Hippolytos. Arikia. Ismene.
HIPPOLYTOS.
Matkaani ennen tahdoin esiin kantaa,
mink' osan, impi, elos arpa antaa.
Isäni kuollut on. En väärin luullut,
kun hänestä niin kaukaan en ma kuullut:
voi yksin kuolo, sankartöiden raja,
niin pitkä olla urhon piilottaja.
On souttu tuonen tumma pursi hälle,
Alkidin veikolle ja ystävälle;
vihasi varmaan nimet kuulla voi
nuo, joista kaikki maat ja meret soi.
Yks sentään murheessain on lohtu mulla:
ei enää kahlehia sorron sulla,
peruutan lait nuo väärät, ruhtinatar,
oot sydämesi vapaa valtiatar.
Pittheuksen perintö, Troizen, nyt on
mun valtakaupunkini ehdoton,
mua kuulee herranaan. Ma lähden. Sinä
jäät tänne, vapaa, vapaampi kuin minä.
ARIKIA.
Hyvyytes, prinssi, liian suuri lie.
Pois ota osa, ettei jälleen vie
se mua ankarampaan ikeesen
kuin mistä päästit raukan sydämen.
HIPPOLYTOS.
Kuningasriita Ateenasta raikuu,
sun nimes, mun, ja Phaidran pojan kaikuu.
ARIKIA.
Mun nimeni?
HIPPOLYTOS.
Ma tiedän, estävän
mua näyttää määräys lain ylpeän:
on syytös siitä, että muukalainen
mun oli äitini, ei Hellaan nainen.
Mut jos ois kilpani vain kanssa veljen,
tuon kyllä voittaa voisin tyhjän eljen.
Tunnenpa laillisemman kilpailijan;
sun tieltäs väistyn, myönnän sulle sijan,
myös valtikan, jot' esitaattos kantoi,
Erekteuskin, poika Maan. Sen antoi
Aigeuksen käsiin ottolapsen laki.
Maineensa kaukomailta Theseus haki,
kartutti kaupungin, ja riemuissansa
sukusi unhotti Ateenan kansa.
Nyt sua kutsuu se. Jo kyllin kesti
se riitaa, riehunutta vimmaisesti,
jaloa kyllin joi jo heimos verta
maa, josta sukukuntas kasvoi kerta.
Troizen on minun. Phaidran poika saa
osakseen kedot Kretan. Attikaa
sa hallitse! Ma lähden nyt ja sulle
kokoan äänet, jotka suodaan mulle.
ARIKIA.
Kaikesta, kummakseni jonka kuulen,
kuin unta näkeväni, outo, luulen.
Vai valvonko? Mik' on tuo aikees uus?
Mik' asuu rinnassasi jumaluus?
Sun kuului kunniasi kaikkialta,
näyt sentään suuruuttasi suuremmalta.
Uhraatko itses auttain sorrettua?
Se eikö kyllin, ettet vihaa mua,
ett' olet vihaamatta olla voinut...?
HIPPOLYTOS.
Liet väärin ylpeyteni arvioinut.
Vihata sua? Taivaan vallat! Ken?
Se kantama ois äidin hirmuisen.
Mi tapa raaka, mikä raivo vihan
ei sinut nähden hiljeneisi ihan?
Sulolle sokko ollut oisinko...?
ARIKIA.
Kuin, prinssi?
HIPPOLYTOS.
Haastanut lien liikaa jo.
Ma huomaan, järki jättää pääni polon,
mut koska katkaisin nyt vaitiolon,
niin täytyy jatkaa. Turha enää peittää
on tulta, joka kipunoita heittää.
Näät eessäs esimerkin ylpeydestä,
näät prinssin säälittävän. Enää kestä
en lemmen tuskaa, turhaan uhmailen,
vaikk' ennen tuomitsin ma vangit sen.
Rannalta nähdä rajutuulet tahdoin,
nuo, joihin sortuu sulhot hyrskyin, vahdoin.
Nyt seison myrskyssä, käy kuohuin veri,
kuin muutkin, minut ahmaa valtameri!
Yks hetki rangaissut on rohkeanki:
tää sydän ylpeä on vihdoin vanki.
Kuus kuuta onnetonna käynyt olen,
povessa vasama, yön teitä polen,
häpeilen haavojani, väistyn, kun
sa läsnä oot, kun poissa, löydän sun;
kuvasi metsäin syvyydestä läikkyy,
valosta päivän, varjoista yön väikkyy,
nään aina piirtees, orjuuteeni samaan
mua kaikki, kaikki yhtyy kavaltamaan.
Min palkan taistoistani, parka, sainkaan?
En enää itseäni löydä lainkaan,
jäi multa jousi, viini, vaunut jouten,
en viihdy viileätä merta souten,
vain huokauksin nyt ma täytän salot,
mun ääntä ratsuni ei tunne jalot.
Punehdut työtäs ehkä. Huima taru
on hurjan lempeni. Lie liian karu
tää puhe sydämen, mi rakastaa;
siks ei se sulle liene halvempaa.
Vierasta kieltä haastan, muista impi;
on kahle tässä orjaa kaunihimpi.
Sa kuule huokaus, mi ilman sua
ei koskaan oisi huojutellut mua.