IV.

Määrätyllä ajalla kolkutti Arola seuraavana päivänä Leenin huoneen,

ovelle.

— Kuka siellä? — kuului lyhyen odotuksen jälkeen Leenin ääni sisältä.

— Se, jonka oli määrä tulla, — vastasi Arola.

— Pikkasen aikaa, ole hyvä, — pyysi Leeni, — tulen heti avaamaan.

Ovi oli lukossa. Arola, joka matkalla oli ostanut hedelmiä ja

leivoksia, jäi kantamuksineen seisomaan siihen pieneen eri eteiseen,

joka kuului siihen huoneeseen, missä Leeni asui. Muuten oli hänen

huoneensa ylimmäisessä kerroksessa ja aivan välikön päässä. Se eteinen

taas, jossa Arola seisoi, oli kuin tuosta väliköstä syrjään kääntynyt

jatko ja pimeänlainen, siihen kun tuli valoa vain Leenin huoneen oven

yläpuolella olevasta väliseinän ikkunasta. Pimennosta huolimatta näki

Arola siellä, että välikön päässä vielä oli kaksi pientä, niinkuin

hänestä näytti, vaatesäiliön ovea. Leenin huone oli siis syrjässä

rauhattomasta hotellielämästä. Ainakaan sillä hetkellä ei näkynyt

ketään, ei kuulunut ääntäkään läheisistä huoneista.

Kotvasen kuluttua aukeni ovi ja Leeni pyysi Arolan sisään. Kun tämä

riisui päällystakin yltään, otti Leeni sen ja sitte hänen lakkinsa

ja kalossinsakin ja pani ne toisessa peränurkassa olevaan tyhjään

vaatekaappiin.

— Mitä sinä nyt teet? — kysyi Arola ihmetellen Leenin puuhaa.

— Täällähän ei ole naulakkoa huoneessa, niinkuin näet, — huomautti

Leeni.

— Kun kalossitkin panit sinne?

— Niin ovatpahan piilossa kaikki, jos sattuisi tulemaan vaikka

palvelija.

Ja aivan kuin huomaamatta pani Leeni, eteisen oven ohi kulkiessaan,

vielä senkin lukkoon.

Arola melkein ihastui siitä ja tulkitsi sen omalla tavallaan, omaksi

edukseen.

— Tässä toin vähän suuhun pantavaa, — sanoi Arola silloin ja ojensi

Leenille tuomisensa.

Ottaessaan ne toiseen käteensä, heitti Leeni toisen Arolan kaulaan ja

suuteli häntä, mutta niin nopeasti, ettei hän ehtinyt siihen oikein

vastatakaan, kun Leeni jo veti häntä kädestä pöydän luo, johon laski

pussit.

— Kuule, Leeni hyvä, — sanoi Arola silloin, — totta puhuen en ole täksi

päiväksi vielä ajatellutkaan eilisen pyyntösi täyttämistä, sillä ensin

ovat asiat oikein selvitettävät ennenkuin minä annan sinun matkustaa

maasta pois.

Leeni istuutui toiseen nojatuoliin ja alkoi aukoa tuomisia luomatta

katsettaan Arolaan, joka kävi istumaan toiseen tuoliin pöydän toiseen

päähän. Vakavasti jotakin miettien lausui Leeni sitte, epäilevä sävy

äänessään:

— Mitenkäpähän ne selviävät?!

— Toistaiseksi lupaan pitää huolen siitä, että saat asua täällä.

Tämähän ei ole hullumpi huone.

— Eikä se maksa kuin kolme markkaa, vaikka tässä oikeastaan on

parihuoneet.

— Kuinka niin?

— Tuossa, näet, on ovi toiseen huoneeseen, johon pääsee vain tämän

kautta, — selitti Leeni. — Ja sen huoneen ikkuna on tuossa noin

pihanpuoleisessa sivurakennuksessa, — osoitti hän ikkunaan.

Arola nousi ylös, katseli ja näki, että Leenin huoneen ja sen toisen

ikkunat olivat kahden piharakennuksen nurkkauksessa. Näkyi vain

harmaita seiniä, toisia ikkunoita ja taivasta.

— Tämä huone annettiin minulle paremman puutteessa, ymmärräthän, kun

ei toista niin huokeata huonetta ollut ja kun varmaankaan ei sattunut

näiden parihuoneiden ottajaa, — selitti Leeni vieläkin.

— Tuo toinen huone, joka muuten on hyvin kolkko ja mitätön, on tietysti

tyhjä ja sinne piiloitan sinut, jos joku sattuisi tulemaan, ettei minun

mainettani tahrattaisi sillä, että olen ottanut herroja vastaan.

— Älä nyt joutavia! — vastasi Arola Leenin suottailuun.

