Sir Oliver Tressilian istui huoletonna ilmavassa ruokasalissaan
Penarrow'ssa sijaitsevassa sievässä talossaan, josta hän sai kiittää
valitetussa ja valitettavassa muistossa olevan isävainajansa
yritteliäisyyttä ja erään Bagnolo-nimisen italialaisen rakennusmestarin
taitoa ja kekseliäisyyttä. Viimeksimainittu henkilö oli saapunut
Englantiin puoli vuosisataa aikaisemmin mainehikkaan Torrigianin
apulaisten joukossa.
Tämä talo, jonka omituinen italialaismallinen viehätys vaikutti
kerrassaan hämmästyttävältä kaukaisessa Cornwallin loukossa, ansaitsee
ohimennen joitakin sanoja, samoin sen rakennushistoria.
Italialainen Bagnolo, jonka eteviin taiteellisiin luonnonlahjoihin
liittyi riitaisa, äkkipikainen mielenlaatu, sattui onnettomuudekseen
surmaamaan miehen eräässä Southwarkin kapakassa syntyneessä kahakassa.
Seurauksena oli, että hän pakeni kaupungista välttääkseen tuon
surmatyön seurauksia pysähtyen vasta ehdittyään melkein Englannin
äärimmäisille rajoille. Ei ole tiedossamme, miten hän tutustui
vanhempaan Tressilianiin. Mutta varmaa on, että tuo kohtaaminen oli
erittäin otollinen heille kummallekin. Ralph Tressilian, joka näyttää
piintyneesti harrastaneen kaikenlaisten pahantekijöiden seuraa, soi
suojaa pakolaiselle, ja Bagnolo korvasi palveluksen tarjoutumalla
rakentamaan uudestaan sir Oliverin rappeutuneen kartanon.
Tehtävään ryhdyttyään hän suoritti sitä niin innokkaasti kuin aito
taiteilija ainakin ja rakensi suojelijalleen asumuksen, joka oli
miellyttävyyden ihme niinä karuina aikoina ja sellaisessa syrjäisessä
seudussa. Lahjakkaan rakennusmestarin, messer Torrigianin kelpo
apulaisen valvonnan alaisena kohosi vaaleanpunaisista tiilistä
rakennettu hieno kaksikerroksinen herraskartano, johon virtasi valoa ja
aurinkoa valtavan korkeista kaksiosaisista ikkunoista. Suuri ulko-ovi
sijaitsi ulkonevassa osassa, sen yläpuolella oli jykevä parveke ja
kaikkein ylinnä pylväiden kannattama erinomaisen kaunismuotoinen
pääty, nyt viheriäin kiipijäkasvien osittain peittämä. Tulipunaisten
kattotiilien yli kohosivat kierteiset, jykevät savupiiput valtavan
korkealle.
Mutta Penarrow'n, nimittäin uuden, Bagnolon kekseliäiden aivojen luoman
Penarrow'n, varsinaisena ylpeytenä oli puutarha. Se oli muovattu
Penarrow-niemekkeen kukkuloita vallinneen vanhan rakennuksen tienoilla
levinneestä sekasortoisesta metsämaasta. Bagnolon työtä olivat osaltaan
jatkaneet aika ja luonto. Bagnolo oli suunnitellut sievät puistikot,
oli rakentanut jalopiirteiset kaidepuut niihin kolmeen pengermään,
joiden hienot askelmasarjat kohosivat toinen toistaan korkeammalle.
Hän itse oli suunnitellut suihkulähteen ja veistänyt omin käsin sen
yläpuolella olevan graniittifaunin ja ne kaksitoista muuta nymfiä ja
metsäjumalaa, jotka hohtelivat valkoisina tummasta vihreydestä. Mutta
aika ja luonto olivat pehmentäneet leikatut nurmipinnat samettisiksi,
oli kasvattanut leikatut pyökkirivit tuuheiksi ja kohottanut
korkeiksi ne tummat keihäsmäiset poppelit, jotka täydensivät tämän
cornwallilaisen kartanon italialaismallista ulkomuotoa.
