vaatteita paikkaamaan kerjuulle lähtöä varten ja itse vanhus korjusteli
kenkänsä päälle venytettyä tullokasta, kiikuttaen samalla nukkuvaa,
pienintä pienokaista. Kun lapset näkivät eriskummallista olevan
tekeillä, kuullen myöskin siitä mitä äskeinen vieras sanoi, kysyivät
aina toistamiseen: »Minnettä te itä, nyt lättöö?» Ja kun vanhus selitti
että hänen täytyy nyt lähteä kerjäämään, niin lapset pillahtivat
kaikki yhtäaikaa itkemään, sanoen: »En minä, en minä, en minäkään anna
itän mennä», jota kuullessa voimakas mielenliikutus valtasi ukon ja
itkusilmin alkoi puhua siitä kohtalosta, johon hän, vielä noin haudan
partaalla, oli joutunut. Mielenliikutus oli niin kova että vanhasta
heikosta ruumiistaan katosi viimeisetkin voimat, joten täytyi jättää
työnsä kesken ja painua pitkin pirtin periseinustaa maata, itkien
sydämen pohjasta.
Samassa astuu pirttiin naapurin vaimo ilmoittaen että vanhukselle
osoitettu kirje on kirkonkylän postitoimistossa; sitä ei kuuluttu
annettavan muille kuin ainoastaan itselleen vanhukselle. Tämän kuultua
haihtui osaksi vanhuksen pahamieli ja alkoi miettiä, kuka todellakin
on niin hyvä ihminen että hänellekin vielä kirjoittaisi. Arvoitus
oli sitten vasta selitetty kun vanhus sai mainitun kirjeen avata.
Hänen vanhin poikansa, ensimäistä vaimon, oli parisenkymmentä vuotta
ollut tiellä tietymättömällä, mutta kirjeessä ilmoitetaan hänet nyt
kuolleeksi ja että poika eläessään oli ottanut henkivakuutuksen
tuhannesta markasta, joka nyt tulee vanhuksen hyväksi. Tuo pojan
kuolonilmoitus toi tosin vanhukselle paljon surunkin, sillä hän oli
hänet miehuutensa päivinä kaikkein hellimmällä rakkaudella kasvattanut.
Mutta tuo kerjuulle lähtö ja lapsista eroaminen tämän ilmoitetun
perinnön kautta oli nyt poistettu ja sen vanhus sittenkin piti
pääasiana.
Siirrymme nyt ainoastaan neljä viikkoa ajassa eteenpäin. Vanhus nytkin,
kuten äsken kerrottuna päivänäkin, sahata kitkuttelee puita pirttinsä
uunin lämmittämiseksi, sillä eroituksella vain että hän on nyt
tuhannen markan omistaja. Hänen eteensä ilmestyy nytkin mies, se sama
kylänmies, josta jo edellä kerrottiin, ei nyt häätäjänä, vaan lainan
anojana. Häneltä, oli vallesmanni ottanut punttiin ainoan hevosen ja
pari parasta lehmää, jotka määrättynä päivänä tulevat huutokaupalla
myötäviksi. Kättäpistäen tervehtii mies vanhusta ja tarjona sitten
suuhun tupakkaa, jonka jälkeen ilmoittaa asiansa, pyytäen lainaksi
ainoastaan vain kolmeasataa markkaa. Vanhus luki heti miehelle rahat ja
sanoi sitten: »Elkäämme koskaan enää hätyyttäkö toisiamme».
Suolle taloksi.
Kaitainen välimatka erotti suurimmasta kylän ryhmästä Risulan Villen
kovalle karikkokankaalle rakennetun talon huoneineen ja paksulla
kiviaidalla ympäröityinä neliskulmaisina peltoineen. Villen Ristiinan
muuttaessa ympäröi taloa vanha risuaita, josta talo lienee nimensäkin
saanut. Pellot oli kuokittu oikullisen moninurkkaisiksi ja niistä
lähteneet kivet kasattu kaikki raunioihin keskelle peltoa.
