Hän ajatteli Börjeä, ei Paulia. Pauli oli kuollut. Paulia ei ollut
hänelle. Maailmassa ei ollut mitään muuta kuin Börje.
Hän meni ovelle ja avasi sen. Börje istui sängynreunalla kädet
yöpöydällä kasvot painettuna sitä vasten. Hän itki. Börje itki.
Hänen sydämensä täyttyi tuskalla, tarpeella lohduttaa, kaikesta siitä
olla hyvä, mitä nainen voi tuntea. Börje oli surullinen -- Börje!
Hän kumartui alas, kohosi polvilleen, hän pujotti hiljaa kätensä Börjen
kämmenten yli.
-- Börje? -- Ääni kuulosti niin aralta ja lempeältä, se oli niin
rukoilevan nöyrä.
-- Lapsi, anna minun olla rauhassa.
Siinä kaikki. Hän lähtisi pois. Börje itki, ja tämä ajoi kuitenkin
hänet pois!
Nenäliina painettuna kasvojaan vasten jätti hän huoneen. Börjen suru
oli liian pyhä. Kaikki mihin Marianne koski tuli maalliseksi. Hänen
täytyi purra nenäliinaa mennessään ulomman huoneen läpi voidakseen
tukahduttaa nyyhkytyksiään.
Kirje jäi Börjen pöydälle.
Hän piti Börjestä kaikesta huolimatta. Piti hänestä tuolla sitkeällä,
uskollisella sydämellä; tuolla pitkämielisellä, leppymättömällä...
Oi Börje, Börje!
17.
Aika kului, -- tasoitteli, suostutteli, muodosti uudestaan.
Börjen suru sai olla rauhassa, kuten hän itse tahtoi: se laskettiin
hautaan, katosi. Ja kaikki palasi vanhalle uralleen. -- Ei kukaan
muistellut enää kuollutta.
Vaan vaikka Marianne joutui tappiolle yhdeksänyhdeksättä kertaa, oli
hän valmis koettamaan sadannen. Jokainen häviö saattoi hänet vaan
varmemmaksi asiassaan. Hänen lujuuteensa ilmestyi terästä ja hän oppi
ajattelemaan.
Suora tie ei näyttänyt parhaalta: hän muutti sotatapaa.
Börje oli -- Marianne ei tiennyt mistä syystä -- ruvennut entistä
ahkerammin seurustelemaan naapuriensa kanssa. Hän ei ollut enää niin
jäykkä, ei umpimielinen, hän oli oppinut jokseenkin keveästi lausumaan
sanottavansa.
Marianne käytti hänen muutostaan hyväkseen. Hän ei ryhtynyt häneen
itseensä, vaan hänen ystäviinsä. Rakastettavampaa emäntää ei voitu
löytää. Vanhat talonpoikaisukot ja hyväntahtoiset maanpatruunat, --
kaikki pitivät he tuosta riuskasta, ystävällisestä rouva Olssonista. Ja
Börje sai kuulla kiitosta hänestä kaikilla mahdollisilla rinta- ja
kurkku-äänillä.
Ne ennakkoluulot, joita oli pidetty tuota kaupunkilaisnaista kohtaan,
katosivat kuin sumu. Hän taisi lausua sanasen sekä maataloudesta että
puutarhan hoidosta, hän oli tarkkaavainen ja opinhaluinen, puhtaaksi
huvikseen selitti hänelle jotakin; ja ruokalaitoksistaan alkoi hän jo
tulla vallan kuuluisaksi. Hänen tiedettiin olevan kaikessa osallisena.
Börje Olsson oli ollut viisaampi kuin oli luultukaan. Hän oli hankkinut
noin kelpo vaimon itselleen. Kuka olisi tuota vaimoa luullut
sellaiseksi!
Tämä kiihotti Mariannea. Hän sai jonkinlaisen vallan Börjen yli, ja hän
huomasi Börjen häntä ihailevan.
Hän täytti hänen toiveensa jo ennakolta -- ja Börje rupesi hänen
rinnallaan itse näyttämään melkein huolimattomalta.
Kun Börje tuli hänen luokseen, oli hän iloinen ja leikillinen, kohteli
häntä hyväntahtoisella huolimattomuudella ja osoitti olevansa niin
täydellisesti toimiinsa kiintynyt kuin hänkin omiinsa, ja että hän oli
alallaan täydellisesti yhtä kelvollinen kuin hänkin alallaan. Ei yhtään
ruikutuksia! Mariannesta ei ollut tullut mikään vähäinen pilkkakirves.
