_Fiesko, Verrina, Romano_ taulukuvan kanssa, _Sakko,
Bourgognino ja Kalkagno_. Kaikki kumartavat.
Fiesko (käy heitä vastaan sangen iloissansa). Tervetulleita, arvoisat
ystäväni! Mikä tärkeä asia tuo teitä niin joukossa minun luokseni?
-- Sinäkin, kallis veljeni Verrina? Tuskimpa sinua tuntisin, jos ei
ajatukseni olisi ahkerammin luonasi kuin silmäni. Enkös ole viimeisistä
tanssipidoista asti ollut Verrinaani näkemättä?
Verrina. Älä sitä lue hänen syyksensä, Fiesko. Raskaat murheet ovat
tällä välin taivuttaneet hänen harmaan päänsä. Mutta kyllin tästä.
Fiesko. Ei kylliksi kaipaavalle rakkaudelle. Sinun täytyy puhua minulle
enemmän, jahka olemme kahden kesken. (Bourgogninolle). Tervetullut,
nuori sankari! Meidän tuttavuutemme on vielä vihriäinen, mutta minun
ystävyyteni on tuleentunut. Eikö teillä ole jo parempi ajatus minusta?
Bourgognino. On vähitellen.
Fiesko. Verrina, minulle on kerrottu, että tästä nuorukaisesta tulee
sinulle vävy. Ota koko minun suostumukseni siihen. Minä olen häntä vain
kerran puhutellut ja kuitenkin ylpeilisin jos hän olisi minun.
Verrina. Tämä päätös tekee minun turhamieliseksi tyttäreni vuoksi.
Fiesko (toisille). Sakko! Kalkagno! Pelkkiä harvinaisia ilmiöitä minun
huoneessani. Melkein pitäisi minun häpeämän avuliaisuuttani, kun Genuan
jaloimmat koristukset käyvät sen ohitse. -- Ja tässä tervehdän viidettä
vierasta, minulle tosin outo, vaan kyllin suosiooni suljettu tämän
arvoisan seuran kautta.
Romano. Hän on paljas maalaaja, armollinen herra, Romano nimeltänsä,
joka elää luontoa varastamalla; ei ole hänellä muuta vaakunaa kuin
siveltimensä, ja on nyt täällä (syvään kumartaen) etsimässä pohjaviivaa
Brutuksen päähän.
Fiesko. Kätenne, Romano. Teidän haltijahenkenne on tuttu minun
huoneessani. Minä rakastan häntä veljellisesti. _Taide on luonnon
oikea käsi_. Jälkimäinen on tehnyt _vaan luontokappaleita_ edellinen
_ihmisiä_. Mutta mitä te maalailette, Romano?
Romano. Kuvauksia jäntevästä muinaisuudesta. Florensissa on minun
kuoleva Herkuleeni, Kleopatrani Venedigissä, Raivoova Ajas Roomassa,
missä vanhan maailman sankarit -- Vatikaanissa uudesta elävät.
Fiesko. Ja mikä on nykyänsä teidän siveltimenne työnä?
Romano. Sen olen laskenut pois, armollinen herra. -- _Älyn valo_ sai
vähemmän polttoainetta kuin _elämän valo_. Polttopisteen ulkopuolella
syttyy ainoasti _ohukainen paperi_. Tässä on viimeinen teokseni.
Fiesko. Eipä se olisi milloinkaan tervetulleempi kuin nyt. Minä olen
tänäpäivänä tavattoman iloinen, koko olemukseni viettää jonkimmoista
sankarin rauhaa, ihan avoinna luonnon kauneudelle. Asettakaa näkyville
maalauksenne. Minä laitan siitä itselleni oikein juhlan. Käykää
ympärille, ystäväni. Me tahdomme antaantua kokonansa taiteilijalle.
Asettakaa taulunne nähtäväksi!
Verrina (viittaa toisille). Nyt tarkatkaa, Genualaiset!
