ROSAMUND.

Vieraan lähdettyä sir Oliver pian jälleen tyyntyi. Voidessaan siten

kaikessa rauhassa miettiä asemaansa hän suuttui uudelleen ajatellessaan

raivoa, jonka valtaan oli joutunut, raivoa, joka oli vallinnut häntä

siinä määrin, että hän oli lisännyt jo ennestään melkoisia esteitä

Rosamundin ja itsensä välille. Hänen kiukkunsa käännähti täydessä

liekissään toisaalle valiten esineekseen John Killigrew'n. Sir Oliver

tahtoi selvittää suhteensa häneen heti paikalla. Ja hän tulisi tekemään

sen, kautta taivaan valkeuden!

Hän huusi luokseen Nickin ja käski tuomaan saappaansa.

»Missä on master Lionel?» kysyi hän, kun saappaat oli tuotu.

»Hän on vastikään saapunut ratsastamasta, sir Oliver!»

»Pyydä hänet tänne.»

Kehoitusta noudattaen saapui aivan kohta sir Oliverin velipuoli,

solakka, äitinsä näköinen nuorukainen, riihattoman Ralph Tressilianin

toisesta avioliitosta. Hän oli sekä sielultaan että ruumiiltaan

aivan toisenlainen kuin sir Oliver. Hänen viehätyksensä oli herkkää,

melkeinpä naisellista; hänen hipiänsä oli vaalea ja hieno, hiukset

kullanväriset ja silmät tummansiniset. Hänessä oli erittäin viehättävä

nuoruusiän sulo — hän näet oli vasta kaksikymmentä vuotta täyttänyt —

ja hänen pukunsa oli huolellinen kuin hovilaisen.

»Oliko tuo Godolphinin penikka sinua tapaamassa?» kysyi hän huoneeseen

tullessaan.

»Olipa niinkin», murahti sir Oliver. »Hän tuli sanomaan minulle eräitä

asioita ja kuulemaan eräitä minulta.»

»Ahaa! Hän tuli minua vastaan portilla eikä vastannut tervehdykseeni.

Kirotun sietämätön pentu!»

»Sinä osaat arvostella ihmisiä, Lal.» Sir Oliver nousi saatuaan

saappaat jalkaansa. »Lähden tästä Arwenackiin vaihtamaan muutamia

kohteliaisuuksia sir Johnin kanssa.»

Hänen tiukkaan puserretut huulensa ja päättäväinen ilmeensä täydensivät

sanoja niin hyvin, että Lionel tarttui hänen käsivarteensa. »Ethän...

ethän aio?»

»Aionpa niinkin.» Hän taputti hellästi veljensä olkapäätä, ikäänkuin

olisi tahtonut tyynnyttää ilmeisesti säikähtynyttä nuorukaista. »Sir

John puhuu liikoja», selitti hän. »Se vika kaipaa korjaamista. Lähden

opettamaan hänelle vaiti-olemisen hyvettä.»

»Siitä koituu ikävyyttä, Oliver.»

»Niin koituu — hänelle. Jos mies kerran nimittää minua merirosvoksi,

orjakauppiaaksi, murhaajaksi ja taivas tiesi miksi kaikeksi, niin hänen

täytyy olla valmis sietämään tekonsa seuraukset. Mutta oletpa viipynyt

kauan, Lal. Missä olet ollut?»

»Ratsastin Malpasiin asti.»

»Malpasiin asti?» Sir Oliverin silmät kapenivat, kuten oli hänen

tapansa. »Olen kuullut kuiskittavan, mikä magneetti sinua sinne vetää»,

sanoi hän. »Ole varuillasi, poikani. Sinä käyt liian usein Malpasissa.»

»Miksi niin?» kysyi Lionel hieman kylmästi.

»Tarkoitan, että olet isäsi poika. Muista se, ja yritä välttää hänen

jälkiänsä, jotteivät ne johda sinua samaan loppuun. Noita hänen

taipumuksiaan muistutti vastikään mieleeni kelpo master Peter. Älä käy

kovin usein Malpasissa. En sano enempää.» Mutta nuoremman veljen olalle

laskettu käsivarsi ja lämmin syleily teki kerrassaan mahdottomaksi

kantaa kaunaa tuon varoituksen vuoksi.

