Arikia. Ismene.
ARIKIA.
Mua Hippolytos hyvästellä anoo?
Mua etsii, vartoo hän? Ken sitä sanoo?
Ismene, erhettynyt lienet kai?
ISMENE.
Sen kuolo Theseuksen aikaan sai.
Pian vastahasi rientää kaikkialta
sydämet, päässeet inhan ikeen alta.
Arikia on vihdoin vapaa, Hellaan
pian kaiken polvistaa hän oikeudellaan.
ARIKIA.
Siis kaikki käynyt onko huhun mukaan?
En enää orja ois, en vihattukaan?
ISMENE.
Sua vainoomast' on laannut sallimus,
luo veljeis henkein käynyt Theseus.
ARIKIA.
Seikkailu mikä hälle tuotti turman?
ISMENE.
Käy puheet kummat syystä suuren surman.
Yks virkkaa: lemmen uuden liehtomana
mies uskoton tuo mereen uppos. Sana
käy toinen: astui urho alle maan,
sai Peirithoksen kanssa tuonelaan
ja näki virran tumman, rannat raisut,
elävä itse, varjoin kodit vaisut;
pois enää päästänyt hänt' yö ei musta,
hän sinne sortui, mist' ei palausta.
ARIKIA.
Inehmo voisko ennen kuolon yötä
näin käydä tutkimahan tuonen työtä?
Kuin häntä viehättää vois tie niin harmaa?
ISMENE.
On kuollut Theseus, se vaan on varmaa.
Ateena huokaa, tunnustaa Troizen
Hippolytoksen nyt jo herrakseen,
ja Phaidra, joll' on pelko pojastansa,
hätäilee ystävineen linnassansa.
ARIKIA.
Isäänsä oisko inhimillisempi
siis poika, kahleeni nyt kevyempi?
Mua surkuttelis hän?
ISMENE.
Niin luulen.
ARIKIA.
Jäinen
Hippolytos on eikä sääliväinen.
Hän naista vihaa. Miksi luulet sinä,
ett' oisin hälle mieluisampi minä?
Näät itse, kuinka karttelee hän meitä:
miss' emme me, hän niitä etsii teitä.
ISMENE.
Ma olen kuullut, ett' on kylmä hän;
näin sinun luonasi tuon ylpeän
ja ylpeytensä maineen tähden juuri
ol' huomioni kaksinkerroin suuri.
Huhua vastannut ei käytöksensä;
ens katsees eestä karkkos ylpeytensä,
hän hämmentyi, hän silmät laski alas,
taas kaihoten ne katsantoosi palas.
Nimeä lemmen säikkyy korska mieli,
mut sen on silmät hällä, vaikk' ei kieli.
ARIKIA.
Sanojas kuinka ahnahasti kuulee
tää sydän, vaikka turhuudeks ne luulee!
Ismene, tunnet mun, ah, onneton
osani, mielein musta ollut on,
se kasvoi alla itkun, katkeruuden;
nyt tuta saisko lemmen tuskan uuden?
Kuningassuvun kuulun viime veri,
mun yksin säästi sodan, vainon meri:
kadotin kesken nuoruutensa kukkaa
kuus veljeä... O, heimon heljän hukkaa!
Löi heidät rauta, tulviltansa, voi,
Erekteuksen verta manner joi.
Niin tehtiin laki, ettei kukaan mua
helleeni lempiä saa kirottua:
pelättiin, että siskon arka uhka
ois tuli, josta syttyis veljein tuhka.
Mut tiedät myös, mill' ylenkatseella
näin voittajani epäluuloa.
Lien luonnostani lemmen vihollinen;
mut usein mun hänt' oli kiittäminen,
ett' ylpeydelleni hän turvaks tuli.
Niin näin ma poikansa, niin sydän suli.
En silmin vaan ma häntä ihaillut,
sulonsa mua ei yksin hurmannut,
ei lahjat kauniit luonnon laupiaan,
joit' itse, ylväs, ei hän huomaakaan;
avuja lemmin häness' armaampia,
isänsä hyveitä, en puuttehia,
rakastan ylpeätä miehuuttansa,
jot' taivuttanut viel' ei lemmen ansa.
Lie Phaidran onni Theseuksen lempi,
ma olen tunteistani ahnehempi,
en huoli lahjaa, jonka sai jo sata,
en miestä joka tuulen tuttavata.
Mut miehuus taivuttaa tuo taipumaton,
tuo sydän syttää tuskan tuntematon,
mies vapaa vangita, mi kummissansa
pois pyrkii, sentään kaipaa kahleitansa,
se onni mun ois! vaan hän vapaaks jää:
helpompi Herakles ol' kesyttää,
useemmin voitettu, siks voittaville
vähempi kunnia myös katsehille.
Mut ah, Ismene! Olen tyttö tuhma!
Lie liian vankka mulle urhon uhma,
kentiesi kerran huokaan nöyrtyen
vuoks ylpeyden, jot' tänään ihailen.
Mua lempis hän? Mik' auvon aurinko
sulatti jäänsä? Ei...
ISMENE.
Hän saapuu jo.