollut ottanut mitään sellaista laskuihinsa.