Hänen lähdettyään Lionel istuutui aterioimaan, Nick palvelijanaan.

Hän ei syönyt paljoa eikä virkkanut vanhalle palvelijalle sanaakaan

koko aterian aikana. Hän oli syvissä mietteissä. Ajatukset seurasivat

veljeä kostoretkelle Arwenackiin. Killigrew ei ollut mikään lapsi, vaan

luja mies, sotilas ja merimies. Jos onnettomuus kohtaisi Oliveriä...

Lionel vapisi tuota ajatellessaan, ja sitten hänen mielensä alkoi

melkein hänen tahtomattaan selvitellä, mitä sellaisesta tapahtumasta

seuraisi hänelle itselleen. Hänen elämänsä ja onnensa joutuisi aivan

toiseen vaiheeseen, ajatteli hän. Eräänlaisen kauhun valtaamana hän

koki suistaa tuota inhottavaa mietettä mielestään, mutta se palasi

alinomaa. Sitä ei käynyt torjuminen. Se pakotti hänet ajattelemaan omaa

olotilaansa.

Kaikesta siitä, mitä hänellä oli, hän sai kiittää veljensä hyvyyttä.

Heidän irstaileva isänsä oli kuollut niinkuin sellaiset henkilöt

tavallisesti kuolevat jättäen jälkeensä monien kiinnitysten rasittamat

tilukset ja paljon velkoja; itse Penarrowkin oli velan panttina,

ja saadut rahat olivat kuluneet juopotteluun, peliin tai Ralph

Tressilianin lukuisiin rakkausseikkailuihin. Sitten Oliver oli myynyt

äidiltään perimänsä, lähellä Helstonea sijaitsevan pienen maatilan ja

oli käyttänyt rahat Espanjan aluevesille tehtyyn kaappausretkeen. Hän

oli varustanut ja miehittänyt aluksen ja oli lähtenyt Hawkinsin kanssa

eräälle niistä retkistä, joita sir John Killigrew täysin oikein nimitti

rosvoretkiksi. Hänellä oli palatessaan ollut niin paljon saalista

puhtaana rahana ja jalokivinä, että voi niiden avulla vapauttaa

rasituksista Tressilianin omaisuuden. Sitten hän oli lähtenyt uudestaan

matkaan ja oli palannut vieläkin äveriäämpänä.

Sillävälin Lionel oli viettänyt aikojaan kotona kaikessa rauhassa.

Hän piti elämänmukavuudesta. Hän oli luonnostaan huoleton, ja hänessä

ilmenivät huolettomaan luonnonlaatuun tavallisesti liittyvät liiat

mieliteot. Hän ei ollut syntynyt uurastamaan ja taistelemaan, eikä

kukaan ollut pyrkinyt siinä suhteessa korjaamaan hänen luonteensa

puutoksia. Toisinaan hän mietti, millaiseksi hänen tulevaisuutensa

muodostuisi, jos Oliver menisi naimisiin. Hän pelkäsi, ettei elämä

säilyisi yhtä mukavana kuin nyt. Mutta hänen pelkonsa ei ollut vakava.

Hän, enempää kuin kukaan hänenlaisensa henkilö, ei ajatellut kovinkaan

paljon tulevaisuutta. Jos hänen ajatuksensa hetkellisen levottomuuden

vuoksi kääntyivät sille taholle, hän heti torjui ne päätellen, että

Oliver sittenkin häntä rakasti ja tulisi varmaan aina pitämään

asianmukaisesti huolta kaikista hänen tarpeistaan.

Hänen otaksumansa oli epäilemättä täysin oikeutettu. Oliver oli

pikemmin hänen isänsä kuin hänen veljensä. Kun heidän isänsä oli

tuotu kotiin, erään loukatun aviomiehen kuolettavasti haavoittamana

— syntisen kuolema äkillisine, kauhistuneine katumuksineen oli ollut

mieltäjärkyttävä näky — hän oli jättänyt Lionelin vanhemman veljen

hoiviin. Oliver oli silloin ollut seitsemäntoista, Lionel kahdentoista

vuoden ikäinen. Mutta Oliver oli näyttänyt niin paljoa vanhemmalta,

että kaksi kertaa leskeksi jäänyt Ralph Tressilian oli luottanut tähän

vakavaan, päättäväiseen ja käskevään poikaan, jonka äiti oli ollut

hänen ensimmäinen vaimonsa. Hänen korvaansa oli kuoleva mies kuiskannut

eletyn elämänsä aiheuttaman katumuksen ja tiedon asioiden tilasta, joka

soi hänen pojilleen ylen niukat käyttövarat.