Arola oli sillä välin silmäillyt tätä Leenin asuntoa, joka oli

vaatimaton hotellihuone. Sen kalustoon kuului, paitsi jo mainittua

vaatekaappia, tietysti vuode, joka seisoi toisen viereisen huoneen

oven kohdalla, vuoteen alapäässä pesulaite ja yläpäässä, toisessa

ikkunan nurkassa, kolmilaatikkoinen vaatesäilikkö, ikkunan edessä

kuluneella viheriäisellä veralla peitetty pelipöytä, joka samalla teki

kirjoituspöydän virkaa, toisessa ikkunan nurkassa syrjittäin pehmeä

sohva, jonka edessä oli pöytä ja sen kummassakin päässä nojatuoli sekä

vihdoin permannon peittona haalistunut, koinsyömä "turkkilainen" matto.

Ikkunassa, jossa ei ollut kaihdinta, riippua retkottivat kahvinruskeat

uutimet, jotka saattoi nauhalla vetää yhteen valon peitoksi.

Syntyi odottamaton äänettömyys. Arola mietti, kuinka hän alkaisi

puhua saadakseen Leenin kertomaan kaikesta siitä, mitä hän edellisenä

päivänä oli luvannut toiste kertoa. Luomatta silmiään kuorimastaan

appelsiinista ryhtyi hän vihdoin varovasti asiaan seuraavin sanoin:

— Minä tahtoisin nyt ensin tietää, Leeni, mitä sinä eilen tarkoitit,

kun puhuit siitä omasta syystäsi?

— En minä nyt, — vastasi siihen Leeni ikäänkuin karkoittaen luotaan

hänet ja hiukan hermostunut sävy äänessään.

Kun Arola sen johdosta loi silmänsä ylös Leeniin, huomasi hän, että

tämä tuntui kuin kuuntelevan jotakin toisella korvallaan.

— Mitä sinä kuuntelet? — kysyi Arola.

Samassa kuului väliköstä kovia, läheneviä askeleita. Leeni jännitti

vieläkin enemmän kuuloaan.

— Sinä odotat jotakin? — uudisti Arola kysymyksensä.

Ennenkuin Leeni vastasi, oli tulija jo hänen huoneensa eteisessä. Kun

ovelta kuului kova koputus ja oven ripa sitte painui alas, nosti Leeni

sormensa suulleen kuin vaitiolon merkiksi Arolalle.

— Kuka siellä? — kysyi Leeni, nousi paikaltaan ja meni ovelle.

Minä — Aavikko, — vastasi hänelle tuttu ääni.

— Aa! En voi ihan paikalla ottaa vastaan Mutta jos odotatte vähän

aikaa... — vastasi.

Leeni kumartuen ovea kohti ja pidellen kiinni rivasta ikäänkuin estäen

tulijaa pääsemästä, sisään, vaikka oven oli pannutkin lukkoon.

— No, hyvä on, minä odotan vähän, — kuului tyly vastaus ja poistuvia

askeleita.

— Minä siis lähden, — sanoi silloin Arola, joka sillä välin oli

ponnahtanut paikaltaan ja nyt astui askeleen Leeniä vastaan.

— Et. Minä en laske sinua, — vastasi puolikovasti Leeni, jonka posket

punottivat ja silmät alkoivat hehkua. — Nyt juuri minä tarvitsen sinua

täällä.

Arola loi vain ihmettelevän, kysyvän katseen Leeniin.

— Niin, niin, — jatkoi tämä. — Ja sinun on mentävä tuonne

sivuhuoneeseen piiloon, — puhui Leeni nopeasti ja ajoi Arolan sinne

häntä selkään tuuppien.

Tämä totteli enää mitään vastaan sanomatta ja jäi sivuhuoneeseen

odottamaan, mitä oli tapahtuva. Hänestä tuntui selvältä, ettei Leeni

tahtonut häneltä mitään salata, ehkäpä tahallaan oli järjestänytkin

tämän kohtauksen niin, että hän saisi kuulla kaikki, mitä halusi

tietää, olemalla vieraana miehenä toisen tietämättä siinä läsnä.

Hänellä oli siis oikeus tyydyttää uteliaisuuttaan ja hiiskumatta

kuunnella oven takana.

Vedettyään oven kiinni, panematta sitä lukkoon, korjasi Leeni nopeasti

pöydältä hedelmät ja leivokset säilikön laatikkoon, mättäen ne sinne,

miten sattui, ja järjesti sitte huoneessa kaikki niin kuin ei siellä

ketään vierasta olisi ollutkaan. Hetkisen kuluttua oli hän jo valmis,

aukaisi huoneensa oven ja huusi eteisestä välikköön:

— Nyt saa tulla!

Aavikko, joka oli jättänyt päällystakkinsa alas ovenvartian huostaan,

astui sisään silkkihattu päässä, ojensi Leenille kätensä, hymyillen

yhtä paljon aistillisilla silmillään kuin huulillaan, ja sanoi

hänelle, äänessä hieman ylimielinen, vaikka jonkinlaisesta salatusta

mielenliikutuksesta värähtelevä sävy:

— Päivää — pitkistä ajoista taas!

Sitte laski hän hattunsa laelleen seisomaan pelipöydälle ja jatkoi:

— En tietänyt oikein, pitikö minun tulla vai ei?

— Tietysti, — vastasi Leeni, jonka povi kohoili ja käden eleellä

viittasi hän vieraansa istumaan.

— Kirjeesi oli niin kovin käskevä, — jatkoi Aavikko ja heittäytyi

nojatuoliin istumaan.

