olevan, sulki myllyn ja meni portaita alas myllyn alle katsomaan, onko
myllyn pussi hatara. Poika tuli siihen huomioon, että kun isäntä on
mennyt myllyn alle, on mylly pantava pyörimään, jotta isäntä siten
paremmin saisi huomion myllyn tilasta. Ei muuta kuin poika painoi sulun
auki ja mylly rupesi pyörimään. Mutta ai ja voi, mikä tuli! Poika
itsekin jo huomasi tekonsa pahaksi, kun isäntä keikkelehtää kosken
aalloissa, milloin käsi tahi jalka, milloin pää vedestä näkyy. Alempana
loppuu koski, jossa molemmilla rannoilla kiertää vesi ylöspäin,
kulettaen suvannossa leijailevaa vesivaahtoa. Takapuolisella rannalla
on pajupehko, siitä saapi isäntä molemmilla käsillään kiini ja vetäytyy
törmälle.
Nyt ei ruotipoika tohtinut enää isännän näkyviin tulla ollenkaan, sillä
hän arvosi jo edeltäpäinkin mikä rangaistus isännän kädestä olisi
seurauksena.
Kun poika ei tullut kotiin eikä lähitienoilta muuallakaan nähty,
tultiin kaikkialta siihen vakaumukseen että poika oli menettänyt
itsensä.
Uutinen pojan katoamisesta unehtui viimein kaikilta; ei ollut
sellaista, joka etsimiseen olisi ryhtynyt. Pojalta oli äiti kuollut ja
isää ei ollut olemassakaan.
* * * * *
Jatkaessamme kertomusta siirrymme vuotta kolmisenkymmentä eteenpäin.
Martinmäen vanha isäntä vielä elää, mutta emäntä jo aikoja sitten on
kätketty maan poveen. Entisessä talossaan Martinmäessä asuu vielä
vanhus, ei isäntänä, mutta pientä eläkettä nauttivana. Eräiden sekavain
asiain pelottamana rupesi vanhus pojalleen Vilkolle eläkkeelle, mutta
pojan taloudenhoito meni kaikki nurinpuolisesti, joten monta vuotta ei
poika saanut taloa hallita, ennen kuin se joutui vieraisiin käsiin.
Vieras kun tuli taloa hoitamaan, ei antanutkaan elatusvanhuksen
syödä pöydältä työväen kanssa kuten oma poika teki, vaan pakotti
tyytymään siihen osaan, joka pojan kanssa oli kirjallisesti
määrätty. Nyt alkoivat vanhukselle nuo elätin surulliset päivät; ei
ystävällistä sanaa, ei ruokaa riittämään asti ja sekin vähä huonoa.
Ikävän, puutteen, vilun ja nälän kuihduttamana koivuiseen keppiinsä
varautuneena, syviin mietteihin vaipuneena istuu vanhus pirtin loukossa
eräänä huhtikuun päivänä, vieläpä puhkeaa huokauksiin: »Tyhmästi
minä sittenkin tein, kun pojalleni möin talon eläkettä vastaan ja
pettämättömän toivoni, tyttäreni, annoin lähteä Amerikkaan. Tänä
päivänä on talo taas myöty kruununvoudin luona, eikä tiedä minkälainen
kiduttaja tähän tulee. Voi jos päiväni olisivat päättyneet!»
Samassa ilmestyi vanhuksen eteen puhtaisiin vaatteihin puettu mies ja
nainen, jotka tervehdykseksi vanhukselle ojentivat kätensä. Vanhus
epäilevänä nostaa lattiaan luodut silmänsä ylös ja kysyy: »Ketä te
olette?» Nainen puristaen lujasti vanhuksen kättä, sanoo: »Eikö isä
enää tunne minua. Minä olen tyttärenne Hanna ja tämä on minun mieheni;
olemme nyt tulleet Amerikasta teitä hoitamaan vanhalla ijällänne.»
Vanhuksen silmät nyt kirkastuvat ja hymyilevänä katsoo hän heihin
molempiin, mutta miehen silmiin katsoessaan hymähtää: »Amerikkalainen».
Mies toistamiseen tarttuu vanhuksen käteen ja sanoo: »Varmaan ette
enää minun tunne, sillä minä olin vielä nuori silloin kun myllyn
sulusta laskin vettä päällenne ja olitte vähällä hukkua. Minun täytyi
silloin paeta ja nöyrimmästi pyydän nyt sitä teiltä anteeksi. Minä
pelkäsin teidän kiuhtuvan vihaanne, että te kostaessanne minulle
löisitte luuni murskaksi, sentähden juuri pakenin. Mutta Jumala, joka
kaikki asiat kääntää parhain päin, on nytkin toimittanut niin, että
pahin hylkyläisenne vanhalla ijällänne on tullut teitä lohduttamaan,
elättämään ja hoitamaan. Minä olen nyt rakkaimman tyttärenne mies ja
vävypoikannne ja olemme tänä päivänä ostaneet tämän talon; voitte siis
nyt olla vakuutettu toimeentulostanne ikänne viimeisinä päivinä.»