Oliveria hän ajatteli aivan rauhallisesti. Tuntui kuin hän olisi siinä

tilassa olevien ihmisten aavistuskyvyn nojalla oivaltanut Oliverin

kuuluvan niihin, joiden täytyy menestyä, ihmisiin, jotka käsittelevät

maailmaa, miten mielivät. Hänen huolestumisensa koski yksinomaan

Lionelia, jota arvostellessaan hän samoin nojautui viimeisillään

olevalle ihmiselle suotuun erinomaiseen oivallukseen. Siitä johtui

hänen harras suosittelunsa Oliverille ja Oliverin aulis lupaus olla

nuorukaisen isänä, äitinä ja veljenä.

Kaikki tuo liikkui Lionelin mielessä hänen siinä miettiessään, ja hän

taisteli jälleen sitä inhottavaa, ahdistavat ajatusta vastaan, että jos

hänen veljensä kävisi onnettomasti Arwenackissa, siitä olisi hänelle

itselleen suuri hyöty, että se, mitä hän nyt nautti veljen hyvyyden

nojalla, tulisi siinä tapauksessa oikeudenmukaisesti kuulumaan hänelle.

Jokin paholainen tuntui häntä kiusaavan ivallisesti kuiskaten, että

jos Oliver kuolisi, hänen surunsa ei olisi pitkäaikainen. Sitten

hänen mielensä nousi kapinaan tuota ääntä vastaan, jonka aiheuttajana

oleva itsekkyys oli niin inhottava, että se parempina hetkinä täytti

hänet itsensäkin kauhulla, ja hän muisteli Oliverin muuttumatonta,

järkkymätöntä kiintymystä, harkitsi kaikkea sitä hellää huolenpitoa

ja ystävyyttä, jota Oliver oli kuluneina vuosina alinomaa hänelle

osoittanut, ja kirosi sitä mädännäisyyttä, joka salli mieleen

johtuakaan sellaisia ajatuksia. Tunteiden kuohu, omantunnon ja

itsekkyyden välinen taistelu, oli niin kiivas, että hän kavahti äkkiä

seisaalleen, huulillaan huuto;

»Pakene, Saatana!»

Vanha Nicholas katsahti häneen ja näki nuorukaisen kasvot

vahankarvaisina, otsan hikikarpaloiden peittämänä.

»Master Lionel! Master Lionel!» huudahti hän, ja hänen pienet kirkkaat

silmänsä tutkivat huolestuneina nuoren herran kasvoja. »Mikä on

haittana?»

Lionel pyyhki otsaansa. »Sir Oliver on lähtenyt Arwenackiin

rangaistusretkelle», sanoi hän.

»Entä sitten, sir?» virkkoi Nicholas.

»Hän on mennyt rankaisemaan sir Johnia, joka on häntä solvannut.»

Nickin ahavoituneisiin kasvoihin levisi hymyn irvistys »Niinkö? Olisi

aika mennä naimisiin. Sir John on liian kielevä.»

Lionelia hämmästytti tuo vaivaton luottamus ja ehdoton vakuutus, kuinka

herran oli meneteltävä.

»Ettekö... ettekö pelkää, Nicholas, että...» Hän ei päättänyt

lausettaan. Mutta palvelija ymmärsi, ja hänen irvistyksensä levisi

vieläkin laajemmaksi.

»Pelkää? Hyvänen aika! En ole milloinkaan pelännyt sir Oliverin

vuoksi enkä vastakaan pelkää. Sir Oliver palaa illalliselle ruokahalu

terästyneenä — muullaista vaikutusta ei tappelu ole häneen koskaan

tehnyt.»

Tapahtumat osoittivat palvelijan luottamuksen oikeaksi, joskaan sir

Oliver pienen virheen vuoksi ei suorittanut ihan kaikkea, mitä oli

luvannut ja aikonut. Vihoissaan ja otaksuessaan joutuneensa loukatuksi

hän oli — kuten hänen historioitsijansa väsymättä vakuuttaa ja kuten

itse voitte päätellä, ennenkuin tarinamme on lopussa — armoton kuin

tiikeri. Hän ratsasti Arwenackiin vakavasti aikoen surmata solvaajansa.

