Phaidra. Oinone.
PHAIDRA.
Pois kunnia, mi mulle tarjotaan!
En tahdo ketään nähdä päällä maan.
Koetat lohduttaa mua kirottua.
Mua kätke! Kiellä puhumasta mua!
Jo haastoin, mit' ei kertoa sais kieli,
jo yli huulten purskui hurja mieli.
Ja hän! Hän kuinka tunteetonna taiskaan
sanani välttää, joit' ei virkkaa saiskaan!
Pois pyrki hän, mun silloin sortui ääni,
hän punehtui, se lisäs häpeääni.
Miks estit minut tuonen tuiman työstä,
kun sydämeeni miekan tahdoin syöstä?
Hän estikö? Hän kalpeniko? Ei.
Ma koskin kättänsä, hän pois sen vei,
ma koskin kalpaa, hän pois antoi kalvan
kuin heti saanut ois se saastan halvan.
OINONE.
Näin huolta huutain, purkain sydäntäsi
et sammuta, vaan lietsot liekkiäsi.
Ylväämpi tyttärelle Minoksen
ois hoiva huolten arvoisempien,
paeta paennutta, kunnotonta,
Ateenaa hallita ja saarta monta.
PHAIDRA.
Ma, hallita! Ma, kantaa valtikkaa!
Kun itseäni en voi ojentaa!
Kun itse, intohimon viemä vinhan,
en pois ma pääse alta ikeen inhan!
Kun sorrun!
OINONE.
Lähde!
Phaidra.
Tänne jää hän, oi!
OINONE.
Kirota häntä voit, et jättää voi?
PHAIDRA.
Myöhäistä! Hän jo tuntee synkän syyni.
Ujouden rajat ratkotut on tyyni,
on hälle häpeäni tuotu julki;
poveni kautta sentään toivo kulki.
Sa itse neuvoin mairehin mua kiehdoit,
eloni sammuvaisen liekin liehdoit
sanoilla, joista saatoin arvata
ma että voisin hälle huolia.
OINONE.
Ah! Syytön taikka syypää turmiosi,
mit' en ois tehnyt avuks ahdinkosi?
Mut loukkaus jos loukata voi sua,
tuon ylenkatse voisko unhottua?
Hän kuinka jättikään sun maahan, julma!
Kuink' oli ilkkuva tuon silmäkulma!
Ma kuinka vihasin tuot' ylpeätä!
Ah, mun jos silmin nähnyt oisit tätä!
PHAIDRA.
Hän ehkä jättää korskan ylpeytensä;
korvessa kasvanut on sydämensä,
mielensä villi on kuin metsän tuuli;
hän ensi kerran rakkaudesta kuuli.
Kenties hän hämmästyi, siks jäi hän vait:
me väärin häntä tuomitsemme kait.
OINONE.
Hän, muista, laps on äidin barbaarin.
PHAIDRA.
On lempinyt barbaari-äitikin.
OINONE.
Hän vihaa koko naisen sukupuolta.
PHAIDRA.
Näin muista naisista ei mulle huolta.
Nyt ällös neuvojasi turhaan hukkaa,
tue raivoain, äl' enää järkirukkaa!
Hän kylmänä pois luotaan lemmen torjuu.
Heikommin ehkä kunnialle horjuu?
Hän välittävän näytti Ateenasta:
kenties hän huolia vois valtikasta?
Hän lähdöss' oli, laivat merta uivat,
jo purjeet valloillansa pullistuivat.
Oinone, mennös, ylväs etsi tuo,
silmäinsä eteen kruunun kiilto luo!
Hän saakoon diadeemin. Painan sen
ma itse päähän hälle riemuiten.
Hän saakoon valtakunnan; opettaa
mun poikani hän hallitsemaan saa.
Kenties hän tahtois isä olla tälle;
ma pojan annan äitinensä hälle.
Sa hänet loihdi tähän vallan taikaan!
Sun sanas enemmän kuin mun saa aikaan.
Kuvaile hälle Phaidra kuolevana,
huokaile, itke, itse huolevana,
kaikk' keinot käytä! Sinuun yksin luotan.
Palaja pian! Tuskallisna uotan.