Sir Oliver istui huoletonna ruokasalissaan katsellen tuota kaikkea
sellaisena kuin se levisi hänen näkyviinsä pehmeässä syyskuun auringon
paisteessa ja havaitsi kaikki mieluisaksi nähdä ja elämän varsin
mieluisaksi elää. Mutta eipä tiedetä milloinkaan olleen ihmistä,
jota elämä olisi niin miellyttänyt, ellei hänen optimismiinsa ollut
muuta syytä kuin hänen ympäristönsä. Sir Oliverilla oli useitakin
syitä. Ensimmäinen niistä, joskin sellainen, ettei hän liene sitä
aavistanutkaan, oli hänen nuoruutensa, varallisuutensa ja hyvä
ruoansulatuksensa; toinen oli se, että hän oli hankkinut itselleen
kunniaa ja mainetta sekä Espanjan aluevesillä että taannoin
hävittäessään voittamatonta armadaa, tai kenties oikeammin entistä
voittamatonta armadaa, ja oli saanut tänä viidentenäkolmatta elämänsä
vuotena ritarinarvon neitsyt-kuningattarelta; kolmas ja viimeinen hänen
mieluisan olonsa aiheuttaja, jonka olen säästänyt viimeiseksi, koska
arvelen tärkeimmän tekijän siten olevan oikeimmalla sijallaan, oli Don
Cupido, lemmenjumala, joka näytti kerrankin olevan pelkkää suopeutta
ja oli järjestänyt asiat niin, ettei sir Oliver mistress Rosamund
Godolphinia kosiskellessaan kohdannut minkäänlaista vaivaa eikä
vastusta.
Sir Oliver siis istui huoletonna korkeassa, kauniisti veistetyssä
nojatuolissaan, nuttu avoinna, pitkät sääret ojennettuina ja
miettivä hymy lujilla huulilla, joita toistaiseksi varjosti vain
hieno viiksiviiva. (Lordi Henryn piirtämä muotokuva on paljoa
myöhemmiltä ajoilta). Oli iltapuoli, ja herrasmiehemme oli vastikään
aterioinut, kuten hänen edessään pöydällä olevat kulhot, osittain
nautitut ruokalajit ja puolillaan oleva pullo todistivat. Hän poltti
mietteliäänä pitkää piippua — hän näet oli omaksunut tämän hiljattain
Eurooppaan tuodun tavan — uneksi sydämensä valtiattaresta ja oli
asianmukaisesti ja kohteliaasti kiitollinen siitä, että sallimuksen
sievä kohtelu salli hänen heittää arvonimen ja jonkin verran mainetta
Rosamundin syliin.
Sir Oliver oli luonnostaan ovela veikko (»kavala kuin kaksikymmentä
perkelettä», sanoo lordi Henry) ja olipa hän melkoisen oppinutkin
mies. Mutta hänen luonnollinen älynsä enempää kuin hänen hankkimansa
kyvytkään ei näyttänyt hänelle opettaneen, ettei ihmiskohtaloita
ohjaavien jumalten joukossa ole ivallisempaa ja ilkeämpää kuin samainen
Don Cupido, jonka kunniaksi hän nyt tuntui savuttavan piippunsa
polttouhria. Vanhan ajan ihmiset tiesivät, että tuo viattomalta
näyttävä poika on julma, peikkomainen veitikka, ja epäilivät häntä.
Sir Oliver ei tuntenut muinaista tervettä viisautta tai ei siitä
välittänyt. Sen täytyi pakostakin hänelle selvitä tuiman kokemuksen
nojalla. Hänen vaaleiden silmiensä hymyillessä siinä päivänpaisteessa,
joka virtasi korkean kaksijakoisen ikkunan edustalla olevalle
pengermälle, sen ohi häivähti varjo, jonka hän ei ollenkaan arvannut
vertauskuvan tavoin edustavan sitä varjoa, joka oli parhaillaan
lankeamassa hänen elämänsä auringonpaisteeseen.
Varjon jäljessä saapui sen aiheuttaja, pitkä ja korea-asuinen mies,
päässä veripunaisten sulkain kaunistama leveä espanjalainen hattu.
Pitkää nauhakoristeista sauvaa heiluttaen hahmo kulki ikkunan ohi,
astellen vakaasti kuin itse kohtalo.
Sir Oliverin huulilta katosi hymy. Hänen mustanpuhuvat kasvonsa
muuttuivat mietteliäiksi, mustat kulmat kurtistuivat, kunnes niiden
välissä oli yksi ainoa syvä laskos. Sitten hymy hiljalleen palasi,
mutta ei enää taannoinen leppeä, miettiväinen hymy. Se oli muuttunut
lujaksi ja päättäväiseksi hymyksi, joka jännitti hänen huuliansa
kulmien tasoittuessa ja loi hänen silmiinsä ivallisen, viekkaan ja
ilkeänkin hohteen.