Tätä kaikkea kauhistuen, miehen tekona kummastellen, ryhtyi Ville
heti Risulaan muutettuaan parannuspuuhiin, latoen peltorauniot kaikki
aidaksi talon ympärille sekä kuokkien pelloilta saaret ja niemekkeet
pois, joten ne heti muodostuivat suorakulmaisiksi. Mutta tuota yhtä,
navetantauspeltoa, sitä ei tahtonut mitenkään saada niin nurkilliseksi
kuin toiset pellot olivat Yhdeltä kulmalta tuli vastaan syvä notkelma
ja toisaalta jylhä kivilouhikko. Mutta täsmällisyytensä vuoksi tahtoi
Ville tämänlaiset esteet käsivoimin murtaa rikki.
Oli lämmin ja kirkas kevätpäivä juhannuksen edellä päivänä muutamana,
kun Risulan Ville oli navetantauspeltonsa takanurkalla vääntämässä
ylös viimeistä alakiveä, jonka kanssa hän oli nujunnut koko kuluneen
päivän, varhaisesta aamusta asti ja oli nyt juuri aivan vähällä saada
sen kuopastaan maanpäälle, mutta pahaksi onneksi se taas muljahti
kuoppaansa takaisin. Villen likisin naapuri, Katiskan Risto oli
paluumatkalla, käytyään Nevasuon takana, etsien illalla karjasta
poisjäänyttä sonnimullikkata ja sattui nyt poikkeamaan Villen
kuokosmaan kautta. Kun muutoinkin oli vähän asiaa, meni Villen luo ja
istahtaen kivelle alkoi:
— Kyllä et sinäkään, Ville, leikillä leipää syö, kun tämmöiseen
kivilouhikkoon peltoa olet tehnyt.
Villekin rupesi nyt istumaan, vaikka vieraan työmaalle sattuessa se
oli harvinaista; istuen Ristoa vastapäätä ja pyyhkien hikeä otsaltaan
alkoi vaikeroida, kuinka luomakunnassa ja varsinkin maanviljelyksen
alalla ihmisten etuun katsoen on kaikki sattunut nurinpäin. Paras
peltomulta ja maa olisi alankomailla, mutta siellä pitää valtiutta
hyinen halla, ijänikuinen routa ja turmeleva ruostevesi, jonkavuoksi
meidän ihmistenlasten täytyy kiipeillä ylös vaaroille, joille pellon
saapi ainoastaan hyvin suurella työllä, niinkuin tämäkin tässä
silmiemme edessä. Tätä nyt vaan täytyy jyystää, purkaa ja silittää,
saadakseen leivänpalan elääkseen. Katiskon Risto olisi kyllä
luonnostaan ollut ehkäpä innokas maanviljelijä, mutta taloudellinen
ahdinko oli hänet samoin kuin kylän toisetkin asukkaat syöstänyt sille
pohjalle että maanviljelys oli jäänyt takapajulle ja elämä kokonaan
riippui nyt satunnaisista työnansioista. Mutta talvella ajaessaan
rahtikuormia kaupungista oli hän sattunut kuulemaan matkalla muutamassa
kestikievarissa agronoomin kokouksessaan yleisölle esittävän muiden
maanviljelysneuvojen ohella myöskin suonviljelystä, että moni suo
köyhässä maassamme omaa suuria rikkauksin, jos niitä vaan osattaisiin
sieltä oikealla tavalla eloon herättää. Sanoipa kertoneen vielä senkin
ennen kuulemattoman seikan, että suonviljelys täyttää tarkoituksensa
vasta silloin kun koko talonsa on muuttanut sinne. Näitä kaikkia kertoi
nyt Risto Villelle, ei nyt varsin senkään vuoksi että Ville näitä itse
käytännössä tulisi toteuttamaan, vaan paremmin lohdutukseksi väsymystä
tuntevalle naapurille.