Mikään vähempi ei tuntunut hänestä riittävältä. Saavuttuaan Killigrew'n

komeaan linnaan, joka vallitsi Fal-joen suuta ja jonka sakaratorneista

avautui näköala aina Lizard-niemeen saakka, viidentoista peninkulman

päähän, hän huomasi Peter Godolphinin ehtineen sinne ennen häntä,

ja Peterin läsnäollessa sir Oliver syytti sir Johnia harkitummin ja

muodollisemmin kuin oli aikonut. Hän tahtoi sir Johnia syyttäessään

samalla puolustautua Rosamundin veljen kuullen ja saada hänet

käsittämään, kuinka inhottavia olivat ne parjaukset, joita sir John oli

rohjennut lausua, ja kuinka alhaisista vaikuttimista johtuvia.

Sir John auttoi riidan syntymistä. Se vihankauna, jota hän tunsi

Penarrow'n merisissiä kohtaan, — kuten hän sir Oliveria nimitti —

sai hänet haluamaan taistelua melkein yhtä kiihkeästi kuin hänen

haastajansa.

Puistosta löytyi heidän tarkoituksiinsa soveltuva yksinäinen kulmaus,

ja siellä sir John, hoikka, kellerväihoinen, suunnilleen kolmenkymmenen

vuoden ikäinen mies, hyökkäsi miekoin ja tikarein sir Oliverin kimppuun

aivan yhtä tuimasti kuin oli aikaisemmin ahdistanut häntä kielellään.

Hänen tuimuutensa ei kumminkaan johtanut mihinkään tulokseen. Sir

Oliver oli saapunut määrätyssä tarkoituksessa, ja hänen tapanaan oli

aina suorittaa loppuun asti tehtävä, jonka oli ottanut suorittaakseen.

Kolmessa minuutissa oli asia valmis. Sir Oliver pyyhki huolellisesti

säiläänsä, sir John makasi yskien nurmella, ja häntä hoitelivat Peter

Godolphin ja eräs säikähtynyt palvelija, joka oli kutsuttu paikalle,

jotta todistajia oli läsnä laillinen määrä.

Sir Oliver pisti aseensa tuppeen, puki ylleen viitan, astui sitten

kaatuneen vastustajansa luo ja katseli häntä tarkkaavasti.

»Luulenpa vaientaneeni hänet vain vähäksi aikaa», sanoi hän. »Ja

tunnustaa täytyy, että aikomukseni oli parempi. Toivon kuitenkin tämän

opetuksen riittävän ja estävän häntä enemmistä valheista — ainakin

mikäli ne koskevat minua.»

»Pilkkaatteko kaatunutta?» kysyi master Godolphin kiukkuisesti.

»Jumala minua siitä varjelkoon!» virkkoi sir Oliver vakavasti.

»Sydämessäni ei ole minkäänlaista pilkkaa. Uskokaa minua, siellä

ei ole mitään muuta kuin pahoittelua — etten suorittanut työtä

perinpohjaisemmin. Minä lähetän mennessäni apua talosta. Voikaa hyvin,

master Peter.»

Arwenackista hän ratsasti kotimatkallaan Penrynin tietä, ei kumminkaan

suoraa päätä kotiin. Hän pysähdytti ratsunsa Godolphinin kartanon

luona, joka sijaitsi Trefusis-niemen yläpuolella Carrick Roadsin seutua

valliten. Hän kääntyi sisään vanhasta portista ja ajoi pihamaalle.

Laskeutuen satulasta mukulakiviselle pihalle hän ilmoitti tulleensa

tapaamaan mistress Rosamundia.

Rosamund oli omassa huoneessaan — valoisassa tornihuoneessa kartanon

itäsivulla, mistä tarjoutui näköala viehättäville vesille ja kauempana

sijaitseville metsäisille rinteille. Hän istui kirja sylissään korkean

ikkunan komerossa, kun huoneeseen astui sir Oliver, Sally Pentreathin,

Rosamundin aikaisemman hoitajan ja nykyisen kamarineidin edeltämänä ja

ilmoittamana.