Hänen palvelijansa Nicholas tuli ilmoittamaan master Peter
Godolphinin saapuneen, ja heti lakeijan kintereillä tuli itse master
Godolphin, nauhakoristeiseen sauvaansa nojaten ja leveä espanjalainen
hattu kädessään. Hän oli pitkä solakka herrasmies, kasvot olivat
parrattomiksi ajellut ja sievät, kopeailmeiset. Hänellä, samoinkuin
sir Oliverilla, oli rohkea kyömynenä, ja hän oli iältään paria
kolmea vuotta nuorempi. Hänen punaisenruskea tukkansa oli melkoista
pitempi kuin silloinen muoti edellytti, mutta hänen asunsa ei ollut
keikarimaisempi kuin hänen ikäiselleen herrasmiehelle oli soveliasta.
Sir Oliver nousi ja nyökkäsi korkeudestaan tervehdykseksi. Mutta
savuaalto sattui hänen arvokkaan vieraansa kurkkuun saaden hänet
yskimään ja kasvojansa vääristelemään.
»Minä huomaan», virkkoi hän yskänsä lomitse, »että tekin olette
omaksunut tuon likaisen tavan.»
»Likaisempia olen nähnyt», virkkoi sir Oliver tyynesti.
»Sitä en ollenkaan epäile», myönsi master Godolphin, siten heti
ilmaisten mielialansa ja käyntinsä tarkoituksen.
Sir Oliver pidätti vastauksen, joka olisi auttanut hänen vierastaan
tarkoitustensa perille, mikä ei suinkaan ollut ritarin suunnitelmien
mukaista.
»Senvuoksi», virkkoi hän ivallisesti, »toivon teidän kohtelevan
kärsivällisesti puutoksiani. Nick, tuo tuoli master Godolphinille ja
toinen pikari! Tervetuloa!»
Nuoren miehen vaaleissa kasvoissa väikkyi hymy.
»Lausutte minulle kohteliaisuuden, jota valitettavasti en voine
puolestani lausua teille.»
»Ehdimme sittenkin, kun tulen sitä teiltä kysymään», virkkoi sir Oliver
pakottoman hyvätuulisesti, joskin teeskennellen.
»Kun tulette sitä kysymään?»
»Talonne vieraanvaraisuutta», selitti sir Oliver.
»Juuri siitä asiasta olen tullut kanssanne keskustelemaan.»
»Ettekö istuudu?» Sir Oliver kehoitti ja ojensi kätensä kohti Nickin
tuomaa tuolia. Samalla eleellä hän käski palvelijaa poistumaan.
Master Godolphin ei ollut kehoitusta kuulevinaan. »Olen kuullut», sanoi
hän, »että olitte Godolphinin kartanossa eilen.» Hän vaikeni, ja kun
sir Oliver ei ollenkaan väittänyt vastaan, lisäsi jäykästi: »Minä, sir,
olen tullut teille ilmoittamaan, että olemme iloiset, ellette kunnioita
meitä käynneillänne.»
Sir Oliver hillitsi vaivoin itseään niin suoranaisen solvauksen
alaiseksi joutuneena, ja hänen tummat kasvonsa hieman kalpenivat.
»Ymmärtänette, Peter», vastasi hän hitaasti, »että sanotte liikaa, jos
vielä jotakin virkatte.» Hän vaikeni ja silmäili hetkisen vierastaan.
»En tiedä, onko Rosamund kertonut teille suostuneensa eilen tulemaan
vaimokseni —»
»Hän on lapsi, joka ei tunne omaa mieltänsä», virkkoi toinen.
»Tunnetteko mitään pätevää syytä, jonka vuoksi hän mieltään muuttaisi?»
kysyi sir Oliver hieman uhitellen.
Master Godolphin istuutui, laski jalkansa ristiin ja hattunsa
polvelleen. »Tiedän niitä tusinan», vastasi hän. »Mutta eipä ole
tarvis niitä tässä mainita. Pitäisi riittää, kun huomautan teille,
että Rosamund on seitsentoistavuotias ja minun ja sir John Killigrew'n
holhouksen alainen. Sir John ei voi suostua kihlaukseenne enempää kuin
minäkään.»