Hänen sinipohjaisissa lapsensilmissään taisi välkähtää vallaton
koirankurisuus, ja hänen nauruunsa oli tullut sointu, jota siinä ei
koskaan oltu kuultu.
Poikansa kanssa oli hän vallan huimapäinen. Tämä osasi nyt kävellä
papertaa ympäri pyöreillä säärillään pienessä lyhyessä koltissaan ja
oli paksu kuin pölkyn pää. Marianne leikki hänen kanssaan niin, ettei
sillä ollut mitään rajaa. Ja he hyväilivät, nauroivat ja kirkuivat,
tukka pörrössä, posket punaisina ja hiki hatussa! Poika oli vahva kuin
karhu.
"Minä tulen mustasukkaiseksi tuon nuijan tähden," sanoi Börje.
"Se on sulle oikein; minä olen näin kauvan jo ollut kateissani sinun
ukkojesi tähden."
"Sinä! -- Sinä vedät ne puolellesi toisen toisensa perästä. Tomtö ...
Tomtö on herttaisin paikka mikä löytyy. Sellainen järjestys, niin
kodikas hauskuus, sellainen vaimo! -- Niin nyt soitetaan."
"Ei ihminen viitsi aina olla kaikkeen osaa ottamatta." -- Marianne veti
suutaan ivalliseen nauruun ja osoitti pienellä liikkeellä hänen
nenäänsä.
"Ei, sillä _ihminen_ on ruvennut niin hirmuisesti puuhaamaan viime
aikoina," kiusoitti hän.
"Puuhaamaanko? Kas vaan, sanoppas se kerran vielä, jos uskallat!" --
Marianne oli saanut kiinni hänen molemmista korvalehdistään.
"Päästä sinä pikkupeto!"
"Armosta, mutta ei ollenkaan pakosta. Minä keitän keisarisoppaa sinun
herrojesi päivälliseksi sunnuntaiksi, sentähden täytyy minun mennä."
Hän pani ilvehtien parin purpuranpunaisia huulia törrölleen, irroitti
kätensä ja juoksi keittiöön.
Sellaista oli jokapäiväinen ruoka. Marianne kosti näin Börjelle, kun
tämä ei puhunut mitään ulkomaan matkastaan, jonka tähden Mariannen
uteliaisuus oli koetuksella.
Pelko oli vallan kadonnut. Pilkkakirves oli kurkistanut Börjen
kortteihin. Hänen ei koskaan olisi tarvinnut luulla, että Marianne
vähääkään arasteli käydä hänen kamarissaan. Jos hänellä oli jotakin
sanottavaa, astui hän rohkeasti sisään. Jos Börje siitä tuli nyreäksi,
nauroi Marianne koirankurisilla silmillään, kuin olisi hän sanonut:
"vanha jöröjukka!" Ja sitten Börje häpesi.
Mariannella ei ollut yhtään häveliäisyyttä.
"Mitä, luetko sinä Englannin kieltä?" huudahti Marianne eräänä päivänä
vallan huolimattomasti löydettyään _Progress and Poverty'n_ miehensä
pöydältä, ennenkuin tämä oli ennättänyt pistää sen piiloon.
Börje lensi niin tulipunaiseksi, että kuka hyvänsä olisi häntä
säälinyt, vaan ei Marianne.
"No kuinkas käy?" kysyi Marianne yhtä huolimattomasti.
"Hyvin."
Enempää ei toinen saanut tietää. Vaan hän oli kyllä hankkiva siitä
selvän; vaikka hän kaivaisi asian pihdeillä ilmoille!
Sunnuntaina, jolloin Börjellä oli ollut mainitut herrojen päivälliset
ja he olivat saattaneet viimeiset vieraat ulos, jäivät he molemmat
seisomaan portaille. Kevättä oli jo kulunut ja illan valo rupesi
hämärtymään; ilma oli tyyni ja rauhallinen ja äsken puhjennut koivu
levitteli tuoksuaan.
Marianne kääntyi ja katseli Börjeä, vaan ei puhunut mitään.
Tämä seisoi hiljaa, eikä Marianne voinut päästä sisään menemättä hänen
sivuitsensa.