Rosamund nousi seisomaan ja huudahti iloisesti hänen kasvojensa

ilmaantuessa näkyviin ovenkamanan alla, joka oli tuskin riittävän

korkealla salliakseen sir Oliverin kulkea kumartamatta, ja seisoi siinä

katsellen häntä huoneen toiselta seinältä silmät säteilevinä ja posket

punottavina.

Mitäpä hyötyä olisikaan hänen kuvailemisesta? Hänen kohta joutuessaan

sir Oliver Tressilianin vuoksi aivan yleisesti tunnetuksi Englannissa

oli tuskin ainoatakaan runoilijaa, joka ei laulanut Rosamund

Godolphinin kauneutta ja suloa, ja niiden ylistyslaulujen katkelmia on

totisesti säilynyt riittävän paljon. Hän oli ruskeatukkainen samoinkuin

hänen veljensä ja jumalaisen solakka, joskin hänen tyttömäinen

vartalonsa näytti vielä melkein liian hoikalta hänen pituuteensa

verraten.

»En odottanut sinua näin aikaisin...» aloitti hän havaitessaan tulijan

kasvot omituisen vakaviksi. »Minkä tähden... mitä on tapahtunut?»

huudahti hän aavistuksen selvästi hänelle ilmoittaessa, että oli

tapahtunut jokin onnettomuus.

»Ei mitään, mistä sinun tarvitsee käydä levottomaksi, armaani, joskin

se voinee olla sinulle epämieluista.» Sir Oliver laski kätensä hänen

norjalle varrellensa laajan vannehameen yläpuolelle ja talutti hänet

lempeästi takaisin paikalleen istuutuen sitten itse hänen viereensä

ikkunapenkille. »Sir John Killigrew on sinulle jossakin määrin rakas?»

virkkoi hän puolittain todeten, puolittain kysyen.

»On kyllä. Hän oli holhoojamme, kunnes veljeni ehti täysi-ikäiseksi.»

Sir Oliver murti suuta. »Siinäpä se. Niin, minä olen melkein surmannut

hänet.»

Rosamund vetäytyi taaksepäin tuolissaan, ja sir Oliver huomasi kauhun

välähtävän hänen silmissään ja saavan hänen päänsä väistymään äkkiä

taaksepäin. Sir Oliver kiirehti selittämään syitä, jotka olivat siihen

johtaneet, kertoi hänelle lyhyesti niistä solvauksista, joita sir John

oli levittänyt purkaakseen kiukkuansa siitä, että hänen hellimänsä aie

päästä rakentamaan Smithickiin oli estetty toteutumasta.

»Se ei suuria merkinnyt», lausui hän lopuksi. »Minä tiesin, että

sellaisia juoruja oli liikkeellä, mutta halveksin niitä samoinkuin

niiden alkuunpanijaa. Mutta hän uskalsi enemmän, Rose: hän myrkytti

nuoren veljesi mielen minua vastaan ja herätti eloon hänessä uinuvan

vihankaunan, joka oli isäni eläessä vallinnut sukujemme välillä. Tänään

Peter tuli luokseni ilmeisesti tahtoen haastaa riitaa. Hän herjasi

minua pahemmin kuin kukaan on koskaan uskaltanut.»

Rosamund huudahti; hänen jo ennestään suuri levottomuutensa kiihtyi

kaksinkertaiseksi. Sir Oliver hymyili.

»Älä luule, että voisin tehdä hänelle mitään pahaa. Hän on veljesi ja

sellaisena minulle pyhä. Hän tuli sanomaan minulle, ettei kihlauksemme

ole mahdollinen, kielsi minua milloinkaan enää käymästä täällä, nimitti

minua häikäilemättä merirosvoksi ja verenimijäksi ja häpäisi isäni

muistoa. Minä arvasin, että kaiken tämän pahan lähteenä oli Killigrew,

ja ratsastin suoraa päätä Arwenackiin tukkiakseni tuon valheiden

lähteen ikiajoiksi. En kumminkaan saanut aikaan ihan niin paljon kuin

tarkoitin. Näethän, että olen vilpitön, Rose. Sir John voi jäädä

elämään; siinä tapauksessa toivon hänen hyötyneen tästä läksystä. Tulin

suoraan luoksesi», päätti hän puheensa, »jotta saat kuulla tapauksen

minulta, ennenkuin joku toinen tulee solvaamaan minua kertomalla siitä

väärin.»