»Mitä ihmeitä!» huudahti sir Oliver. »Kuka kysyy teidän suostumustanne
tai sir Johnin suostumusta? Jos Jumala suo, niin sisarenne kasvaa aivan
pian täydeksi naiseksi ja omaksi määrääjäkseen. Minulla ei ole mitään
hurjaa hätää päästä naimisiin, ja luonnostani olen, kuten lienette
huomannut, ihmeen kärsivällinen mies. Minä odotan.» Hän veti jälleen
haikuja piipustaan.
»Odottamisesta ei voi olla teille apua tässä asiassa, sir Oliver. On
parasta, että alatte ymmärtää. Me olemme tehneet päätöksemme, sir John
ja minä.»
»Niinkö? Tuhat tulimmaista! Lähettäkää sir John luokseni kertomaan
päätöksistään, niin minä kerron hänelle omista päätöksistäni. Sanokaa
hänelle terveisinäni, master Godolphin, että jos hän tahtoo vaivautua
tulemaan näille main, teen sen, mitä pyövelin olisi pitänyt tehdä
hänelle jo aikoja sitten. Minä kiskon korvat hänen päästään, omin
käsin!»
»Ettekö», virkkoi master Godolphin uhmaten, »halua koetella, kuinka
ryövärin-rohkeutenne suoriutuu minusta?»
»Teistä?» virkkoi sir Oliver silmäillen häntä hyvänluontoisen
ylenkatseellisesti. »Enhän ole varpusten tappaja, poikaseni. Sitäpaitsi
olette sisarenne veli, ja minä en suinkaan aio lisätä tielläni
muutenkin olevia vaikeuksia.» Sitten hänen äänensävynsä muuttui. Hän
kumartui pöydän yli. »Kuulkaahan, Peter. Mikä onkaan koko tämän jutun
pohjana? Emmekö voi sovittaa niitä ristiriitoja, joita otaksutte
olevan välillämme? Sir Johnilla ei ole asiassa mitään tekemistä. Hän
on jurottelija, joka ei ansaitse sormennapsahdusta. Teidän laitanne
on toisin. Te olette Rosamundin veli. Sanokaa siis, mitä valitatte!
Puhutaan vilpittömästi ja kaikessa ystävyydessä.»
»Ystävyydessä?» Toinen hymyili jälleen ivallisesti. »Isämme ovat
antaneet siinä suhteessa meille hyvän esimerkin.»
»Huolimmeko siitä, mitä isämme tekivät?. Sitä suurempi häpeä heille,
elleivät voineet naapureina pysyä ystävinä. Pitääkö meidän noudattaa
niin valitettavaa esimerkkiä?»
»Tahdotteko väittää syyn olleen minun isässäni!» huudahti toinen,
ilmeisesti vihanpuuskan valtaan joutuneena.
»En väitä mitään, poikaseni. Moitin heitä molempia.»
»Tuli ja leimaus!» kiljaisi master Peter. »Solvaatteko vainajaa?»
»Jos solvaan, niin molempia. Mutta enhän sitä tee. Moitin vain
virhettä, joka heidän kummankin täytyisi tunnustaa, jos voisivat palata
elämään.»
»Siinä tapauksessa, sir, neuvon teitä rajoittamaan tuomionne omaan
isäänne, jonka kanssa ei yksikään kunniallinen mies olisi voinut elää
rauhallisissa suhteissa —»
»Hiljempää, hiljempää, herraseni —»
»Ei ole mitään syytä alentaa ääntänsä. Ralph Tressilian oli maakuntamme
häpeä. Tämän paikan ja Truron tai tämän paikan ja Helstonin välillä ei
ole yhtäkään kylää, jossa ei vilise teidänlaisianne kyömyneniä, irstaan
isänne jälkeläisiä.»
Sir Oliverin silmät supistuivat; hän hymyili. »Ihmettelen vain, mistä
te olette nenänne saanut?» virkkoi hän.
Master Godolphin kavahti kiukuissaan seisaalleen, ja hänen tuolinsa
keikahti kumoon hänen takanaan. »Te solvaatte äitini muistoa, sir!»
huusi hän.
Sir Oliver nauroi. »Käyttäydyn kenties hieman vapaasti siitä hyvästä,
että te laskette leikkiä isäni kustannuksella.»