Sitten kääntyi hän vielä kerran ja katseli; hänen mielestään olisi
Börje nyt voinut puhua. Vaan tämä pujotti ainoastaan käsivartensa hänen
vyötäisilleen ja suuteli häntä.
Marianne seisoi silmät alas luotuina.
"Minkätähden sinä et tahtonut tulla valtiopäivämieheksi?" sanoi
Marianne lopuksi kääntymättä.
"Mistä sinä sen olet saanut tietää?"
"Per Olsson sanoi siitä olleen kysymyksen, vaan että sinä kieltäyit,
ettet muka tahtonut."
Börje ei sanonut mitään.
Marianne luuli tukehtuvansa harmiin. Eikö hän ollut tullut toiseksi
ihmiseksi, eikö hän ollut arvannut miehensä ajatuksia, eikö hän
ollut pitänyt korkeimpana kunnianaan päästä hänen urholliseksi
työtoveriksensa, -- ja siitä huolimatta taisi hän tuossa seista
törröttää ääneti, hengeti! Eikö tuo ollut inhottavaa! Ja päivänä
tämmöisenä! Marianne tiesi täyttäneensä hyvin tehtävänsä. Hän tiesi
Börjen olevan hyvillään. Eikä hän kuitenkaan lausunut mitään! Marianne
oli vähällä itkeä harmista.
Marianne kääntyi kolmannen ja viimeisen kerran, katsoen pitkään ja
sangen uhkaavasti.
Silloin purskahti Börje nauramaan.
"Mitä sinä tahdoit tietää?" vastasi hän.
Kauvemmin ei voinut kestää. Marianne heitti kätensä hänen kaulaansa ja
painoi nenänsä liitteäksi Börjen takin rinnustaa vasten.
"Kaikki," vastasi hän.
"Sinähän tiedät jo. Nuo toitottavat sinulle kaikki korviisi."
"Niin, etkä _sinä_ voi mitään puhua!"
"Kyllä lörpötystä on muutenkin kyllältä. Siihen ei tarvitse mitään
arvoa panna, vaan siihen, että todella saadaan jotain aikaan."
Marianne nosti päätänsä ja katseli miestänsä kauvan silmiin.
"Minä käsitän enemmän kuin luulet," sanoi hän sitten pitkään.
"Mitä tarkoitat?"
"Kunnianhimoa -- Börje."
Tämän kasvot synkistyivät. Siitä hän ei kärsinyt kuulla puhuttavan.
Sitten katseli hän vaimoansa, vakavasti, terävästi, kuin hän joskus
teki.
"Vaikka on lyötykin rahaksi, ei sillä ole sanottu, että tahtoo
semmoisena olla," sanoi hän tylysti.
"Kun Torsten tulee suureksi, ja kun _hän_ tuntee samaa, jota _sinä
nyt_, silloin ymmärtää hän, että myös vaimolle voi puhua, minä
tarkoitan _minulle_."
Mariannen kasvot olivat vaalenneet, hän tunkeusi miehensä ohitse
etehiseen. Tämä tarttui hänen käteensä pidättäen häntä.
"Marianne, mitä tämä on?"
"Se on, että minä olen sovittanut enemmän kuin kylläksi. Se on, että
minä olen osoittanut, etten ole ajattelematonta korutavaraa. Se on,
että minä olen pitänyt sinusta niin paljon, että olisin voinut mennä
vaikka tuleen ja veteen sinun edestäsi ja ettet sinä kuitenkaan,
kuitenkaan koskaan ole pitänyt minua itsesi arvoisena."
"Mutta mikä sinun on?"
"Etkö sinä käsitä, että kun nainen pitää niin rajattoman paljon
jostakin miehestä kuin minä sinusta, niin tulee viimein hetki, jolloin
tämän miehen täytyy tunnustaa nähneensä, minkä arvoinen tämä nainen on,
tai vetäytyy hän muuten tuuma tuumalta syrjälle, -- ja tulee lopuksi
yhtä umpimieliseksi kuin mieskin."
"Umpimielinen? -- minäkö? -- sinua kohtaan!"
"Oh Börje, _mitä_ olen minä saanut yhteistä nauttia sinun kanssasi?
Minkätähden olet minun pitänyt erillä äidistäsi?"
"Äidistänikö?"
"Niin. -- Minkätähden en minä saa pitää siitä, mistä sinäkin?