Romano (asettaa taulunsa pystyyn). Valon tarvitsee tulla tuolta
puolen. Vetäkää tuo verho ylös. Tämä alas. Kas niin! (Astuu sivulle).
Se on historia Virginiasta ja Appius Kladiuksesta. (Pitkä merkillinen
äänettömyys, jonka aikana kaikki katselevat maalausta).
Verrina (innostuneena). Pistä vaan, harmaapää isä! -- Vapisetko
tyranni? -- Mitä niin vaaleina seisotte, pölkkypäät Roomalaiset --
hänen perässänsä Roomalaiset -- Murhapuukko välkkyy -- perässäni,
pölkkypäät Genualaiset -- Alas Doria! alas! maahan! (Lyö tauluun päin).
Fiesko (naurahtaen maalaajalle). Vaaditteko enemmän suosiota? Teidän
taiteenne tekee tämän vanhan miehen parrattomaksi haaveilijaksi.
Verrina (uupuneena). Missä olen? Minne ovat he menneet? Pois kuin
akanat tuuleen? Sinä täällä Fiesko! Elääkö tyranni vielä, Fiesko?
Fiesko. Etkö näe? Paljosta katselemisesta olet unhottanut silmäsi.
Ompa tuo roomalais-pää mielestäsi ihmeteltävä! Se pois! Tätä tyttöä
katsos! Tämä muoto, kuinka hento, kuinka naisellinen! Mikä sulous
vielä lakastuvilla huulilla! Mikä hempeys sen sammuvissa silmissä! --
Verratonta! taivaallista, Romano! -- Ja valkoinen, häikäisevä povi,
kuinka ihanasti kohottavat sitä vielä hengen viimeiset aallot! Enemmän
semmoisia neitoja, Romano, niin tahdon haaveilujenne edessä laskea
polvilleni ja antaa erokirjan luonnolle.
Bourgognino. Verrina, tämäkö on toivomanne ihana vaikutus?
Verrina. Rohkaise mielesi, poikani. Jumala hylkäsi Fieskon käden, hänen
täytyy turvata _meihin_.
Fiesko (maalaajalle). Niin, Romano, tämä on teidän viimeinen teoksenne.
Ytimenne on uupunut. Te ette enää liikuta sivellintä. Mutta taiteilijaa
ihmetellen unhotan nauttia teosta täydellisesti. Minä voisin seisoa
tässä ja katsella, enkä kuulisi maanjäristystäkään. Viekää taulunne
pois! Jos teille maksaisin tuon Virginian pään, täytyisi pantata Genua.
Viekää se pois!
Romano. Kunnia on taiteilijan palkka. Minä lahjoitan sen teille. (Aikoo
mennä).
Fiesko. Vähän malttia, Romano. (Käy majestetillisilla askeleilla ja
näyttää miettivän jotain suurta. Välistä tarkastaa hän pikaisesti ja
terävästi toisia, tarttuu vihdoin maalaajan käteen ja taluttaa sen
taulun eteen). Käy tänne, maalaaja! (Erin ylpeästi ja arvokkaasti).
Sinä seisot noin ynseänä sen tähden että olet kuvaavanasi elämää
elottomalle kankaalle ja vähällä kulutuksella teet suuria tekoja
iankaikkisiksi. Sinä kopeilet runo-innolla, mielenvoiman turhilla
kuvilla ilman sydämmettä, ilman työssä elähyttävää voimaa, kukistat
tyrannia liinaisella kankaalla; -- olet itse vihelijäinen orja;
siveltimellä teet valtakuntia vapaiksi; -- et voi omia kahleitasi
murtaa! (Jäykästi ja käskevästi). Saat mennä! Sinun työsi on ilveilystä
-- varjo väistyköön todellisuuden tieltä (Ylevyydellä, heittäen taulun
kumoon). Minä olen tehnyt, mitä sinä -- ainoastaan maalasit. (Kaikki
hämmästyvät. Maalaaja vie säikähtyneenä taulunsa pois).