— Senpä vuoksi täytyikin totella, — lausui Leeni ja istuutui sohvaan,

siirrettyään hieman pöytää edestään.

— Ooho?! — tuli silloin ivallisen leikkisästi sana Aavikon suusta. —

Luulin muuten, että täällä oli joku vieras ja aioin jo mennä pois.

Ovenvartia sanoi hiljattain jonkun sinua kysyneen.

— Niinkuin näkyy ei täällä ole ketään, — sanoi Leeni siihen koettaen

olla niin levollinen kuin suinkin.

— No, miksi sitte pyysit minua tänne tulemaan, — käydäkseni heti asiaan

käsiksi, ettei aika hukkaan menisi? — kysyi Aavikko ja katsoi kelloaan.

— Ja herraseni ilkeää sitä vielä kysyä? — vastasi Leeni uudella

kysymyksellä, ojensi molemmat käsivartensa pöydälle ja, kumartuen

eteenpäin, loi terävän katseen vieraaseensa.

— Enhän tietänyt sinun edes olevan Helsingissäkään, — lausui Aavikko

vain jotakin sanoakseen.

— Senpä vuoksi juuri, että sen tietäisit ja saisit vielä enemmänkin

tietää, kirjoitin sinulle ja pyysin sinut puheelleni, — jatkoi Leeni,

nyt jo sinutellen Aavikkoa.

— Mitä hyötyä siitä sitte on? — kysyi tämä, koettaen edelleen pysyä

kylmäverisenä.

— Mitäkö hyötyä? Senhän kohta saamme kuulla. Ja ell'ei siitä ole hyötyä

sinulle, niin on ainakin minulle.

— Älä nyt viitsi, Leeni, joutavia! — koetti Aavikko ikäänkuin

lepytellä. — Jos olisin tietänyt sinun tämmöisiä jaarituksia minulle

tarjoavan, niin en, totta totisesti, olisi tullutkaan.

— Totta puhuen en minä luullutkaan sinun tulevan, ja siinä tapauksessa

ai'oin minä tulla sinun ja morsiamesi Martan luokse. Mutta kun nyt

kerran suvaitsit tulla, niin on sinun kuultava jaaritukseni loppuun,

sillä muuta tarjottavaa ei minulla sinulle ole, — sanoi Leeni

päättävästi.

— Siinä tapauksessa ei mikään estä minua lähtemästä täältä pois, —

lausui Aavikko vieläkin tyynesti ja suuttumustaan pidättäen, ojentaen

samalla kättään hattuaan kohti.

Sen huomattuaan, hypähti Leeni paikaltaan ja juoksi yht'äkkiä eteisen

ovelle, lukitsi sen silmänräpäyksessä ja piilotti avaimen taskuunsa.

— Ei, herraseni, te että täältä lähde, ennenkuin minä teidät lasken, —

lausui hän korostaen sanansa ja jäi seisomaan oven kohdalle.

— Vai niin? Tämä näyttää jo enemmän kuin kummalliselta, — lausui

silloin Aavikko, kääntyi jälleen paikalleen ja koetti malttaa mieltään.

— Eipä tiedä, mitä sinulla voi olla mielessä.

— Eipä tiedä, — hymähti Leeni pilkallisesti. — Parasta siis...

— Parasta siis, että olen vaiti ja kuuntelen, — keskeytti hänet

Aavikko. — Minun puolestani saat sitte puhua vaikka huomiseen asti,

— jatkoi hän, painautui nojatuoliin, pani käsivartensa ristiin yli

rinnan, heitti toisen jalan toiselle polvelle ja keikutteli sitä

hermostuneesti.

Silloin Leeni palasi entiselle paikalleen ja asettui entiseen

asentoonsa.

— Hyvä on! Kuuntele sitte! — alkoi hän. — Minua ei ollenkaan ihmetytä,

ettet nyt ilkiä katsoa minua suoraan silmiinkään. Sillä olethan

käyttäytynyt niin kurjan kurjasti kuin viheliäisin mies suinkin voi

käyttäytyä. Ethän edes vastannutkaan kirjeisiini, jotka sinulle

kirjoitin. Ja kuitenkin: olethan ne saanut? Sitähän et toki voi kieltää?

— Entä sitte?

— Sinä siis tiedät, mitä on tapahtunut?

— Mutta en tiedä, että minä olen siihen syypää.

— Sillä lailla! Se vielä puuttui! Mutta minäpä olen varma siitä, sillä

iässäni en ole vielä ollut tekemisissä kenenkään muun kanssa kuin

sinun. Ja kuinka vähän sinunkin kanssasi, sen tiedät hyvin. Mutta

sittenkin sinä vielä uskallat —?

Leenin kasvot ja silmät olivat kuin tulessa.

— Minä tiedän kuitenkin hyvin, että sinulla on ollut ihailijoita

paljonkin, — niistä sinulla teatterissakaan ei ole puutetta ollut, —

enkä siis ole koskaan voinut ottaa päälleni syytä siihen, mitä sinulle

mahdollisesti on tapahtunut. Muuten en luule jääneeni sinulle mistään

velkaa, — puolustihe Aavikko kylmän kyynillisesti.