Kuinka tämä kaikki on mahdollista! olisi vanhus mielellään tahtonut
sanoa, mutta ikävän ja huolen runtelemana oli hänen tajunsa jo niin
lahonnut, ettei huomattavaa sanaa tullut sinne eikä tänne päin.
Markkinaturkki.
— Oliko montakin muokattavaa lammasnahkaa siellä Hetteen perällä, josta
Jussi nyt tuletkin?
— Ei sen useampaa kuin sille pojan viikarille turkiksi; niistä
kuuluttiin aikovan markkinaturkki jouduttaa. No jo siitä talosta hentoo
vesittelemättä toiseen paikkaan lähteä. Minullaisella miehellä siinä
näkyi oikein tosi ikävä tulevan ja tuntuu ikäänkuin älyn päälle kävisi,
kun ne siinä pitävät niin sanomattoman suurta rätinätä.
— Mitä kaikkea ne siinä sitten hommasivat?
— Mitä ne hommasivat. Se alituinen hammaslelu keskenään. Hävyttömät!
Yhtenä iltana se sitten kumma oli tulla. Koiranpentu oli ne
lammasnahat saanut kynsiinsä hämärätuntia nukuttaessa ja oli repinyt
ne pahanpilalle. Itse ukko julmistui silloin kovasti koiranpennulle ja
olisi tainnut antaa heti kukakäski, vaan poika äitinsä kanssa joutui
väliin, eikä paljoa puuttunut silloin ettei ukolta niskoja muserrettu
luontokappaleen puolesta, niinkuin itse sanoivat. No se poika se vasta
koko luikku on. Sen kanssahan minun piti nahkojakin vetää ja siinä se
kun laulaa läikätti aivan lakkaamatta; se minun vanhaa mieltäni varsin
tympäsi. Lauloi vielä mitä rumimpia roistojen rällätyksiä, joita älyn
ihminen ei toki hentoisi huuliltaan päästää. Mutta oli sitä minullakin
mieltä. Minä aivan varsin tahallani jätin nahkoista reunat koviksi ja
keskustan vetelin kuta pehmeämmäksi, joista tuli sitten kuin suureen
päähän taivutettu hattu.
— Mistäs päin se nyt raatari kulkee?
— Minähän kävin Hetteenperän pojalle markkinaturkkia ompelemassa. Ei
kyllä missään nimessä olisi sinne nyt joutanut, kun siellä vaarallakin
olisi pitänyt käydä sulhasvaatteet tekasemassa, vaan se poika pani
semmoisen kivaltin että siinä ei auttanut ilo, ei armo.
— Taisivat turkkinahat, niinkuin muutkin kapistukset olla oikein ehta
hyviä.
— Ei olleet hyviä, vaan semmoisen miehen turkiksi ne kyllä välttivät.
No siinä se on moinen miehen alku. Se alituisesti laulaa läilättää,
vaikka ei osaa nuottiakaan ja muutoinkin puhuu hyvin typerästi. Oi-niin
sanomattoman ikävä ollakseni että kiitin kun pääsin siitä talosta
erilleni. Yhtenä iltana sain vielä oven takaa salaa kuunella kun
keskenään puhuivat, että muka minä söisin liian paljon voita ja maitoa,
enkä osaisi ommella niin hyvästi kun se ja se. Häjyyksissäni heitin
sitten pojan turkin hartioihin oikein lomahtamalla liikaa nahkaa, että
huomaisivat markkinoillakin kaikkein suurimmastakin joukosta, missä
Hetteenperän poika hömmöttää.
* * * * *
— Mitäs kaikkea sinne markkinoille kuuluu? Olivatko lammas- ja
oravannahat kalliita ja oliko muutoin paljon rahvasta, myöskin
Hetteenperän poika uuden turkkinsa kanssa?
— Näkyi Hetteenperän poikakin uuden turkkinsa kanssa, mutta muutoin
huonolla onnella. Hän lähti torilta keskuskatua astua hötkyttelemään,
samalla sommitellen sanoiksi kauppiasten ovenpäälliskylteistä nimiä,
kun samassa eräs mustalainen ajoi vastaan. Sitä poika ei huomannet
ennenkuin aisa oli pukannut turkista toisen povipuolen kokonaan irti.
Nähkääs, uudesta markkinaturkista!