Master Godolphin katseli häntä sanattoman raivon vallassa, antautui
sitten vihansa vietäväksi, kumartui pöydän yli, kohotti pitkän sauvansa
ja iski tuimasti sir Oliveria olkapäähän.
Sen tehtyään hän lähti ylväästi kulkemaan kohti ovea. Puolitiessä hän
pysähtyi.
»Odotan ystäviänne ja säiläänne», sanoi hän.
Sir Oliver nauroi jälleen. »Enpä viitsine heitä lähettää».
Master Godolphin käännähti jälleen häneen päin. »Mitä? Otatteko vastaan
iskun?»
»Sir Oliver kohautti hartioitaan. »Kukaan ei ole sitä nähnyt», sanoi
hän.
»Mutta minä kerron matkan varrella lyöneeni teitä kepillä.»
»Teette itsestänne valehtelijan, jos kerrotte, sillä kukaan ei teitä
usko.» Sitten hän jälleen vaihtoi puheensävyä. »Kuulkaahan, Peter,
me käyttäydymme arvottomasti. Mitä iskuun tulee, tunnustan sen
ansainneeni. Äiti on isää pyhempi. Sikäli voimme sanoa olevamme kuitit.
Emmekö voi muutenkin sopia? Mitä hyötyä meillä voikaan olla siitä, että
jatkamme typerää riitaa, joka on syntynyt isiemme välille?»
»Meidän välillämme on enemmän kuin se», vastasi master Godolphin. »En
tahdo sisareni menevän merirosvolle.»
»Merirosvolle? Tuhat tulimmaista! Olen iloinen, ettei ole ketään
teitä kuulemassa. Hänen majesteettinsa tehtyä minut ritariksi
merellä suorittamieni seikkojen vuoksi tuollaiset sanat kuulostavat
valtiorikokselta. Varmaa on, poikaseni, että master Peter Godolphin voi
hyväksyä sen, mitä kuningatar on hyväksynyt, ja samoin voi menetellä
neuvonantajanne sir John Killigrew. Olette kuunnellut häntä. Hän on
teidät tänne lähettänyt.»
»En ole kenenkään lakeija», vastasi toinen kiivaasti, vihjauksesta
loukkaantuen — ja loukkaantuen sitä enemmän, kun tiesi sen oikeaksi.
»On typerää nimittää minua merirosvoksi. Hawkins, jonka kanssa
purjehdin, on hänkin saanut ritarilyönnin, ja ken nimittää meitä
merirosvoiksi, solvaa itseään kuningatarta. Mitä kaunaa kannattekaan
minua vastaan lukuunottamatta tuota, kuten itsekin huomaatte, varsin
olematonta syytöstä? Luulenpa olevani yhtä hyvä kuin kuka muu tahansa
täällä Cornwallissa; Rosamund kunnioittaa minua kiintymyksellään,
ja minä olen rikas ja tulen vielä rikkaammaksi, ennenkuin hääkellot
soivat.»
»Rikkautenanne ovat merellä varastetut saaliit, upotettujen alusten
aarteet, Afrikasta hankittujen ja istutusalueille myytyjen orjien
hinta, olette rikas kuin vampyyri, joka on imenyt itsensä täyteen —
vainajien verta!»
»Niinkö sir John sanoo?» kysyi sir Oliver kumean leppoisasti.
»Minä sanon niin.»
»Minä kuulin sananne, mutta kysyn teiltä, mistä olette oppinut tuon
sievän läksynne. Onko sir John opettajanne? On, on. Sitä ei tarvitse
minulle sanoa. Minä keskustelen hänen kanssaan. Mutta salli nyt
selittää itsellesi sir Johnin vihankaunan puhdas ja epäitsekäs syy.
Saat nähdä, kuinka nuhteeton ja kunniallinen mies on sir John, joka oli
isänne ystävä ja on ollut teidän holhoojanne.»
»En kuuntele, mitä hänestä sanotte.»
»Teidän tulee kuunnella, koska olette pakottanut minut kuuntelemaan,
mitä hän sanoo minusta. Sir John haluaa saada lupaa rakentaa
Fal-joen suulle. Hän toivoo näkevänsä sinne sukeutuvan kaupungin
sataman yläpuolelle hänen oman kartanonsa Arwenackin varjoon. Hän
esiintyy muka jalosti epäitsekkäänä ja kaikin puolin maan menestystä
silmälläpitävänä ja unohtaa mainita, että maa kuuluu hänelle ja että
hänen suunnitelmansa tähtäävät hänen oman menestyksensä ja sukunsa
menestyksen valvomiseen. Me kohtasimme toisemme sattumalta sir Johnin
ollessa ajamassa tätä asiaa hovissa. Sattuu nyt olemaan laita niin,
että minullakin on etuja ajettavana Trurossa ja Penrynissä; mutta
minä menettelen toisin kuin sir John, tunnustan sen rehellisesti.