»Tarkoitatko... Peteriä?» huudahti Rosamund.

»Valitan sitä!» huokasi sir Oliver.

Rosamund istui aivan hiljaa ja kalpeana, katsellen suoraan eteensä

sir Oliverin ohi. Vihdoin hän alkoi puhua. »En ole mikään etevä

ihmistuntija», virkkoi hän alakuloisesti ja hiljaa. »Kuinkapa

olisinkaan, nuori tyttö, joka on elänyt maailmasta erotettuna?

Minulle on kerrottu, että olet väkivaltainen ja kiihkoisa, katkeran

vihamielinen, helposti vihaan syttyvä, julma ja armoton niitä tunteita

tyydyttäessäsi.»

»Sinäkin olet kuunnellut sir Johnia», mutisi sir Oliver naurahtaen.

»Kaikki tuo on minulle kerrottu», jatkoi Rosamund ikäänkuin ei

olisi huomautusta kuullut, »ja minä olen kieltäytynyt tuota kaikkea

uskomasta, koska olin antanut sydämeni sinulle. Mutta... mutta mitä

oletkaan tänään osoittanut?»

»Kärsivällisyyttä», vastasi sir Oliver lyhyesti.

»Kärsivällisyyttä», toisti Rosamund, ja hänen huulilleen nousi väsyneen

ivan ilme. »Pidät minua varmaan pilkkanasi!»

Sir Oliver ryhtyi välittämään.

»Kerroin jo sinulle, mitä sir John on tehnyt. Kerroin tietäväni sir

Johnin tehneen suurimman osan tihutyötänsä, nimenomaisesti kaiken,

mikä koskee kunniaani, jo aikoja sitten. Olin kuitenkin sietänyt

kaikki hiljaa ja halveksien. Osoittauduinko siis helposti kiihtyväksi

ja säälimättömäksi? Mitä se olikaan muuta kuin kärsivällisyyttä? Kun

hän siitä huolimatta sallii halpamaisen kauppasaksan-vihansa kehittyä

siihen määrään, että tukkii elämäni onnenlähteen ja lähettää veljesi

minua solvaamaan, olen yhä niin kärsivällinen, että pidän veljeäsi

pelkkänä aseena ja lähden suoraan sitä kättä kohti, joka oli asetta

heiluttanut. Tietäen, kuinka olet sir Johniin kiintynyt, sallin hänen

käyttäytyä uhittelevammin kuin olisi sallinut yksikään kunniallinen

mies koko Englannissa.»

Huomatessaan Rosamundin yhä väistävän hänen katsettaan ja istuvan

kauhun hyytämänä kuultuaan rakastamansa miehen tahrineen kätensä

toisen rakkaan henkilön verellä, sir Oliver alkoi puolustella itseänsä

lämpimämmin. Hän heittäytyi polvilleen hänen tuolinsa viereen ja

tarttui suurin jäntevin käsin hentoisiin sormiin, jotka hitaasti

antautuivat.

»Rose», huudahti hän, ja hänen syvässä äänessään kuului rukoileva

värähtely, »jätä huomioonottamatta kaikki, mitä olet kuullut. Ajattele

vain tätä tapahtunutta seikkaa. Otaksu, että luoksesi tulee veljeni

Lionel ja että hän jonkinlaisen voiman ja arvovallan tukemana vannoo ja

vakuuttaa, ettet mene milloinkaan naimisiin kanssani, vannoo estävänsä

tämän liiton, koska ei pidä sinua naisena, joka voi kunniakseni

saada minun nimeni, ja otaksu, että hän kaiken tuon lisäksi solvaa

isävainajasi muistoa; mitä hänelle silloin vastaisit? Puhu, Rose!

Ole rehellinen itsellesi ja minulle. Ajattele itsesi minun sijalleni

ja sano vilpittömästi, voitko minua vielä tuomita siitä, mitä olen

tehnyt. Sano, olenko menetellyt kovinkaan toisin kuin itse menettelisit

sellaisessa tapauksessa.»

Rosamundin katse tutki hänen kohotettuja kasvojansa, joiden jokainen

piirre rukoillen kehoitti häntä tuomitsemaan puolueettomasti; sitten

hänen omiin kasvoihinsa nousi hämmästynyt, melkein vihainen ilme. Hän

laski kätensä polvistuneen olkapäälle ja katsoi syvään hänen silmiinsä.