— Juuri niin puhuu sinuntapaisesi mies, — puuttui silloin Leeni

puheeseen päätään nyökytellen, — oikea ihanteellinen mies. Oi! Jospa

sinä tietäisit, kuinka äärettömästi minä nyt sinua vihaan (hän pui

nyrkkiään pöytään), vaikka ennen sokeudessani, häpeä sanoa, olen sinuun

ollut vähän niinkuin hullaantunut, sillä muutenhan ei olisi mitään

voinut tapahtuakaan?! Sinä siis luulit kuitanneesi kaikki yhdellä

rannerenkaalla, helmisoljella ja hohtokivisormuksella, jotka minun

sitte on ollut pakko toimeentuloani varten polkuhinnasta myydä. Niin,

kun äitini surusta kuoli, itse jäin perinnöttömäksi ja lastasi kantaen

täytyi ihmisten silmiltä piilottautua ja toimetonna olla.

— Sanon vieläkin, etten tunnusta... — alkoi Aavikko kiukustua.

Mutta Leeni keskeytti hänet:

— Kyllä, kyllä. Se on sinun eikä kenenkään muun. Annahan minun vähän

verestää muistiasi! Ethän ole unhottanut, — ja senhän muuten tietävät

silloiset teatteritoverini, — että tulit Turkuun samalla junalla kuin

me? Ethän ole unhottanut, että siellä ensin pyysit minut ja muutamia

tovereitani näytännön jälkeen illalliselle Rautatiehotelliin, jossa

olit asuntoa? Olin onnen hurmoksessa silloin, nuori ja kokematon

kun olin. Muistathan menestykseni "Onnen unelmassa?" Etkähän ole

unhottanut, kuinka iloisesti illastettuamme tahdoit lähteä kahden

kesken kanssani ajelemaan ja sitte houkuttelit minut vielä hetkiseksi

luoksesi hotelliin, kuinka siellä minulle vannoit ja vakuutit minua

aina rakastaneesi ja vihdoin kuin peto pääsit pyrintösi perille.

Muistathan sen? Vai kiellätkö ehkä?

— Mitään lupauksia en ole sinulle koskaan antanut, sen sinä tiedät

hyvin, — vastasi Aavikko kylmästi.

— Niin viisas taisit silloin todellakin olla, — lausui Leeni, — mutta

rehellinen mies, — luulin minä kaikessa viattomuudessani, — osaa aina

vastata tekojensa seurauksista. Mitäs siihen sanot?

— Että naiset kaikessa viattomuudessaan usein voivat tehdä tekoja

saadakseen aikaan itselleen edullisia seurauksia, — vastasi siihen

Aavikko melkein vahingon ilolla ja ilkeämielisesti.

— Kuinka inhottavaa! Niinkö kavalaksi minut sitte luulet? Siinä

suhteessa en kuitenkaan ole niin pitkälle päässyt kuin te, hyvä herra,

— sai Leeni sanotuksi ja kyyneleet olivat vähällä kiertyä hänen

silmiinsä.

Kumpanenkaan heistä ei sitte saanut pitkään aikaan sanotuksi mitään.

Leeni tuijotti, raskaasti hengittäen, Aavikkoon, tämä taas katsoi,

otsaansa rypistäen, maahan.

— Ehkä nyt sitte voimme pitää tämän keskustelun päättyneenä? — sanoi

vihdoin Aavikko.

— Ei likimainkaan, — vastasi Leeni tiukasti. — Niin vähällä et suinkaan

pääse.

— Mitäs sitte tahdot?

— Vaadin, että tunnustat lapsesi omaksesi ja nyt ainakin tulet pitämään

huolen siitä.

— Todista ensin, että se on minun! Tähän saakka et ole vielä voinut

sitä tehdä. — Se ei ole vaikea asia. Muistathan, kun toistamiseen

tapasimme toisemme täällä Helsingissä?

— Entä sitte?

— Onneksi sain sinut silloin käymään kanssani valokuvaajalla. Muistat

kai, kenen nimelle teetit valokuvani?

— Se ei todista mitään.

Kyllä, kyllä se todistaa. Olinhan sillä hetkellä olevinani rouvasi,

— noin vain leikillä. Minusta se kuitenkin riittää todistukseksi. Ja

sillä perustuksella nyt teen vaatimukseni — julkisestikin, jos niin

haluat.

Aavikko rypisti jälleen vihaisesti otsaansa.

— Niin, se oli vähän varomatonta leikkiä, josta tuli vaarallinen

juttu teille, hyvä herra, — sanoi Leeni nyt vahingon ilolla. — Sen

seurauksista et nyt pääse yli etkä ympäri.

Aavikko nousi paikaltaan ja alkoi marssia edestakaisin huoneessa.

— Minä en nyt sitte käsitä, miksi annoit häpeäsi näin pitkälle mennä,

Leeni. Onhan muitakin ollut, jotka ovat samaan tilaan joutuneet ja

ovat siitä kenenkään huomaamatta päässeet, — puhui Aavikko nyt hiukan

tyynemmin, mutta varovasti kiertäen kaartaen.