Kuultuaan Riston kertomuksen sai Villen koko muoto erityisemmän
värinsä. Hän rupesi nyt ajattelemaan, olisiko tuossa Riston puheessa
perää ja oliko agronoomi todellakin sanonut voivan suota niin hyvällä
menestyksellä viljellä ja oliko hänellä esittämistään asioista
todellakin oma kokemus. Riston pois lähtiessä sanoi Ville vielä:
»Tahdon heti ottaa selvän, voipiko suota hyvällä menestyksellä viljellä
ja siksi annan tuonkin kiven tuossa haudassaan maata vielä niinkauvan
kunnes Novasuo oikein tarkoin on tutkittu ja talon muutto sinne
päätelty».
Seuraavalla viikolla olivat kaikki koko Katiskankylän isännät
kaupunkimatkalla noutamassa rahtikuormia eräälle vasta paikkakunnalle
muuttaneelle suurelle kauppaliikkeelle. Myöskin Risulan Ville
matalajalkaisella ruunallaan oli samassa joukossa paluumatkalla,
mutta ei samalla asialla kuin toiset. Hänellä oli kaupungissa ollut
omia ostoksia ja yksi sellainen asia, josta hän ei puhunut paljon
kenellenkään, ajeli vaan jotenkin keveällä kuormalla ja vähän
etupuolella toisista kylänsä miehistä, joten aivan vähän yksikään
heistä sai matkalla Villeä puhutella. Kuiskailtiin kyllä miesten kesken
Risulan Villeltä olevan joku erilaisempi elämän käännekohta tekeillä,
vaan mitä laatua sen piti olla, ei yksikään osannut oikein selittää.
Seuraavana sunnuntaina iltapäivällä olivat kaikki Katiskonkylän
valttimiehet tapansa mukaan taas kokoutuneet Katiskon Riston
avaraan pirttiin juttelemaan tapauksista viikon varrella ja tällä
tavalla aikaansa kuluttamaan. Pehkosen Tuomas jutteli ensin
kaupunkitapauksista viime käyntikerralla. Kertoi muun muassa aivan
varsin ilkeyksissään suututtaneensa siellä yhden kauppaneidin,
tinkaamalla kahvikilopuoliskon hintaa, vaan kun ei sekään auttanut,
haukkuneensa lopuksi jotenkin hävyttömästi ja menneensä sitten ostamaan
toisesta kaupasta. Huonekuntainen Perttu Liepponen esitteli heti sen
jälkeen erästä yhteistoimintaa: yhteistä kieltäytymistä rahdinvedosta
kauppiaille, jos vaan eivät suostu nostamaan rahtipalkkaa yhdellä
pennillä jokaiselta kg:lta, joten siitä ajanpitkään keräytyisi meille
rahdinvedättäjille melkoinen summa.
Sillanpään Jussi huomautti, ettei se toimenpide hulluinta olisi,
jos vaan se yksistään rahtimiesten vallassa olisi, vaan luuli että
kauppamiehillä on kyllä valta puolellaan, valta tilata rahtimiehet
muualta, hankkia rautatie tahi muu ilmapallo, jolloin tämän kylän
asukkaat jäisivät aivan tyhjäntoimittajiksi, nälkään nääntymään, ja
arveli sen vuoksi olevan edullista pysyä liikemiehille uskollisina
ilman noita liikoja vaatimuksia, ottaen vastaan sen niitä he
mielihyvällä antavat.
Mutta talon toisen pirtin isäntä Katiskon Hermanni tiesi kaikista
kummallisimman seikan. Tiesi että Risulan Ville ensi viikon perjantaina
tulee pyytämään kylän jokahisen talon miestä hevosineen talkoossa
muuttamaan taloansa Nevasuon saarelle ja että juuri tätä hanketta
valmistaakseen on Ville viime viikolla kaupungissa kulkenut. Tiesi
kertoa että juuri eilen oli agronoomi Villen vaatimuksesta käynyt
Nevasuota syynäämässä ja kuulemma on Villen aikomuksen Nevasuon
saarelle hyväksynyt. Tämä isännän kertoma uutinen, se se lie herättänyt
jokahisen talossa olevan korvan kuulemaan sitä ääntä, joka pirtissä
syntyi. He tekivät nyt tästä Villen taloushommasta laskelmia ja
päätöksiä monella eri tavalla, kunnes paikalla sattunut kylän kuppari
avasi leveän suunsa ja kertoi mitä hän juuri viime yön aikana Risulassa
oli nähnyt ja kuullut. Siellä oli emäntä ollut varsin pahalla tuulella.
