Arolan ajoi kotiin ikävä, koti-ikävä.
Mikä omituinen tunne tämä kaiho, jonka isänmaanrakkaus synnyttää.
Vaikka saisitkin maailman rikkaudet,
Vaikka purppuraan vaihtaisit sarkas, —
Maalla vieraalla rauhoa löydä sä et.
Ja vain Suomessa päiväs on onnelliset,
Siell' on kallihin sun kotiparkas.
Näihin säkeihin pukeutui kuin itsestään monta kertaa Arolan sielussa
tämä tunne. Ja hän mietti aina sitä ristiriitaa, jonka kylmä harkinta
samalla hänessä herätti. Sillä kun hän halusi päästä ulkomaille,
painostivat häntä aina ahtaat kotoiset olot, kaikki täällä vielä
kapalossaan oleva alkeinen sivistyskanta. Mutta sittenkin lopulta
kyllästytti häntä ajan tullen elämä ja luonto vieraalla maalla. Mikä
tottumuksen orja ihminen onkaan!
"On taivaan lahja tottumus,
Se onnemme on korvaus."
Niinköhän? Onkohan Pushkin oikeassa? Ei sitä onnea ollut löydettävissä
kotona eikä muualla. Hauskahan oli seurustella henkeväin, vaikka
välistä hyvinkin lapsellisen naivein ranskalaisten kanssa. (Kuinka he
voivatkin nauraa esim. Kasperteattereissa sydämensä pohjasta aivan
jokapäiväisille sukkeluuksille!) Ihanahan oli Bretagnen rannikko
ja mahtava valtameren aallokko. Kaunishan oli Ranskan taivas, joka
kaareutui sen rehevän ja rikkaan kasvullisuuden yli. Mutta ei siellä
sittenkään kultainen laiho lainehtinut niin hauskasti kuin meillä
kotona, vaatimattoman ruiskukan hymyillessä korsien välistä pellon
piennarta, raukaisevan päivän tieltä kulkevalle matkamiehelle, eivät
olleet siellä tähdet taivaalla paikoillaan, ei kuu kumottanut niin
haaveksivasti kuin kotona, eivät hämyisät, pitkät ja rauhoittavat
illat levänneet tyynen lahden pohjukan yllä niinkuin meillä kotona
eivätkä sanat niin lystisti, vaikka harvakseen tulleet suusta kuin
meidän karkeapintaiselta, sarkatakkiselta talonpojalta. Niin, sieltä
sitä sittenkin halusi jälleen päästä kotimaahan, johon taas vuoroonsa
kyllästyi ja kaipasi ulkomaille. Mikä omituinen, ristiriitainen tunne!
Olikohan se lähestyvän kuoleman merkki? Ainakin sanotaan, että kun
ulkomaalla oleksija kovin alkaa kaivata kotiaan, niin tietää se, että
kuolema on tulossa, että se on ikuisen kodin kaipuuta.
* * * * *
Kun Arola saapui kotimaahan, oli syksy Helsingissä sateinen ja
sumuinen. Senkin tähden hän pitkään aikaan ei juuri käynyt missään.
Hän oli alkanut suomentaa erästä ranskalaista romaania ja tämä työ
piti häntä päiväkaudet kotona. Jopa hän melkein kuin tahallaan karttoi
kohdata ketään. Hän ikäänkuin pelkäsi herättää eloon vanhoja muistoja.
Sanomalehdistä oli hän nähnyt, mitä teattereissa näyteltiin, mutta
itse ei vielä ollut kertaakaan niissä käynyt. Kansannäyttämön
esityksistä lukiessaan ihmetteli hän, ettei nähnyt Leeni Saareksen
nimeä yhdessäkään kappaleessa mainittavan. Mutta sitte sai hän tietää,
että siellä syksystä oli uusi johto ja että useimmat näyttelijätkin
olivat uudet. Hänen ulkomailla ollessaan oli tapahtunut paljon, josta
hän ei ollut kuullut mitään, sillä monet sanomalehtinumerot olivat
jääneet hänelle saapumatta, ja kokonaista toista kuukautta oli hän
ollut aivan ilman suomalaisia lehtiä, kun viipyi matkallaan kauemmin
kuin alunpitäen oli aikonutkaan. Lopulta heräsi hänessä sittenkin kuin
jonkinlainen uteliaisuus saada kuulla jotakin jatkoa noihin entisiin
asioihin.
Kun sitte tuli ensimäinen poutainen päivä, lähti hän kävelylle, ja
astuessaan Bulevaardia pitkin saapui hän Annankadun kulmaukseen.