Minkätähden en saa elää sinun elämääsi, ajatella sinun ajatuksiasi ja
toivoa sinun toiveitasi? Minkätähden työnnät minut luotasi nyt, kun
minä ihailen sinua enemmän kuin nuo kaikki toiset!"
"Mutta ethän tiedä mitä sanot! Ihailla? Minua!"
"Luuletko mun sokeaksi?" -- Marianne sanoi tämän hiljaa, melkein
pilkallisesti. Sillä nyt oli voitto saavutettu ja tuo intohimoinen
mielenpurkaus mennyt.
"Marianne --," sanoi Börje pitkän vaitiolon jälkeen, "tuntuu kuin minä
olisin toinen ja sinä olisit toinen ihminen, kuin ensi kerran
tavatessamme."
"Niin, sillä sinä olit hyvin tyhmä, Börje, ja minä olin vielä paljoa
tyhmempi," vastasi Marianne rakastettavalla suoruudella.
* * * * *
Koko viikon oli niin kiirettä, että he tuskin ennättivät vaihtaa sanaa
keskenään. Pojalle piti saataman uudet vaatteet, puutarha perattaman,
peltosaven-ajo pantaman alkuun ja kaikki laitettaman sille kannalle,
että he voivat olla poissa muutamia päiviä.
He eivät matkustaneet junalla, vaan omilla hevosilla ja vaunuilla. Ilma
oli kaunis, ja siten kulettiin kuten tahdottiin.
Matka oli ollut herttainen, -- ylös aamulla aikaisin, ruokakori hyvästi
varustettu, ja heti äsken lehdistyneessä pyökkimetsässä.
Nyt oli tultu Börjen kotiseutuun. Hän tunsi kaikki tiet ja jokaisen
talon ja selitti kaikki Mariannelle. Tapansa mukaan ajoi hän itse, ja
Marianne istui hänen vieressään. Torsten istui äidin polvelle nojautuen
tähän; hän oli nukkunut.
Mariannen mieli oli kummallinen, melkein juhlallinen. Ja Börje oli itse
puheliaisuus. Hän huomautti Mariannelle sukuröykkiöitä, joita oli neljä
aina yhdessä rypeessä, hän näytteli vuorenhalennaisia, joista meri
pilkoitteli, hän käski hänet syvään hengittämään, että tuntisi rehevää,
voimakasta ilmaa, -- Börjen kotiseudun ilmaa.
"Pian olemme perillä, Marianne."
"Mitähän äiti minusta pitää!"
Marianne ei enää sanonut _sinun_ äitisi. Börje huomasi sen, katsahti
häneen ja hymyili.
"Äiti osaa sekä nähdä että kuulla."
"Oh, Börje, minä pelkään kuitenkin, -- sinun tähtesi." -- Hän siveli
poskeansa Börjen olkapäähän.
"Sinä!"
Paljon tunnusti tämä yksi ainoa huudahdus.
"Tuolla asui Paulin äiti," sanoi Börje ja näytti pientä huonetta
tien vieressä hiljentäen vähä hevosien vauhtia. Paulin muistoon
yhdistyneestä vastenmielisyydestä ei ollut enää mitään jälellä. Se oli
hävinnyt, -- poissa. Todellisuus oli sen syrjäyttänyt.
"Ja tuo pieni talo punaisine seinineen, puitten takana, näetkös --
tuolla noin -- se on minun kotoni. Tuo valkea talo tuolla kauvempana on
veljeni. -- Kuinka olen iloinen, kun sinä olet täällä minun kanssani."
Marianne irroitti ainoastaan toisen kätensä ja pisti sen miehensä
käsivarrelle, ikäänkuin pitääksensä häntä oikein kiinni.
"Minä takaan, että äiti odottaa," sanoi hän, "ahaa -- tuollapa hän
onkin!"
Vaunut kääntyivät matalasta portista sisään ja seisahtuivat oven eteen.
Yhdellä ainoalla silmäyksellä oli Marianne tarkastanut vieraan, joka
tuossa seisoi auringon valossa ja kotikutoisissa vaatteissa suurine,
raitaisine esiliinoineen.
Börje ihka elävänä! Torstenista tuli isänsä äidin näköinen, eihän siis
muuta voinut kuin pitää hänestä!
Tämän molemminpuolisen tutkistelevan silmäyksen perästä hymyilivät
molemmat naiset toisilleen, ennenkuin edes ennättivät tervehtiäkään.