— Niinkö? — naurahti Leeni. — Ymmärrän hyvin, mitä tarkoitat. Voin siis

näin meidän kesken sinulle vielä tehdä toisenkin tunnustuksen, että nyt

loppuun asti tietäisit kaikki minun kärsimykseni, joihin sinä yksin, —

sanon sen vielä kerran, — olet syypää.

— Ja minä sanon vielä kerran, että sinulla ei ole oikeutta syyttää

minua, — keskeytti Aavikko. — Se on muuten tuo naisten ainainen

syytöspuhe. Eivät tahdo tunnustaa, ettei heille koskaan ilman heidän

omaa suostumustaan tuommoista "vahinkoa" voisi tapahtua.

— Olkoon sitte! Olkoon puoleksi syy minun! Olet siis ainakin

rikostoverini ja myöskin vastuunalainen, jos niin tarvitaan, siitäkin

teosta, johon nyt noin epäsuoraan perästäpäin olet minua kehottanut

omia jälkiäsi peittääksesi, — sai Leeni Aavikon hänen sanoistaan kiinni.

Silloin sanoi Aavikko jälleen kiivaammin, jopa jalkaansa polkien:

— Mihinkään tekoihisi sinä et saa minua sekoittaa. Sinulla ei ole

oikeutta sekoittaa minua enää asioihisi. En ole koskaan sinua

semmoiseen tekoon kehottanut enkä siihen ole sinulle rahaakaan antanut,

en edes tarjonnut.

— Niin viisas ja varovainen olit siinäkin, ellei se vain ahneudestasi

tapahtunut, — vastasi silloin Leeni silmiään välähyttäen.

— Ethän sinäkään siitä minulle silloin mitään puhunut etkä pyytänytkään

minulta rahaa — semmoiseen, — puolustihe edelleen Aavikko.

— En, se on totta, — jatkoi Leeni, — sillä olin liian ylpeä pyytääkseni

mitään sellaiselta mieheltä kuin sinä olet ja joka niin vain olit

valmis minut tuuliajolle jättämään vaikka tiesit, missä tilassa olin.

Sen tautta turvauduinkin silloin antamiisi helyihin, sillä en tahtonut

sinusta enää omistaa vähintäkään muistoa. Mutta nyt on toimeentuloni

lopussa ja siksi juuri olen nyt täällä katsomassa sinua silmästä

silmään.

— No, jos niin on, — alkoi silloin Aavikko taaskin kuin lepytellen, —

niin millä on se asia sitte lopullisesti järjestetty ja sovitettu?

Ja hän teki kädenliikkeen kuin tarttuakseen lompakkoonsa, joka hänellä

oli povitaskussaan.

— Ei se ole niin vähällä sovitettu, — kiusasi häntä edelleen Leeni. —

Luuletko, että se on sillä tehty, että lyöt jonkun satasen tai ehkä

tuhannenkin pöytään ja sitte vaadit minulta kuitin rahastasi? Ehei!

— Mitäs sitte vaadit?

— Ensiksikin, että tulet lastasi katsomaan.

— Missä se on?

— Leskirouva Holmin hoidettavana lähellä Kilon asemaa.

— Mitä varten siellä kävisin?

— Tullaksesi vakuutetuksi, että lapsesi — se on tyttö ja ristitty

Martaksi —, todellakin on elossa. Minua on totta puhuen kummastuttanut

jo vähän sekin, ettet ole väittänyt lapsen kuolleen ja minun vain

tahtovan kiristää rahaa sinulta.

Aavikko pysähtyi jälleen ja hätkähti Leenin lausuessa lapsen nimen ja

hänen tehdessään viimeisen huomautuksensa.

— Mutta se on niin sinun näköisesi, — jatkoi Leeni, — ettet siitä

sittenkään pääse mihinkään. Ihan ilmetty isänsä ulkonäöltään! Jumala

suokoon vain, ettei siitä tulisi samallainen heittiö kuin hän on.

— Missä lapsesi syntyi? — kysyi Aavikko äreästi.

— Annan sinulle mielelläni sen kätilön osoitteen, joka on kaikki minun

kipuni ja tuskani nähnyt, ellet minun sanojani muuten usko, — selitti

Leeni. — Niin, se syntyi elävänä sittenkin, vaikka niin ei pitänyt

käydä, — josta voit omin silmin tulla vakuutetuksi tarkastamalla itse

tyttöäsi.

Leeni lopetti ja Aavikko käveli yhä edestakaisin sanaakaan enää

sanomatta.

Hetkisen vaitiolon jälkeen kysyi Leeni:

— Mitäs sinä nyt sanot?

— Että mikä nyt sitte on lopullinen tarkoitus kaikella tällä

selitykselläsi? — kysyi Aavikko silloin, taaskin pysähtyen.

— Luonnollisesti, että sovitat kaikki antamalla minulle kunniallisen

nimesi ja maineesi ja ottamalla lapsen omaksesi, — vastasi Leeni,

pilkallinen hymy huulillaan.

— Siitä ei tule mitään.

— Juuri sen vastauksen sinulta odotinkin.