"Menisinköhän vaikka katsomaan, asuuko rouva Savunen vielä samassa
paikassa", johtui yhtäkkiä ajatus hänen päähänsä. Ja kun hän piti tätä
tekoa jotensakin vaarattomana, astui hän noita ennen niin tuttuja
portaita ylös. "Ei, ei asu; hän on muuttanut", ihmetteli hän, kun
näki vieraan nimikilven siinä, missä ennen oli E. Savusen kilpi.
Soittamatta, kysymättä kiirehti hän pois 3 ikäänkuin paeten jotakin.
Mutta tultuaan kadun kulmaan ei hän malttanut olla poikkeamatta
erääseen sekatavaramyymälään, jossa pyysi saada käyttää puhelinta. Hän
soitti Pension central’iin ja kysyi, asuiko neiti Hinnermo siellä.
Ei, ei asunut, keväällä oli lähtenyt eikä sen koommin ollut tullut
takaisin. Silloin hän rauhoittui. Mitäpä häntä enää tiedusteli! Hyvä,
että niin oli!
Tuntui kuitenkin kuin kaikki olisi ollut kuollutta. Ja hän palasi
hiljakseen kotiin ja kävi taas käännöstyöhönsä käsiksi.
Seuraavana päivänä oli taivas pilvetön ja vaikka myöhäinen syksy jo
olikin ja aurinko keskipäivänäkin loi loivasti säteensä pääkaupungin
yli, kuivuivat kadut ja jalkakäytävät houkutellen Arolan etemmäksi
kävelylle. Hän astui vanhalle hautuumaalle päin ja tultuaan sen portin
kohdalle poikkesi hän sisään. Hänellä oli ulkomailla käydessään aina
tapana katsella hautuumaitakin, jotka enimmäkseen olivat hyvinkin
mielenkiintoisia nähtävyyksiä, ja Helsingin vanha hautuumaa oli hänen
mielestään, ainakin mitä luonnon kauneuteen tuli, suorastaan ihailtava.
Varsinkin tyynenä, aurinkoisena päivänä oli näky pengermiltä yli
Lapinlahden hurmaava ja siellä, kuolleiden hiljaisessa kaupungissa,
saattoi kävellä ja uneksia tuntikausia. Nyt oli syksy jo varistellut
kellastuneet lehdet puista ja kohta oli talvikin levittävä valkoisen
kuolonvaippansa yli kalmiston sulkeutuneiden hautojen. Niiden keskitse,
nähden vain parin, kolmen vartian eri paikoilla lehtiä lakaisevan ja
risuja kokoovan, teki Arola yksinäisen kiertokulkunsa.
Hän oli jo kääntynyt pois mennäkseen, kun hän yht'äkkiä havaitsi
edessään ristin ja siinä nimen Eemil Savunen sekä ristin vieressä
toisen kummun ja sen päällä ammoin jo kuihtuneita kukkia ynnä
seppeleen. Hän tunsi silloin omituisesti sydämensä alkavan sykkiä,
käänsi kepillään nopeasti seppeleen nauhoja ja sai niistä selville
nimen "Katariina Savunen". Sehän oli Leenin äiti. Oliko hänkin siis
kuollut? Ja Arola jäi mykkänä seisomaan paikalleen tuntien sydämensä
yhä kovasti kolkuttavan. Hänen ajatuksensa olivat ensin kuin
jähmettyneet, mutta höltyivät sitte ja hän huoahti helpommin, kun
tuli vakuutetuksi, ettei se ollutkaan Leeni niinkuin hän ensimäisessä
silmänräpäyksessä oli otaksunut. Mutta kauan ei hän enää hautuumaalla
viipynyt, vaan lähti nopeasti kulkemaan kotiin päin. Niin paljon
pyöri nyt kuitenkin ajatuksia hänen päässään, niin painostava oli
hänen mielialansa, että hän astui aivan kuin ketään näkemättä, mitään
kuulematta. Niin paljon kysymyksiä heräsi hänen aivoissaan, niin
mahdotonta oli niihin saada vastauksia, että tunteet alkoivat patoutua
hänen sydämessään ja aina väliin nyyhkytykset pyrkivät kuristamaan
häntä kurkusta. Ja kun hän saapui kotiin, oli hänen mahdotonta päästä
työhön kiinni; hän käveli vain edestakaisin huoneessaan aivan kuin
jatkaen kävelyään hautuumaalta ja silloin tällöin katkaisi vain huokaus
hänen vaitiolonsa. Nyt olisi tehnyt mieli jonkun kanssa puhella,
jotakin kysellä ja tiedustella, mutta ei ollut ketään, — ei ketään.