Börje hyppäsi maahan ja auttoi Mariannea alas, joka vielä piteli
nukkuvaa poikaansa käsivarsillaan. Ja sitten seisoivat nuo kaksi
kilpailijaa silmä vasten silmää, yhteisen suuren, lämpimän luottamuksen
yhdistäminä.
He olivat sen ymmärtäneet, lukeneet sen toisiensa silmistä. Siinä ei
tarvittu yhtään sanoja.
"Suudelkaa _häntä_ ensin," sanoi Marianne katsoen poikaansa. Hänessä
oli taikauskoinen luulo, että yhdysside tulisi siten vielä vahvemmaksi.
Ja mummo suuteli tuota pientä, sulki sitten sekä hänen että Mariannen
vahvoihin, oivallisiin käsivarsiinsa ja työnsi heidät oven
sisäpuolelle.
"Noh?" sanoi Börje hänelle riemuitsevin silmin. Hän seisahtui
silmänräpäykseksi kynnykselle sitä sanoakseen, hän ei voinut odottaa.
"Erinomainen ihminen," vastasi äiti ja pyyhkäisi esiliinansa kulmalla
jotain silmistään, "etpä ainakaan liian aikaisin antanut minun häntä
nähdä."
Hänen äänessään oli aivan Börjen nyreätä hyväntahtoisuutta.
"Hyväksi on teille ollut, että olette saaneet ikävöidä toisianne näin
kauvan," sanoi Börje tehden pientä poikamaista kiusaa.
"Niin kai, kyllä kai niin! -- Minä olisin voinut kuolla sillä ajalla,
en saanut nähdä häntä, enkä poikaakaan."
"Vai niin, te olette ollut kärsimätön, äiti! -- Eimaar, te elätte vielä
monta vuotta ja näette vielä paljon, ennenkuin kuolette."
"Minä en kuitenkaan voi nähdä mitään rakkaampaa. Kas niin, käykää
sisään nyt!"
Äiti työnsi hänet tupaan pienen, siivon etehisen kautta.
"Parasta lienee antaa pikkuisen maata, kunnes herää itsestään," sanoi
hän Mariannelle, "minä olen tämän sisäkamarin varustanut teitä varten.
Minä olen tehnyt vuoteen pikkuiselle vaatekoriini; minä luulen sen
olevan kylläksi suuren."
Börje seisahtui tupaan ja molemmat naiset astuivat yhdessä
sisähuoneesen, jossa Marianne laski perillisensä tälle määrätylle
vuoteelle, joka huomattiin olevan vallan parahultainen.
"Ah, äiti, eikö Börje ollut hyvin paha, kun antoi meidän odottaa näin
kauvan, ennenkuin saimme nähdä toisemme?" sanoi Marianne tarttuen
anoppimuorinsa käsiin ja katsoen suoraan rehellisiin Börje-silmiin.
"Hänpä lie parhain tietänyt, mikä oli hyvä."
Äidillisen ylpeyden mielestä oli Börje kaikkitietäväinen ja
kaikkiviisas kuin itse sallimus.
Börjestä oli päivä herttainen. Hän riippui kiinni kotona jokaisessa
pikkuseikassa luonteensa koko yksipäisellä rakkaudella, joka vanhaa ja
totuttua piti aina lemmellisessä muistossa. Hänestä oli hupaista
kuljettaa Mariannea kaikkialla, näyttää hänelle kaikkea ja kertoa
hänelle kaikesta: lapsuudestaan, äidistään, heidän jokapäiväisestä
elämästään, Paulista; hevosista, joilla hän oli ajanut, koirista,
joista hän oli pitänyt. Kävely tuntui oikein pyhiinvaellus-matkalta. Ja
Marianne oppi tällä tarkastusretkellä tuntemaan hänen menneisyytensä,
-- itse "alku-Börjen," kuten hän nauraen miestänsä kutsui tässä
tilaisuudessa -- paremmin kuin jos Börje olisi kokonaisia päiviä
kuluttanut kertomiseen.
Ja äiti ruokki heitä skoonelaisilla, tukevilla ruokalajeilla, oluttakin
oli hän ennättänyt panna, vaikka se vielä maistui vähä liian nuorelta.
"Jestan poo! äiti luulee varmaankin joulun olevan kaksi kertaa tänä
vuonna," sanoi Börje nauraen pöytään istuessaan.
