Kului syksy, joutui ja meni joulukin. Elämä oli Arolalta työssä
edistynyt tasaista, hiljaista, harmaata juoksuaan. Vähitellen oli hän
alistunut kohtaloonsa, tyytynyt tietämättömyyteen niistä tapahtumista,
jotka kerran vielä nostivat hereille hänen ajatuksensa ja tunteensa ja
sitte masensivat hänen mielensä, painostivat häntä pitkän aikaa.
Suoritettuaan suomennostyönsä loppuun otti hän itselleen muutaman
viikon lepoajan ja koetti virkistäytyä käymällä silloin tällöin
teattereissa ja konserteissa. Ja kun sitte tulivat Kansallisteatterin
näyttelijäin eläkekassansa hyväksi toimeenpanemat naamiaiset, jotka
yleisön tietoisuudessa vuosi vuodelta olivat käyneet jonkinlaiseksi
suurempaa mielenkiintoa herättäväksi huvitilaisuudeksi, niin päätti
Arolakin mennä niihin.
* * * * *
Vanhan Seurahuoneen sali oli tätä tilaisuutta varten, niinkuin
aina, aistikkaasti koristettu. Keskeltä laipiota oli kukitetuilla
köynnöksillä kierrettyjen pylväiden väliin joka haaralle salia
kiinnitetty erivärisistä kankaista tehtyjä pitkän pitkiä liuskoja,
jotka niiden väliin ripustettujen, myöskin eriväristen paperilyhtyjen
kanssa muodostivat eräänlaisen ympyräntapaisen läpikuultavan
katoksen, luoden siten huoneeseen silmää hivelevän, mieltä lumoavan
valoishämyn ja antaen tälle vallattomalle, öiselle huville sille
kuuluvan salaperäisen taikatunnelman, jota lisäämään sähkölamputkin
olivat värillisillä paperiruusukkeilla verhotut. Parvelta koetti
torvisoittokunta parhaimmalla tavallaan haihduttaa kaikista
läsnäolijoista tämän maailman mustia huolia ja virittää iloa
ylimmilleen. Lavalta esitettiin mitä "repäisevimpiä" naamiaisnäytäntöjä
niinkuin "Särkynyt peili" ja "Kun me kuolleet heräämme", jota
paitsi väliajoilla "tunnetut taiteilijat" lauloivat hauskoja
kupletteja erikoisista päivän tapahtumista ja muutamista "kuuluisista
henkilöistä". Virvokepöydillä houkuttelivat pullot juomineen ja
vadit voileipineen laumoittain yleisöä puoleensa, tarjoten siellä
tilaisuuden irroittamaan kielenkantoja ja uteliaiden yrittämään
päästä naamion taakse piiloutuneen kiusaajansa oikeasta haahmosta
perille. Ja kaikkialla kuhisi ilakoivia, huutavia, toisiaan härnääviä
ihmisiä, joko tanssien tahi tungeskellen tanssivien ympärillä: siinä
hännystakkeja ja korkeita silkkihattuja takaraivolla, siinä klovni,
kiinalainen, merimiehiä, nuohooja, "Tuulispäästä" liistaroidussa
takissa leveäsuinen irvihammas, siinä mustia ja muun värisiä
dominoja, siinä sirovartaloinen kukkaistyttö, puolalainen nainen
tyylikkäässä silkkipuvussaan, husaariksi puettu nainen, "yö" mustassa
harsopuvussaan ja hopeatähti hiuksissa väräjämässä, ja jos jonkinlaisia
eriskummaisiksi puettuja olentoja mikä minkinlainen naamio kasvoillaan,
siinä myöskin monet ja ehkä suurin osa miehistä ilman naamioita. Tuntui
kuin olisi tahdottu kaikki sovinnaisuuden ja soveliaisuuden kahleet
katkoa ja päästämällä intohimot valloilleen iloita jonkinlaisesta
hurjasta vapaudesta. Se oli kuin "Hiiden mylly", jossa kaikki
käännettiin ylösalasin ja kaikki jauhettiin sekaisin.