Oli aivan lakkaamatta haukkunut isäntää siitä suolle muuttohommasta,
oli sanonut jäsentaudin jo ennestään tarpeeksi suuria pahkoja
tehneen nilkkoihin ja käsivarsiin, joten, jos nyt vietäisiin suolle
kylmää vettä kahlaamaan, jäytäisi tauti koko ruumiin päästä päähän
pilalle. »Ja entäs lapset?» oli emäntä sanonut. Jokaisessa niissä jo
entuudestaan on elttataudin oireet. Niihin nyt jos oikea suoeltta
tulisi, olisi kait riittämään asti mieliharmia.
Kuppari kertoi isännän illalla narrailleen vain emäntää ja käskeneen
kupata leuvan nenään että senkään ajan malttaisi vaiti olla ja lähtisi
paha veri pois. Mutta eipäs onnistunut! Emäntä oli saunassakin isäntää
haukkua napsutellut ja leuvan nenään kupparin imemä sarvi oli emännän
pauhatessa pudonnut aina pois, vaikka kuppari sanoi moneen kertaan
varottaneensa olemaan edes hetken ääneti, että veri ennättäisi
sarveen keräytyä. Tämä kupparin kertomus antoi yhä vaan lisää vauhtia
jo ennestään hyvään alkuun päässeelle ilveilylle, johon talon
veitikkamainen poika lisäsi vielä sen seikan, että Risulan Villestä
perheineen kuulemma tulee eräs uusi laji suoruippia, joita ei vielä
ole yliopiston lintukokoelmassa. Mutta pojan isä tarttui pojan tukkaan
molemmin käsin kiini sanoen: »Vai sinä poika nostattelet semmoista
juorua, josta uusi rikoslaki varmaan voisi rangaista». Risto pysyi koko
ajan totisena ja lopussa vasta sanoi: »Leikkinä te kyllä Villen homman
pidätte ja olkoon se vaikka sitä, kuitenkin minä olen ensimäinen Villen
jälestä suolle muuttaja ja luulenpa vähän että minun yllytyksestäni
Villekin on puuhaan jo ruvennut». Tämä Riston puhe vakautti miesten
mielet entiselleen ja heti oltiin taas kiini rahdinveto-tarinassa,
jonka nyt oli alkuun pannut Männikön Tahvo.
Seuraavan viikon perjantaina oli suuri liike Risulan ja Nevasuon
välillä. Nyt näet oli Villen talkoopäivä talon muuttamisessa,
johon kutsun mukaan oli saapunut kaksikymmentäviisi hevosta ja
viidettäkymmentä miestä. Muuttomatkaa oli vaan kolme vanhaa paaluväliä,
siksi joutui työ niin että muutettiin koko talo yhtenä päivänä, paitsi
riihikartanoa, joka jäi vielä vanhalle paikalle.
Lukemattomia vuosia on Ville jo asunut uudella paikallaan Nevasuon
saarella, herättäen eloon luonnon kahlehtimia Nevasuon rikkauksia.
Siinä työssä Ville ei olekaan pettynyt. Toiset talot kun eivät
uskaltaneet heti seurata Villen esimerkkiä, jolloin heillä olisi
ollut vielä vähän jälellä taloudellisia voimia, kävi se myöhemmin
heille mahdottomaksi, sillä he olivat kaikki sortuneet aina kurjimpaan
köyhyyteen. Ainoa taattu elinkeino, joka heillä vielä jälellä oli,
johon olivat tottuneet, jolle kaiken elämänsä uhranneet ja voimansa
ja aikansa kuluttaneet, oli rahdinveto ja tervankeitto niinkauvan kun
metsä viimeiseen asti oli tarkattu. Mutta sitten oli jälellä enää vain
rappeutunut talo, lama hevonen ja kädessä rikkinäiset kintaat.