"Ei minulla ole mitään joulua ollut viimeisenä kahtena vuonna," sanoi
äiti. Sydämellisin lämpö piileskeli hänen tylyäänisessä vastauksessaan.
Hän mahtoi suuresti kaivata poikaansa näinä jouluina.
"Mutta tänä vuonna tulette meille," sanoi Börje.
"Sen teen, jos Jumala suo ja te sen tahdotte."
Hän tunsi itsensä vielä vähä ujoksi Mariannen läsnäollessa, vaikka hän
paljonkin hänestä piti. Salaisesti hymyillen huomasi Börje, että äiti
aina karttoi Mariannen nimeä eikä kutsunut häntä sinuksi.
Mutta sellainen kyllä menisi ohitse! Börje oli niin iloinen -- niin
sydämellisen iloinen. Äiti ja Marianne ... sitä kelpasi istua ja
katsella.
Marianne arveli, ettei äidin tarvitsisi asua näin yksinään, näin
kaukana Börjestä; voisihan hän muuttaa heidän luokseen, jossa Paulin
sija vielä oli tyhjänä.
"Siunatkoon, lapsi, sitä en koskaan tahdo!" vastasi vanhus melkein
pelästyneenä, "nuoret osaavat kyllä pesää rakentaa yhtä hyvin kuin
vanhatkin, vaan he rakentavat semmoisen, joka _heille_ sopii, ja vanhat
tekevät parhaiten, kun pysyvät paikallaan."
Puolisen jälestä kulkivat Marianne ja Börje ympäri tupaa, jolla aikaa
isoäiti istui ja ravitsi silmiään katselemalla oikein sydämen halusta
pojanpoikaansa, joka käydä lylleröitsi ympäriinsä upo uudessa
koltissaan.
"Ja katsos! Tässä on raamattu, jonka kaltainen Börjelläkin on," huudahti
Marianne iloisesti. "Kuinka hyvästi muistan, kun ensikerran kävin
Tomtössä! Minä kysyin, oliko hänellä tapana lukea sitä. 'Ei,' sanoi
hän, '_mutta äidillä on yhtäläinen_'."
Melkein huomaamaton hymy vetäytyi äidin kasvoille; hän ymmärsi
poikaansa.
"Niin, tuo on minun sauvani ja jalkojeni valo," sanoi hän sitten
vakavasti, "minulla ei ole koskaan ollut parempaa turvaa." -- Sitten
katsahti hän Marianneen. -- "Vaan minusta on saman tekevää, mitä te
uskotte," lisän hän, "sillä meidän Herramme antaa teille kyllä sen
uskon, jota te tarvitsette. Hän ymmärtää asian paremmin kuin minä."
Tässä karkeassa, hyväntahtoisessa suoruudessa oli jotakin, joka
Mariannea miellytti enemmän kuin kaikki hyväilyt. Siinä ilmautui
vankkuutta, luottavaisuutta -- ihan kaikkea.
Kun illalla erottiin, saattoi vanhus vieraansa heidän makuusuojaansa.
Pikkuinen uinahteli aivan makeasti korissaan.
"Niin, nukkukaa nyt tekin hyvästi," sanoi hän. "Minä olen tehnyt
pehmeän vuoteen sinulle, rakas poikani. Harvoinpa sinua täällä saa
nähdä!"
"Ja häntä!"
"Niin; hauskaa oli nähdä teitä."
Börje asetti kätensä eräälle vanhalle pulpetille.
"Tässä, Marianne," sanoi hän, "tässä on minun muinainen minuuteni;
tässä säilyttää äiti kaikki minun kirjeeni.
"Niin, vallan totta!" huudahti vanhus ja pisti kätensä taskuunsa, "minä
olen ajatellut ... minä olen ajatellut, että Mariannea" -- nimi ei
tahtonut tulla hänen huuliltaan, -- "minä tarkoitan, että häntä
huvittaisi lukea sinun kirjeitäsi. Minä olen ne pannut järjestykseen
numeron jälkeen." Hän veti avaimen esiin, jonka antoi Börjelle.
Marianne ei voinut mitään sanoa. Tämmöinen menettely poikansa vaimoa
kohtaan oli niin liikuttavan hienotunteinen, että Mariannella ei ollut
sanaakaan sen varalle. Tätä oli ajatellut tuo sivistymätön
talonpoikaisvaimo, -- ajatellut ihan itsestään!