Sen vaikutuksen se teki Arolaan, joka seisoi erään pylvään vieressä
ja katseli tätä "myllyn jauhamista" juuri kun tanssittiin huimaavaa
valssia. Samassa heilutteli hänen kohdallaan muuan herra hilkkapäästä
korkeakorkoisiin kenkiin asti ruusunpunaiseksi puettua naista, joka
samanvärisen naamionsa reiästä pilkisteli Arolaan. Yht'äkkiä tämä
naamio sitte jätti herransa, kuiskaten hänelle jotakin, ja astui Arolan
eteen.
− Mitä sinä siinä niin yksin seisot? — sanoi ruusunpunainen naamio. —
Tulehan edes ja tarjoa minulle lasi viiniä!
Arola katseli pitkään häntä ja lausui sitten hieman epäröiden, mutta
yrittäen olla leikkisä:
— En uskalla tuntemattoman kanssa.
— Mutta minä tunnen kyllä Ensio Arolan.
— Niinkö? Kaikkihan apinan tuntevat. Sano sinä ensin, kuka olet!
— Sanon, kun tulet. Hennothan toki sen verran hellittää kukkaroasi?
Tule pois nyt vain!
Ja hän pujotti kätensä Arolan käsivarteen ja veti hänet tarjoilupöytään
päin.
— Sinun äänesi on vähän niinkuin tuttu, — sanoi Arola seuraten naamion
mukana ja koettaen hänen kasvoistaan päästä selville, kuka hän oli.
— No, jos arvaat, niin kerron sinulle jotakin, — sanoi naamio tahtoen
herättää Arolan uteliaisuutta.
— Mitä sinä sitte tahdot juoda? — kysyi tämä heidän tunkeutuessaan
tarjoilupöydän eteen.
— Mitä vain — en ole kovin vaativainen.
— No, juodaan punssia sitte — omaa pohjoismaista juomaamme.
— Se sopiikin: ääneni on vähän painuksissa. Mutta söisin mielelläni
vähän hedelmiäkin.
— Tee niin hyvin!
Ja Arola sai lautaselle naamiolleen omenan ja rypäleitä, tilasi punssin
ja onnistui lopulta löytämään kaksi tuoliakin, niin että he pääsivät
pöydän kolkkaan istumaan. Tuskin olivat he käyneet paikoilleen, kun
Arola huomasi saman tarjoilupöydän ääreen, vähän matkan päähän heistä,
astuvan kauppias Aavikon, jolla oli nainen kummassakin käsivarressaan
ja joka iloisesti hymyillen kääntyi vuoroin toiseen, vuoroin toiseen
päin. Aavikko oli ilman naamiota, mutta naisilla oli toisella
keltainen, mustalla karikolla reunustettu, toisella ruohonpäinen,
hiukan tummemmalla samanvärisellä karikolla päärmätty naamio.
— Tunnetkos nuo? — kysyi Arolan nainen huomattuaan kauppias Aavikon
naisineen.
— Ketäs nuo naiset ovat? — kysyi vuorostaan Arola koko lailla uteliaana.
— Katso tarkkaan tuota keltaista, mustilla karikoilla koristettua
kanarialinnun pukua! Sen olet kyllä nähnyt kerran eräässä konsertissa,
— selitti naamio.
— Mitä? Neiti Hinnermo?
— Se sama. Taitaa jo kohta päästä tukkukauppiaan rouvaksi.
— Onpas hän tullut lihavaksi! Mutta todenperään: nyt jo tunnen hänet
lyhyestä kaulastaan ja Korkeista olkapäistään.
− Ja nyt jää laulukin varmaan sikseen, sillä hän on koko syksyn ollut
sisarensa luona lihomassa. Tuo toinen, se on hänen sisarensa Tyyne
Korhonen, myöskin kauppiaan kanssa naimisissa, vaikka maalla.
— Kiitos selityksistäsi! Niistä arvaan jo, kuka sinäkin olet, — sanoi
Arola ja koetti vetäytyä piiloon niin, etteivät Aavikko ja Martta
Hinnermo häntä huomaisi.
— Enpä minä salaakaan, kuka olen, — vastasi silloin Arolan toveri.
— Kuule! Saanko minä tulla joskus luoksesi? Minä olen aina pitänyt
sinusta paljon. Kippis nyt!