Näin oli Risulan Villen suuremmoinen homma hyvästi onnistunut,
samalla kun kylän toiset talolliset olivat epäuskossaan ja suuressa
saamattomuudessaan luistaneet kurjuutta kohti.
Tervajoella.
Tervajoki, jota lähdemme nyt ylöspäin matkustamaan, laskee vetensä
Pyhännänjoen kautta emäjokeen Ristijärvellä.
Kun lähdemme Tervajokea nousemaan ylöspäin, ei olo alkumatkasta muuta
niin huomattavaa kuin että joki nakkaa mutkan puoleen ja toiseen,
ikään kuin se oikullisena salomaalaisten kulkureittinä varsin
halusta tahtoisi muukalaisena sinua eksyttää. Sanottua vyyhteilyä
saat matkustaa pitkälti. Se kuitenkaan ei sinua ikävystytä, mutta
paremmin huvittaa nähdä molemminpuolin jokea miellyttävän näköiset
niittyniemekkeet Ei kaukana joen vasemmalla sivustalla näkyy sakean
metsän peittämänä Luolavaura-niminen maisema luolineen ja kallioineen.
Vaaran pohjoispuolisella liepeellä on todellakin varsin kamalan
näköisiä luolia ja komeroita, joissa ilvesten on huomattu asustavan ja
pitävän pesiään. Joki ikäänkuin uteliaisuudesta on pistäytynyt tuon
vaaran alla, sillä nyt se ottaa aivan eri suunnan. Vieläkin niitä
kauniita niittyniemiä, kunnes vastaasi tulee koski, nimeltä Pitkäkoski,
johon toistakymmentä vuotta sitten raivattiin valtion kustannuksella
kulkuväylä, jolla on suuri merkitys tämän perukkakunnan elintarpeiden
hankkimiselle kesäpuolella vuotta.
Kosken alla sen vasemmanpuolisella rannalla näkyy pari pientä
soutuvenettä. Ylempänä, niin kaukana kuin silmäsi erottaa, on maisema
nimeltä Kääriönvaara, jossa lähi toisiaan asuu kolme eri mökkiläistä.
Jo useamman vuosikymmenen nämä mökit täällä ovat olleet, nähden
aika-ajoin kurjimpaakin kurjuutta, ollen kaukana ihmisten ilmoilta
puutteen ja köyhyyden painostamina. Näistä kustakin sanotaan olevan
erityisempi historia, joka elämäntarinana olisi mitä hauskin kuulla,
mutta nämä pienet rivit eivät siihen tilaa myönnä. Lyhyesti sanottu
vain: Jokunen häjyntapainen on paennut tänne erämaan yksinäisyyteen,
olemasta rauhallisten ihmisten tiellä ja vastuksena.
Koskenniskasta ylöspäin muuttuu joki virtavammaksi ja kohta ollaan
toisen kosken alla. Mutta sitä ennen on mentävä joen pahimmat ja
konstillisimmat mutkat. Siinä näyttää joki ikäänkuin hätäyksissään
tormelehtaneen puoleen ja toiseen, mieltäpitäen vähän että jos olisikin
ryöhältää suoraan Laajanlahden solakkaan Pyhäntäjärvellä, mutta sepä
olikin luonnon voimille mahdotonta, sillä vastassa oli lujaperäinen,
korkea Hietavaaran maisema.
Nyt on paras vetää vene törmälle ja mennä jalkaisin ylöspäin, vaan sitä
ennen sopii käydä vähän ylempänä vaaralla Tuohilehdon talossa, jossa
asukkaat ovat toimellista ja uutteraa väkeä ja ystävänä ottavat vieraan
vastaan.
Palattuamme joelle takaisin emme löydä mitään merkillistä ylöspäin
noustessa ennenkuin Louhenkoskella. Sen yläosassa on kaksi jyrkkää
putousta, joista alimmainen on ylimmäistä suurempi, joten ylimmäinen
ikäänkuin antaa vauhtia alimmaiselle. Siinä, etenkin tulvan aikana on
sellainen vesiputous, jolle Imatralta saapi vertoja hakea. Seisoessasi
putouksen luona korkealla törmällä tunnet julkaisi alla maan tärisevän
ja tullaksesi toverisi puheen täysin ymmärtämään, täytyy silmilläsi
seurata puhujan suunliikettä.