He puristivat toisiensa käsiä. Ei yhtään tarpeettomia hellyyden
osoituksia! Sellaiset eivät Börjen äitiä miellyttäneet, vaan he olivat
ymmärtäneet toisensa, ja tässä oli se side, joka ei ollut katkeava.
Kun Marianne oli jäänyt yksin Börjen kanssa, meni hän hänen luokseen.
"Börje, kuinka _voit_ sinä pitää minua kaikesta tästä erilläni ja
luulla sen olevan parasta?"
"Se oli hyödyllistä."
"Mutta semmoista umpimielisyyttä!"
"Semmoinen on minun luonteeni."
"Kaikkiako kohtaan?"
Marianne hymyili vähä. Yksi poikkeus oli ollut, -- hän, joka nuo
kirjeet oli saanut.
"Minusta on ollut hauskaa nähdä sinua täällä, -- tässä vanhassa
keskuudessa, josta minä paljon pidän," sanoi hän, "sen täytyi sulaa
yhteen nykyisen kanssa. Ja nyt se on tehty, rotko on täytetty. Tule
istumaan, Marianne. Minä olen hävennyt olla se kuin olen, nyt ei ole
laita enään niin."
Hän talutti Mariannea vanhanaikaisilla patjoilla päällystetylle
seinärahille istumaan, vaan tämä ottikin pienen jakkaran ja asettui
vastapäätä miestänsä. Hän taisi näin paremmin katsella Börjeä kasvoihin
istuessaan kyynäspäät tämän polvilla ja nojaten leukaansa käsiä vasten.
"Kun on antanut parhaan, niin ei tarvitse säästää pikkumurusia," sanoi
Marianne hymyillen, "kun olemme nyt puheisiin päässeet, niin sano
mulle, mitä sinä teit kaupungissa niin usein; minä olen ollut hirmuisen
utelias."
Börje punehtui ensin, vaan rohkaisi sitten mielensä.
"Minä olen lukenut kieliä," sanoi hän. "Huh, eipä se käynyt vallan
voimien ylitse. Mutta kuinka minä pelkäsin sinun saavan siitä tietoa."
"Miksikä sitten?"
"Olihan ikäänkuin häpeällistä alkaa minun ijälläni vielä koulupojan
tavoin; ja sitten minä pelkäsin, etten onnistuisi."
"Sinun sydämesi on ylpeä -- kuules! Se juuri tekee sinun niin
umpimieliseksi. Sinä pelkäät, että sinun tarvitsee antaa perää
jollekulle."
"Ehkä. -- Minä olen aina luullut olevani nöyrä. Minä olen aina ollut
valmis tunnustamaan toisten etevämmyyttä; mutta minä olen asettunut
sitä vastaan," sanoi hän miettien. "Sinä väitit eräänä iltana minun
olevan kunnianhimoisen; minä olen sitä sittemmin ajatellut. En tiedä,
onko se totta. Vaan sen tiedän, että minullakin on pyrintöjä ja että
minäkin tahtoisin saada -- niin, en tahdo sanoa _valtaa_, sillä en minä
tahdo tulla huomatuksi, -- mutta minä tahtoisin tuota, jonka avulla voi
ikäänkuin ojentaa kättänsä ja tuntea niissä ohjakset. Sitä ehkä
kutsutaan vaikutukseksi. Minä tunnen vaan kuin tahtoisin tämän käteni
olemaan vahvan, -- jäykän ja vahvan. Tahdon tuntea, etten ole tullut
maailmaan saamatta mitään aikaan. Minä tahdon _kokonaan_ täyttää
minulle uskotun paikan, vaan minä en halua mitään muuta. Jos sitä
kutsut kunnianhimoksi, niin olen kunnianhimoinen."
"Ja se on jo hyvin vanhaa," jatkoi Börje tyynesti, "se on aina pyrkinyt
eteenpäin. Vaan minä en ole ollut vapaa. Isä piteli rahoja, ja hänellä
oli valta. Minun sisuni kuohuu, kun häntä ajattelen. Onko kellään
oikeutta kukistaa ihmistä sillä tavalla ja pidättää häntä edistymästä,
kuin hän teki minulle! -- Ja niin on laita ollut -- ahdistusta aina.
Tuo tapaus viimeksi Paulin kanssa puhalsi tulen enemmän hehkumaan.