Arola kilisti lasia, mutta vastasi epäröiden:
— Enpä tiedä oikein.
— Soita vain Apollon operettiin! Sieltä saat minut kyllä käsiisi.
— Neiti Karmanne siis, eikö niin?
— Ja tämän näköinen, — sanoi tämä irroittaen silmänräpäykseksi naamion
toiselta korvaltaan niin, että Arola sai vilkaista hänen kasvoihinsa. —
Olenko pahasti muuttunut?
— Parempaan päin vain yhä!
— Kiitos!
— Mutta miksikäs musiikkiopisto jäi niin pian.
— Varat loppuivat — ikävä kyllä. Täytyi palata entiseen elinkeinooni.
— Jossa ehkä paremmin ansaitseekin toimeentulonsa?
— Et saa olla häijy! En minä syrjästä ansaitse mitään. Ja kun sanoin
tulevani sinun luoksesi, niin sanoin sen vuoksi vain, että rakastan
tuommoisia vanhoja, arvokkaita herroja kuin sinä olet.
— Nyt minä kiitän vuorostani.
Samassa kulki neiti Karmanteen tanssitoveri ohi näyttäen siltä kuin hän
olisi häntä odottanut.
— Minä tulen kohta, — lausui häneen päin neiti Karmanne.
Silloin hoksasi Arola ja kysyi:
— Minun täytyy käyttää tätä onnellista tilaisuutta hyväkseni ja kysyä,
missähän neiti Saares tätä nykyä oleskelee. Tiedättekö?
— En totta tosiaan tiedä. Hän on ollut ihan kadoksissa näkyvistäni ja
kuuluviltani myös. Luin vain lehdistä elokuussa, että hänen äitinsä
oli kuollut — tapaturmaisesti. Oli hukkunut täällä jossakin Helsingin
lähitienoilla.
— Niinkö?! Tiedän kyllä, että hän on kuollut, mutta en ole kuullut,
miten.
— Leenistä kyllä joku puhui, että hän olisi matkustanut Ruotsiin,
mutta varmaan sitä en tiedä. Kippis nyt taas! Ja kiitoksia paljon! Tuo
tuossa taaskin töllistelee ja odottaa minua, — puheli neiti Karmanne ja
tyhjensi Arolan kanssa kilisteltyhän lasinsa.
En uskalla sitte enää pidättää, — sanoi Arola, joka uudelleen näki
neiti Karmanteen tanssitoverin tätä odottelevan.
— Näkemiin sitte! Ehkäpä joskus kuitenkin saan tulla luoksenne, kun
hätä taas on suurin, — lasketteli vielä poistuessaan neiti Karmanne
veitikan pilkistäessä hänen naamionsa silmärei'istä.
Arola puristi hänen kättään ja mutisi jotenkin epämääräisesti:
— Olkaa hyvä!
Ja neiti Karmanne katosi toverinsa kanssa tanssivien joukkoon
tulematta sen koommin enää Arolaa puhuttelemaan. Aavikon näki hän
naistensa kanssa sitte kerran kulkevan aivan läheltä ohitsensa, jopa
he vaihtoivat tervehdyksiäkin keskenään, ja Martta Hinnermo kysyi
sivumennen Arolalta, minne hänen naisensa joutui, jonka kanssa hän
oli punssia juonut, ja eikö hän häntä miellyttänytkään. Johon Arola
vain hieman myrkyllisesti vastasi, ettei hän enää aikonutkaan mennä
naimisiin. "Älä toki sure itseäsi kuoliaaksi!" oli silloin Martan
huomautus, kun hän Aavikon käsivarressa poistui viuhkaansa löyhytellen
ja nyökäyttäen Arolalle hyvästiksi.
Arola käveli ja istuskeli sen jälkeen vielä jonkun aikaa salissa, mutta
mihinkään seikkailuihin, vaikka niitä tarjolla olikin, ei hän tahtonut
antautua. Keskiyön aikaan oli yleisö jo alkanut käydä tavallista
kirjavammaksi, mieliala liiankin vallattomaksi varsinkin ravintolan
puolella ja sen vuoksi hän lähti kotiaan jo ennenkuin oli tullut tunti,
jolloin naamiot olivat riisuttavat.