Jos Smithick alkaisi jollakin tavoin kukoistaa, johtuisi sen
edullisemmasta asemasta, että Truron ja Penrynin täytyisi joutua
kärsimään, ja se sopii minulle yhtä huonosti kuin vastakkainen seikka
sir Johnille. Sanoin hänelle niin, sillä voin esiintyä jyrkästi, ja
puhuin asiasta kuningattarelle esittäen vastakkaisen anomuksen.» Hän
kohautti hartioitaan. »Hetki oli minulle otollinen. Olin eräs niistä
merenkävijöistä, jotka olivat auttaneet kuningas Filipin voittamattoman
armadan tuhoamista. Siitä syystä ei pyyntöäni voitu torjua, ja sir John
lähetettiin kotiin yhtä tyhjin käsin kuin hän oli hoviin tullut. Onko
ihmekään, että hän minua vihaa? Kun hänet tunnette, ihmettelettekö,
että hän ristii minut merirosvoksi ja pahemmaksikin? On varsin
luonnollista, että hän siten kuvailee väärin toimintaani merellä, koska
juuri se toimintani on suonut minulle vallan loukata hänen etujansa.
Hän on valinnut panettelun aseet tätä taistelua varten, mutta niitä
aseita en käyttele minä, kuten hän tulee vielä tänään näkemään.
Ellette usko, mitä sanon, tulkaa kerallani, olkaa läsnä siinä pienessä
keskustelussa, jonka toivon syntyvän minun ja sen jäärän välille.»
»Unohdatte», virkkoi master Godolphin, »että minullakin on
edunharrastuksia Smithickin tienoilla ja että loukkaatte niitä.»
»Kas niin»! huudahti sir Oliver. »Pahaa Tressilianin-vertani ja
merirosvouttani koskevan pyhän närkästyksen pilvi vihdoinkin
väistyy, ja totuus alkaa paistaa täydeltä terältä! Tekin olette vain
kaupustelija! Millainen houkkio olenkaan ollut pitäessäni teitä
vilpittömänä ja puhuessani tässä teille kuten ainakin kunnialliselle
miehelle.» Hänen äänensä paisui ja huulet vetäytyivät ylenkatseelliseen
kierteeseen, joka kosketti toista kuin isku. »Vannon ja vakuutan, etten
olisi huolinut virkkaa mitään, jos olisin tiennyt, että olette niin
halpamainen ja mitätön veikko.»
»Sananne —» alotti master Godolphin nousten varsin jäykästi seisomaan.
»Ovat paljoa lievemmät kuin oikeastaan ansaitsette», keskeytti toinen,
koroitti sitten ääntänsä ja kutsui: »Nick!»
»Te joudutte niistä vastaamaan», tiuskasi vieras.
»Minä vastaan niistä nyt», kuului jäykkä vastaus. »Tulette tänne
jaarittelemaan minulle isävainajani irstaudesta ja hänen ja oman isänne
välisestä vanhasta riidasta, määkimään keksitystä merirosvoudestani ja
omasta elämäntavastani, ikäänkuin siinä olisi todellinen syy, jonka
vuoksi en voi saada sisartanne vaimokseni, vaikka todellisena aiheena
mielessänne, todellisena vihamielisyytenne kannustimena, ovatkin vain
muutamat vaivaiset vuoden mittaan ansaittavat punnat, joita estän
joutumasta taskuunne. Menkää matkaanne, Jumalan nimessä!»
Samassa astui huoneeseen Nick.
»Te saatte vielä minusta kuulla, sir Oliver», virkkoi master Godolphin,
vihasta kalpeana. »Saatte vastata minulle noista sanoistanne.»
»Minä en taistele... kauppasaksojen kanssa», leimahti sir Oliver.
»Annatteko minulle sen nimen?»
»Se on tosiaankin kunniallisen ihmisluokan häpäisemistä, sen tunnustan.
Nick, avaa ovi master Godolphinille.»
Toinen luku.