— Se on mahdotonta. Olen kihloissa nyt.

— Sen tiedän. Mutta eihän mikään estä sinua purkamasta.

— Juuri sen vastauksen minä sinulta odotin, — sanoi Aavikko nyt

vuorostaan pilkallisesti hymähtäen. — Juuri siinä on sinun juonesi

salainen tarkoitus. Juuri se on naisten kavaluutta: saada toinen

tieltään syrjäytetyksi millä keinoin tahansa. Ja siksipä annoitkin

asian niin pitkälle kehittyä. Mutta minulla nyt kuitenkaan ei ole

vähintäkään syytä purkaa kihlaustani ja sitoa elämääni sinuun.

— Ha-ha-ha! — nauroi Leeni katkeran ivallisesti. — Luulitko siis

todellakin, että minä tosissani äsken puhuin ja että kaiken tämän

jälkeen nyt suostuisin ottamaan sinut? E-hei! Niin paljon minussa

sittenkin vielä on kunniantuntoa jäljellä.

— Mitäs minulta sitte tahdot? — ärjäsi silloin Aavikko.

— Että, kun nyt kerran meidän välimme on selvä ja sinä aiot Martan

naida, tästä lähin yhdessä otatte pitääksenne huolen ainakin

lapsestasi, — vastasi silloin Leeni ja nousi paikaltaan, jääden

kuitenkin seisomaan sohvan ja sohvapöydän väliin. Hänessä heräsi

vaistomaisesti jo pelko Aavikkoa kohtaan ja hän kävi siten ikäänkuin

puolustusasemaan.

— Mitä sillä tarkoitat? Mitä sillä tarkoitat? — sanoi jälleen vihasta

kiehuen ja kalveten Aavikko.

— Ymmärrät hyvin, — kuiskasi kuin kiusallaan vielä Leeni.

— Puhu suusi puhtaaksi! — vaati Aavikko.

Leeni katsoi häneen kauan tiukasti.

— Ei sitte auta muu kuin, että ensi tilassa toimitan lapsesi

morsiamellesi ja ilmoitan hänelle, että se hänen kunniakseen on

saanut hänen ristimänimensä ja nyt sinun kunniaksesi voi saada sinun

sukunimesi, — sai hän vastatuksi, vaikka ääni tyrehtyikin hänen

kurkkuunsa, hänen povensa rajusti paisuessa mielenliikutuksesta,

poskensa punottaessa kuin tulessa ja silmänsä säkenöidessä vihasta.

— Sen sinä jätät tekemättä, — kähisi Aavikko myöskin vihasta, astui

pöydän luo ja pui siihen useampaan kertaan nyrkkinsä nystyröitä.

He tuijottivat toisiaan silmiin ja Leenin katseesta kuvastui ivallisen

ilon ilme.

— Se olisi roiston työtä! Se olisi roiston työtä! — sähisi Aavikko

edelleen.

— Ihan samallainen kuin on ollut sinun työsi, — vastasi koko lailla

levollisesti jo Leeni, tyytyväisenä sanojensa vaikutukseen.

— Mutta sitä sinä et tee, Leeni, — korostaen jokaisen sanansa lausui

Aavikko hänelle.

— Mutta juuri sen minä teen, — melkein hurmaantuneena, hieman

teatterimaisesti vastasi vieläkin Leeni. — Ja minun täytyy se tehdä, —

lisäsi hän pienen hengähdyksen jälkeen.

Silloin ei Aavikko enää voinut hillitä vihaansa.

— Siinä tapauksessa... kuristan sinut... kuoliaaksi, — raivosi hän

hampaitaan kiristäen, painoi pöytää sohvaa vastaan niin, että Leeni

kaatui siihen istualleen, ja silmänräpäyksessä oli hän käsin kiinni

tytön kurkussa, ravistellen häntä rajusti.

— Auttakaa! Auttakaa! Hän tappaa minut! — sai Leeni silloin vielä

huudetuksi katkonaisin sanoin.

Ja yht'äkkiä tempautui sivuhuoneen ovi auki ja Arola syöksyi sieltä

sisään. Aavikko ehti tuskin huomatakaan häntä, kun Arola tarttui häntä

niskasta kiinni, irroitti hänet Leenistä ja paiskasi kappaleen matkaa

oven suuhun päin, niin että hän oli vähällä kaatua maahan.

— Mitä te teette? Mitä te teette? — oli ainoa, minkä Arola, joka

myöskin kiehui vihasta, sai Aavikolle sanotuksi.

Tämä ei vastannut mitään, korjasi vain kaulustaan ikäänkuin hänen olisi

ollut vaikea hengittää, astui pelipöydän luo ja otti silkkihattunsa

käteensä.

— Vai tätä varten minut siis tänne kutsuttiinkin? — sanoi hän vielä,

luoden katseen Leeniin, joka jo oli päässyt istualleen sohvaan.

— Juuri niin, — oli Leenin kuiskaava vastaus, joka vaivoin tuli hänen

tukehtumaisillaan olevasta kurkustaan. — Ja nyt saatte mennä, — jatkoi

hän vielä, — kaivoi taskustaan esille avaimen ja pani sen pöydälle: —

Tuossa!

