Andreas. Älä keskeytä minua! Sinä olet loukannut hallituksen kauniinta
taideteosta, jonka _minä itse_ toin taivaasta Genualaisille, joka on
maksanut minulle niin paljon öitä, niin paljon vaaroja ja verta. Koko
Genuan nähden olet sinä tahrannut minun ruhtinaallisen kunniani, koska
et _minun_ laitokselleni kunnioitusta osoittanut. Kuka sitä pitää
pyhänä, kun _minun vereni_ sitä herjaa? -- Tämän _tyhmyyden_ antaa setä
sinulle anteeksi.
Gianettino (ottaen itseensä). Armollisin herra, te olette kasvattanut
minua Genuan herttuaksi.
Andreas. Vaiti! -- Sinä olet maan kavaltaja ja hänen elämänsä sydämmen
olet sinä haavoittanut. Huomaa, poika! Siinä on -- alammaisuus! -- Kun
paimen ehtoolla lakkasi työstänsä, luulitko sinä lauman hyljätyksi?
Kun Andreaan hiukset ovat lumivalkeat, saatko sinä niinkuin katupoika
sotkea lakia?
Gianettino (röyhkeästi). Hiljaa, herttua. _Minunkin_ suonissani kuohuu
sen Andreaan verta, jonka edessä Ranskanmaa vapisi.
Andreas. Vaiti! käsken minä. Minä olen tottunut, että meri kuuntelee,
kun minä puhun. -- Sinä pilkkasit majesteetillista oikeutta sen omassa
temppelissä. Tiedätkö, kapinannostaja, kuinka se rangaistaan? Vastaa
nyt!
Gianettino (katsoo äänetönnä maahan). Onneton Andreas! omassa
rinnassasi elätit matoa, jonka piti syömän sinun ansiosi. -- Minä
rakensin Genualaisille huoneen, jonka ei pitänyt katoavaisuutta
pelkäämän, mutta heitänkin itse sinne ensimmäisen kekäleen -- _tuon!_
Kiitä, sinä taitamaton, tätä harmaata päätä, joka perheensä sylistä
haluaa haudan lepoon -- kiitä minun jumalatonta rakkauttani, että minä
häväistylle valtakunnalle kapinoitsijan pään jätän -- mestauslavalta
heittämättä. (Menee pikaisesti).