Näin luonnon kauniilla paikalla sopii ottaa vähän lepoa ja istahtaa
kivelle joen rannalla. Mutta jos luot silmäsi takapuolelle jokea,
nimittäin päivän puolelle, huomaat siellä luonnon valmistamia
tyyny-istuimia; ne ovat lempisammalten peittämät kallion kielekkeet ja
mättäät, takana varjostava, humiseva kuusikko ja istuintasi ympäröi
kukkiva pihlajapensas, jonka tuoksusta nauttien olet kohta tuudittanut
mitä sikeimpään uneen, josta herättyäsi utelias mielesi tahtoisi nähdä
vieläkin enemmän ja erilaista kuin mitä silmiesi edessä on. Koski
loppuu nyt kokonaan ja tulee jotenkin tyyni suvantovesi, molemmin
puolin kauniita niittyniemiä, mutta yhä etempää Piettivaara, josta on
taruja menneiltä ajoilta, sekä toisaalla laaja Louhenkangas surullisine
näytöksineen.
Näillä tienoin jokea kerrotaan erään kerran muutaman miehen nähneen
suuren hau'in, jota hän sitten rupesi pyydystämään. Mukanaan olevan
jänislangan silmusti mies hau'in kaulaan, jolla aikoi vetää sen
maalle. Muita nyt tuli voimain koetus miehen ja kalan välillä. Kalan
hyökyillessä topri mies toisella kädellään koivusta kiini, samalla kun
toisella kädellään piti langasta. Kala kuitenkin vei voiton ja pelasti
kauniin lihansa miehen käsistä, suureksi harmiksi pyydystäjälle.
Kappaleen matkaa alempana olisi eräs tarina ollut kerrottava, joka
oli vähällä unhottua. Tarina ei nyt ole niin erähäisen kummallinen,
vaan ehkä paremmin harvinainen. Siellä on laaja parrakkoniittyniemeke,
jossa niittytyöjye ilman isäntää oli heinän niitossa auringon kuumasti
paistaessa heinäkuun alkupäivinä. Tuota kovaa parrakkoheinikkoa
ei renki sitten taipunut niittämään muutoin kuin että piian piti
juomatuopilla kantaa joesta vettä heinikkoon. Tarina ei kerro missä
mielessä tämä tapahtui, mutta meidän ehdottomasti tuo renki täytyy
tuomita laiskaksi ja piika taas varsin nöyräksi palvelijaksi.
Palattuamme siihen missä äsken olimme, on edessämme hävitetty
Louhenkangas ikävine näytöksineen. Petäjikkö kuin linna kasvoi muinoin
kankaalla. Mutta vähää ennen isonjaon käyntiä, ehkäpä kateudesta, osa
petäjikköä on maahan kaadettu, jälellä olevista osa sen jälkeen myöty
sahayhtiölle aivan polkuhinnasta, viimeiset taas tuuli maahan kantanut
ja lopullisen hävityksen tehnyt tuli. Laaja, miljoonia kantava maa-ala,
joka jaon kautta joutui kolmen talon osaksi, on näin ikävällä tavalla
tullut hävitetyksi. Ulompana joesta kankaan selänteeltä löytyy leveä
polkutie, ei kuitenkaan rattailla ajettavaa leveyttä. Kun lähdet tietä
ylöspäin nousemaan, voipi sattua että näet kaukaa, silmän kantaman
päästä pölisevän mullan tuulispään tavoin pilvenä nousevan ilmaan
ja pilven sisästä näet liikkuvan olennon. Meikäläinen ei tuota pidä
juuri minäkään ihmeenä, sillä se tietää mikä liike tavallisesti
tiellä on. Lähemmäksi tultua näkyykin että se on tervan vedättäjä.