Aavikko sieppasi sen vihaisesti käteensä ja riensi ovelle.

— Tätä en sinulta odottanut, Leeni, — mutisi hän vielä hampaittensa

lomitse lukkoa avatessaan.

— Kiittäkää onneanne, jos sillä pääsette, — vastasi Arola pontevasti

häneen päin kääntyen.

Mutta sillä _et_ pääse, — oli vielä Leenin hengästynyt hyvästi

Aavikolle, joka jo oli saanut lukon kierretyksi auki.

Sanaakaan sanomatta potkaisi Aavikko oven auki, pyörähti eteiseen ja

paiskasi oven jälkeensä kiinni, niin että seinä tärähti. Kotvasen ajan

kuuluivat väliköstä vain hänen tömisevät, loittonevat askeleensa.

Arola ei ehtinyt sanoa Leenille vielä sanaakaan, kun tämä jo kaatui

takaisin sohvalle suulleen ja puhkesi hurjaan hysterilliseen itkuun.

Hän siirsi sohvapöydän pois, istuutui sohvan laidalle Leenin viereen,

suuteli hänen poskiaan, silitteli häntä, lohdutteli ja tyynnytteli

häntä kaikin tavoin. Aikoi jo kastella nenäliinansa pannakseen kääreen

Leenin ohimoille ja tarjoutui menemään hakemaan apteekista rauhoittavaa

lääkettä, mutta Leeni tarttui häntä kädestä eikä laskenut pois.

Kesti kauan ennenkuin Leeni taukosi itkemästä ja rauhoittui.

Arola istui koko ajan hänen vieressään ja jäi edelleen hänen luokseen.

* * * * *

— Siinä kuulit kaikki, alkoi Leeni vihdoin ja hermoisä nyyhkytys

katkaisi silloin tällöin vielä hänen äänensä.

— Leeni raukka! Lapsi kulta! — säälitteli häntä Arola ja silitteli

hänen päätään.

— Ja nyt siis tiedät kaikki, — jatkoi Leeni, — tiedät minkälainen minä

olen.

— Et sinä ole huonompi kuin ennen, — koetti Arola häntä lohduttaa

Leenin yhä loikoessa kyljellään sohvalla.

Leeni tarttui häntä kädestä hellästi kuin siten ääneti häntä

kiittääkseen myötätunnosta.

— Kyllä, kyllä, — sanoi Leeni sitten. Minä olen niin huono, minä olen

ollut niin häijy sinulle, niin kiittämätön sinua kohtaan ja siitä olen

nyt tällä lailla palkintoni saanut.

— Totta puhuen, — lausui Arola silloin, — en minä ole ymmärtänyt

tunteitasi tuota miestä kohtaan.

— Myönnän nyt, etten itsekään ole niitä ymmärtänyt. Kaikki on ollut

jonkinlainen selittämätön ongelma, — innostui Leeni puhumaan, —

jonkinlainen hurmostila, joka oli ylimmillään siellä Turussa siitä

menestyksestä, jonka sinun kappaleessasi saavutin.

— Niin, niin, minä ehkä olen tavallani syypääkin sinun onnettomuuteesi,

Leeni, — puuttui Arola puheeseen.

— Et, et, — väitti Leeni intomielin vastaan, pidellen Arolan kättä

molemmissa käsissään, — en minä sitä tarkoittanut. Mutta minä

vain tiedän, että se mies toisinaan osasi lumota minut, sai minut

sokeaksi, vaikka hyvin näinkin, minkälainen hän oli, minkälainen hänen

rakkautensa ja kuinka se tulisi päättymään. Mutta minä olin niin heikko

ja kaikesta heikoin juuri siinä huumauksessa, jonka teatterionneni

minulle tuotti. Ei se sinun syytäsi ole lainkaan.

— Minä vain en sitte teitä naisia käsitä, lausui Arola melkein

toruvalla äänellä.

Leeni sen johdosta oikein hymähti.

— Niin, kyllä me olemmekin kummallisia välistä, — sanoi hän. — Jos sinä

tietäisit, esimerkiksi, kuinka paljon, kuinka syvästi, ihan sieluni

pohjasta minä sen sijaan nyt häntä vihaan, halveksin, inhoan.

— Sen kyllä kuulin ja näin.

— Nyt hän ei saisi minua lumotuksi enää millään mahdilla maailmassa, ei

vaikka enkeliksi muuttuisi, vaikka minä kiusallani vain puhuin hänelle,

että hän naimisella sovittaisi tekonsa, — selitti Leeni.

— Sehän olisi sama kuin syöksyä suoraa päätä helvettiin, jos minä hänet

ottaisin.

— Olenpa iloinen, — sanoi Arola silloin hyvillään, — että vihdoinkin

olet sen tullut huomaamaan.

— Niin, mutta valitettavasti liian myöhään, — huo'ahti Leeni.

— Mitä sinä nyt?! — sanoi Arola tietämättä oikein, mitä sanoa.

— Enhän minä enää mihinkään kelpaa, —huo'ahti Leeni uudelleen.

