Phaidra. Oinone.
OINONE.
Tuo turha lempi saa nyt sammua.
Nyt hyvettäsi muista muinaista!
Kuningas elää, vaeltaa maan päällä;
on Theseus saapunut, hän on jo täällä.
Kaikk' kansa rientää, häntä huutaa vain.
Kuin käskit, menin, prinssiä ma hain,
niin riemu-äänet raikui kaikkialta...
PHAIDRA.
Mun mieheni on tullut tuonelalta.
Se riittää! Tehnyt olen herjan hälle.
Nyt hyvästit ma lausun elämälle.
OINONE.
Kuin?
PHAIDRA.
Tahdoin kuolla, siitä estit mun,
tunteeni tuskan voitti itkus sun.
Miks kuollut en, kun voin sen puhtahana?
Sua kuulin: kuolen kunniattomana.
OINONE.
Sa kuolet?
PHAIDRA.
Taivas! Mit' oon tehnyt ma?
Käy tänne Theseus kera poikansa,
nään jälleen rikollisen rakkauteni,
hän näkee, kuinka haastan miehelleni
povessa huoli lemmen poljetun,
silmässä kyynel harhahaaveilun!
Hän eikö puoltain isän kunniata
ilmaise lempeäni kamalata?
Pettäinkö isäänsä ja valtiastaan
hän vihaansa ei ilmi tois mua vastaan?
Mut vaikk' ois vaiti hän, ma tiedän syyni,
en ole nainen rikoksissa tyyni,
en niitä, jotka otsa korkealla
syypäitä ovat miellä rauhaisalla.
Ma tunnen rakkauteni raivokkahan,
minusta on kuin valmiit huutamahan
ois miehelleni muurit, holvit julki
jo täällä, mitä mieli vaimon sulki.
Tuonelle tahdon. Lepo lienee tuolla.
Niin onko suuri onnettomuus kuolla?
Ei peljättäne murheellista Mana.
Nimeä pelkään, jonka painavana
jälkeeni jätän lasten kurjain kantaa.
Zeun veri heille rohkeuden saa antaa!
Mut suku vaikka piirtyis pilviin saakka,
on äidin rikos aina raskas taakka.
Kenties he kerran kantaa saavat soimaa
emosta, joll'ei hyveen ollut voimaa;
kentiesi heidät syyni kuorma murtaa
tai mieliala allapäinen turtaa.
OINONE.
Ma myöskin heitä säälin; milloinkaan
ei pelko ollut oikeampi. Vaan
miks saattaa moisen kauhun alle lastaan?
Miks itse nousta itseänsä vastaan?
Pian huhu kertoo: Phaidra syypää on,
petetyn väistyi tieltä puolison.
Prinssille tuolle riemu lie se suuri,
kun kuollen voittonsa sa kruunaat juuri.
Ma mitä vastaan vainoojilles sitten?
Ma hämmentyvä oon eess' syyttäjitten.
Hän nauttiako häpeästäs saisi,
sen ensi kuulijalle kuuluttaisi?
Ei! Liekki taivaan minut lyököön ennen!
Mut rakastatko vielä kuoloon mennen,
lie vielä, virka, kullan kallis sulle
tuo julkea?
PHAIDRA.
Hän hirviö on mulle.
OINONE.
Miks hälle sallia siis voiton hurma?
Ma neuvon tiedän, paremman kuin surma:
sa ensin syytä häntä siitä, mistä
sua syyttäis hän. Tää kaikk' on täydellistä:
tuo miekka -- onneks sulle soi hän sen --
murheesi mennyt, tuskas nykyinen,
maanpako prinssin, aikomukses kuolla;
sua kaikki puoltaa, hänt' ei mikään puolla.
PHAIDRA.
Ma mustaisinko syyttömyyttä?
OINONE.
Sinun
vait olla tarvis vaan. Suo haastaa minun!
Mun tuntoni myös kyllä soimaa sitä.
Mieluummin tekisin ma vaikka mitä!
Mut sinut koska muuten kadotan,
sun tähtes tunnon vaivat vaiennan.
Ma puhun. Theseus maanpakoon vaan
poikansa varmaan tyytyy ajamaan.
Isä on isä, vaikka rankaisee;
vähästä leppyy, jälleen hymyilee.
Mut miksi vuotais veri syytön, kun
uhattu vaadi kunnias ei sun?
Se liian kallis kadottaa on kivi,
muu mustukoon, kun vaan se sädehtivi,
muu kaikki väistyköön, jos muun se häätää;
myös hyve pois, jos kunnias niin säätää.
Jo tullaan. Theseus!
PHAIDRA.
Ja prinssi! Nään
jo turmioni hänen silmistään.
En mitään voi ma alla ahdinkoni.
Tee tahtos! Sulle jätän kohtaloni.