»Vannotko minulle, Noll, että kaikki on niinkuin olet kertonut, ettet

ole mitään lisännyt etkä mitään muuttanut saadaksesi esitystä itsellesi

edullisemmaksi?»

»Kaipaatko sellaisia valoja?» kysyi toinen, ja hänen kasvoihinsa näkyi

leviävän alakuloinen ilme.

»Jos kaipaisin, en rakastaisi sinua, Noll. Mutta tällaisena

hetkenä kaipaan omaa vakuutustasi. Etkö tahdo olla jalomielinen ja

kärsivällinen, vahvistaa minua kestämään kaikkea, mitä jälkeenpäin

voidaan sanoa?»

»Jumala on todistajani, että olen kertonut sinulle kaikki

totuudenmukaisesti», kuului juhlallinen vastaus.

Rosamundin pää painui hänen olkapäänsä varaan. Hän itki hiljaa, ylen

liikutettuna nyt, kun kaikki se, mitä hän vaieten ja salaa oli kärsinyt

siitä asti, kun sir Oliver oli tullut häntä kosimaan, oli kohonnut

huippuunsa.

»Niinpä uskon menetelleesi oikein», sanoi hän. »Uskon samoinkuin sinä,

ettei kukaan kunnian mies olisi voinut toimia toisin. Minun täytyy

uskoa sinua, Noll, sillä ellen uskoisi, en voisi uskoa mitään enkä

toivoa mitään. Sinä olet kuin tuli, joka on sytyttänyt olemukseni

paremman osan ja polttanut sen tuhkaksi, jotta voit säilyttää sen

sydämessäsi. Olen tyytyväinen, kunhan olet vilpitön.»

»Vilpitön tulen aina olemaan, rakkaani», kuiskasi toinen kiihkeästi.

»Kuinka muuten voisikaan olla laita, koska sinä teet minut sellaiseksi?»

Rosamund katseli häntä jälleen hymyillen kyynelissään. »Ja siedätkö

Peteriä?» kysyi hän rukoillen.

»Hän ei saa minua mitenkään vihastumaan», vastasi Oliver. »Senkin voin

vannoa. Tiedätkö, että hän löi minua tänään?»

»Löi sinua? Sitä et ole minulle kertonut!»

»Minä en kiistellyt hänen kanssaan, vaan sen konnan kanssa, joka oli

hänet lähettänyt. Nauroin hänen iskuansa. Olihan hän minulle pyhä!»

»Hän on hyväsydäminen, Noll», jatkoi Rosamund. »Aikaa voittaen hän

oppii rakastamaan sinua niinkuin ansaitset, ja sinä tulet huomaamaan,

että hänkin ansaitsee rakkautesi.»

»Hän ansaitsee sen jo nyt, koska rakastaa sinua.»

»Ja ajatteletko niin koko sinä lyhyenä odotusaikana, joka kenties

pakostakin on edessämme?

En ajattele milloinkaan toisin, rakkaani. Toistaiseksi vältän häntä ja

jottei syntyisi mitään ikävyyttä pysyn poissa tästä kartanosta, jos hän

kieltää minua käymästä. Ei kulu vuottakaan, kun jo olet täysi-ikäinen

eikä kukaan voi estää sinua tulemasta ja menemästä. Mitä merkitseekään

vuosi, kun on kärsimättömyyden tyynnyttäjänä sellainen toivo kuin

minulla?»

Rosamund silitti hänen kasvojansa. »Sinä olet minulle aina kovin

ystävällinen, Noll», kuiskasi hän hellästi. »En voi uskoa, että olet

milloinkaan tyly kenellekään, kuten sanovat.»

»Älä heistä huoli», vastasi Oliver. »Minussa on voinut olla jotakin

tuosta kaikesta, mutta sinä, Rose, olet minut puhdistanut. Kuka

voisikaan sinua rakastaessaan olla muuta kuin lempeä. »Hän suuteli

Rosamundia ja nousi. »Minun on nyt paras lähteä», sanoi hän. »Huomenna

aamulla lähden kävelemään rannalle kohti Trefusis-nientä. Jos

sinullekin sopii...»