— Kyllä sinä kelpaat näyttelijättäreksi vieläkin. Ei tämä vahinko niin

mahdoton ole korjata, — innostutti Arola häntä.

— Ajattelehan, esimerkiksi, mikä side, mikä vastus se lapsi on?! —

jatkoi Leeni. — Ell'ei hän ota siitä huolehtiakseen, en minä ainakaan

nyt voi sitä tehdä enkä tahdokaan, sillä minä en voi sitä rakastaa —

hänen tähtensä, jota minä vihaan enemmän kuin mitään muuta maailmassa.

— Ehkäpä hän sen nyt sitte ottaakin, kun sai kuulla asian laidan

sinulta, — arveli Arola.

— Ellei ota, niin minä teen niinkuin uhkasin, — sanoi Leeni ja hänen

silmänsä iskivät jälleen tulta.

— Minä vien sen Martalle. Pitäköön hän siitä sitte huolen!

— Ethän toki, Leeni, sitä semmoista voi tehdä? — lausui Arola.

— Minä? Hänelle? Heille? Minä voin tehdä heille ihan vaikka mitä.

— Onkos Martta sitte sinun mielestäsi siihen syypää?

— Pitääkö hänen sitte vielä saada tehdä Marttakin onnettomaksi?

— Sehän ei sinuun kuulu.

— Kuuluu. Jos en muuten voi Aavikolle kostaa, niin teen sen sillä

lailla.

— Kosto ei ole ihmisen, vaan Jumalan. Meidän pitää oppia anteeksi

antamaan toinen toisillemme.

— Niin ihanteellinen kuin sinä en minä voi olla. Minä osaan vain

palkita pahan pahalla, vaikkapa toisenkin kustannuksella.

— Mutta tuossa nyt ei ole järkeä, Leeni hyvä.

Sinä olet epäjohdonmukainen niinkuin te naiset usein. Asiahan ei siitä

sitä paitsi parane lainkaan.

— Järkeä? Eihän meissä naisissa järkeä ole. Sydänhän se meissä

ajattelee ja kun se kerran käskee, niin teen sillä lailla, olkoon se

sitte kuinka epäjohdonmukaista tahansa. Ja ellei asia siitä parane,

niin ei kai se siitä pahenekaan.

— Olkoon se nyt sitte sinun oma asiasi, — katsoi Arola parhaaksi

keskeyttää sen puheen aineen, huomattuaan, ettei Leeni tahtonut antaa

perään. — Ei puhuta siitä nyt sen enempää, ettei se turhaan sinua

kiihdyttäisi. Mutta ehkäpä sitä vielä mietit ennenkuin aikeesi panet

täytäntöön.

— Ei puhuta sitte, — vastasi puolestaan myöskin Leeni ja nousi

istualleen sohvalle. — Se on totta, — jatkoi hän, — tässähän jäi meidän

appelsiiniemmekin syönti kesken.

He nousivat molemmat seisoalleen.

— Ehkäpä minä nyt lähden? — arveli Arola ja katsoi kysyvästi Leeniin.

— Niin, nythän sinä tiedät kaikki, — vastasi tämä. — Eipä sinullakaan

enää liene minulle mitään sanomista. Vähätpä sinä minusta enää välität

tämän jälkeen.

Ja Leenin äänessä soi katkera sävy, vaikka hän hymähtikin tämän

sanoessaan.

— Älä puhu joutavia, Leeni! — vastasi Arola ja kiersi kätensä hänen

miehustansa ympäri seisoessaan hänen edessään. — Tahdoin vain tällä

kertaa jättää sinut rauhaan. Onhan tässä ollut sinulla mielenliikutusta

tarpeeksi ja ansaitset levätäkin vähän. Jos sallit, tulen luoksesi taas

milloin vain. Ehkäpä minulla on vielä paljonkin sinulle sanottavaa.

Tämän viimeisen lauseensa sanoi Arola erityisellä äänen painolla,

katsoen Leeniä syvään silmiin. Samassa otti hän hänen molemmat kätensä

käsiinsä ja puristi niitä myötätunnolla, joka lämmitti Leenin sydäntä,

rohkaisi hänen mieltään.

— No, niin! Kiitos sitte kaikesta! — sanoi hän ja painoi suudelman

Arolan huulille.

Tämä ei sitä siihen jättänyt, vaan kiersi vuorostaan kätensä lujasti

Leenin olkapäitten ja kaulan ympäri ja vastasi siihen pitkällä,

tulisella suudelmalla.

— Milloinka minä sitte tulen? — kysyi Arola vihdoin irroittautuen

Leenistä.

— Tule huomenna sitte, vaikka tähän samaan aikaan! Minä soitan

Porvooseen, että jäänkin vielä yhdeksi päiväksi tänne, — sanoi Leeni.

— Hyvä on! — No? Nyt kai saan sitte tavaranikin kaapistasi? — lausui

Arola tyytyväisenä.

Leeni otti esille kaikki hänen "tavaransa", auttoipa vielä

päällystakkiakin hänen päälleen ja seurasi eteisensä ovelta katseellaan

kotvan aikaa häntä, kunnes hän, päätään nyökähyttäen, katosi portaille.