Sillä silloin täytyi minun koko voimallani ryhtyä jonkun kimppuun,
etten olisi tullut vallan hupsuksi. Minulla ei saanut olla aikaa tuntea
mitään. Täytyi vaan vaientaa sydämensä ääntä, pitää ajatuksensa
jänteessä, katsoa eteensä eikä taaksensa. Tuo kokonaan, tuo -- eitä
jotain semmoista saattoi tapahtua, -- että minä olisin paljas nolla,
tyhjyys, siinä oli nöyryytys semmoinen, että minä olisin voinut... Se
oli potkaus, josta päästäkseni minun täytyi hankkia itselleni hyvitystä
vaikka millä hinnalla! Sinä et voi uskoa, kuinka sellainen voi minua
kiihottaa! Se on kuin oas, kuin kirveltävä tunne minun rinnassani, se
ei anna minulle rauhaa yöllä eikä päivällä, vaan ajaa minua työhön.
Kuinka toisenlainen Börje minä olen kuin se, jonka kanssa sinä olit
yhdessä kaksi vuotta sitten! Ihmeellistä on nytkin katsella taaksensa.
Ja ulkonaisesti, ehkei kuitenkaan näy mitään erotusta. -- Mutta
kirjeissä tuolla on koko kehityshistoria. Äiti on samaa puuta kuin
minäkin; hän on ymmärtänyt minua."
Marianne tunsi piston sydämessään. Niin, kuinka vaiherikas tämä kehitys
mahtoi olla, arvasi hän nyt katsellessaan noita viisaita kasvoja joissa
ankara hillitsemisvoima ja sitkeä into kuvastui joko juonteessa.
"_Yhtä_ ainoata en ole koskaan sanonut äidille. En koskaan selittänyt."
Syntyi äänettömyys.
"Sinä olit sanomaisillasi jotakin ennen, jonka johdosta olit kahdella
päällä," sanoi Marianne.
"Niin minä tahdon vastata erääseen toiseen kysymykseesi, jonka myös
teit eräänä iltana: minkätähden kielsin heitä äänestämästä minua
valtiopäivämieheksi. Niin, -- näetkös -- minä en ole valmis vielä. Minä
en tahdo eritä tasaisesta työstäni. En nyt. Tilaa on kehitettävä.
Taloudellisen kantani pitää olla sellaisen, ettei se estä minua, ja
sitten ... ja sitten täytyy minun nähdä vähän enemmän maailmaa. Sille
ihmiselle, joka ei ole saanut muita tietoja kuin mitä hänen ikäänkuin
keksillä on täytynyt haalia itselleen ilman toisten apua, ja jonka
kehitys ihmisenä on suurimmaksi osaksi kirjaviisautta, sille ovat
mielestäni matkat suurena oikotienä sivistykseen. Minussa on
vastustamaton tiedonhalu. Minä olen aina kadehtinut Paulia. Minä tahdon
myös päästä näkemään. Vaan minä katselen luullakseni toisilla silmillä
kuin hän, ja minulla luullakseni on toisenlainen säästö kotiin
tullessani kuin hänellä. Tahdotko tulla mukaan -- Marianne? Tahdotko
jakaa kanssani? Tahdotko, että olemme kahden kaikessa? -- kahden
katselemme ja käsitämme ja tuomitsemme ja luemme, -- kahden autamme
toisiamme kaikissa?"
Vastausta ei tarvittu. Mariannen kädet olivat vaipuneet Börjen polville
ja olivat ristissä siinä. Hänen silmänsä tähystelivät ulos avaruuteen,
kuin olisi hän siellä nähnyt pitkän, aavan tulevaisuusmaiseman.
Iloja ja suruja oli tuleva toisensa perästä vaihdellen, onnen rauhaa ja
kovia aikoja. Sen hän nyt tiesi. Hänen elämänsä näyttäisi kuin
muidenkin ihmisten; ei romantilliselta eikä satumaiselta, vaan
todelliselta ja jokapäiväiseltä. Mutta Börje oli hänelle niin rakas,
että hän olisi voinut laskeutua polvilleen hänen eteensä; olisi voinut
painaa hänen käsiään silmilleen tuntiessaan itsensä ylenmäärin
onnelliseksi hänen omanaan; hänen, ilon auringon paisteessa tai pimeinä
hetkinä, hänen suuressa ja pienessä, -- aina, kun he vaan rakastivat
toisiansa.