Hevonen on valjastettu vasituisten aisain väliin ja aisain alaneniin
on kiinnitetty kaksi tervatynnyriä, joitten hevosen vetäessä täytyy
pyöriä. Vedettävä matka on niin pitkä että pitkänä juhannuskesän
päivänä ehtii yhdellä hevosella tuoda yhden kerran vaan. Suuret vaivat
näkee hevonen, vaikka ei helppoa liene miehellenkään. Tällä tavalla
tätä tietä ajan pitkään on kuletettu jo äärettömät summat, jotka sitten
on käytetty yhtä suuren köyhyyden lieventämiseksi.
Tietä ylöspäin noustessa täytyy kerran vielä mennä joesta poikki,
muutoin on sitä pitkälti, kokonaisen nälkärupeaman pituudelta. Vihdoin
viimeinkin aukeaa eteen järvi. Sen nimi on Tervajärvi, pituudeltaan
noin 4 ja leveydeltään 1,5 km. Istahdat rannalle ja leväytät väsyneitä
jalkojasi, samalla kun läikkyvän järven takaa näet kallioita ja vaaroja
petäjikkömetsineen, joitten omistaja on kruunu. Maisemia näkyy Kuhmon
puolelta asti, jossa latvavesienkin lähtöpaikat ovat.
Pieni silmäys vain nyt tämän kylän-perukan elämänvaiheisiin sen
nykyiseltä ajalta. Tosiasia on että kulkuneuvojen huonous on
osaltaan lamauttanut näiden talojen ehkä jo entuudestaan häilyvää
elämäntoimintaa. Luulen että ne talot ja talojen osat, jotka täällä
autioiksi syrjämaiksi ovat joutuneet, ovat sen tehneet edellämainitun
seikan vuoksi. Kun viimekesäinen kato antoi aihetta työpalkkain
hankkimiseen paikkakunnalla, rohkenivat kylän toimellisimmat miehet
esittää läänin hätäapukomitealle hätäaputyönä kyläntien tekopuuhan
kylänsä nurkalle. Mutta pyyntöä piti myöskin seurata asianymmärtäväin
puoltolause. Vaan kukapa kurjia puolustaisi, onnettomia auttaisi? Tien
alkupäälle tosin perukan asukasten mielihyviksi varoja myönnettiin.
Pyydettiin keskuskomitealta varoja jatkon rakentamiseen. Myönnettiin,
ehkä vieläkään ei perille asti. Ehkäpä tulevaisuus jatkaa tien perille
asti, jolloin vaivoissa ja vastuksissa sitkistynyt kylän asujamisto
uupumattoman tarmonsa vakauttamana ja tulevaisuuteen luottaen
muurahaisen tavalla ja ahkeruudella näyttää vielä jo kauvan valtateiden
varrella asuneille, miten kaukaisen Tervajärven ympärillä asutaan ja
eletään.
Nyt olemme siis vieläkin Tervajärven rannalla ja kentiesi haluamme
pistäytyä taloon. Ehkäpä kävelemmekin nyt kylän takimaiseen taloon,
Viitavaaran kruununtorppaan. Sinne pääsemme noin 3:men km matkalla.
Sinä aavistat menevämme nyt taloon, jossa silmiinpistävä epäjärjestys
ja lika kuuluvat tavallisuuteen, mutta se käypi nyt aivan päinvastoin.
Jos kiertelet koko torpan ympäriinsä, et löydäkään muuta kuin
järjestystä. Samoin huoneiden sisältä. Kahvi, jota kuparin kirkkaasta
ja puhtaasta pannusta saat, maistuu luonnollisen hyvältä. Samoin muukin
ruoka. Sinua nyt jo kovasti väsyttää, vaan mieluummin haluat kohteliaan
ja leikkiäkin suvaitsevan isännän ja emännän kanssa tarinoida elämän
ja tapausten eri aloilta, kunnes viimein uupuneena rupeat vetelemään
synkimmän sydänmaan rauhallista unta.
Ruotipoika.
Martinmäen isäntä oli emäntäänsä jo monta monituista kertaa varottanut
siitä että talossa piti olla aina huonoa sekaleipää kerjäläisten
varalta ja varsinkin ruotipojalle, joka aina talossa oli. Mutta nyt oli
emäntä vastoin tavallisuutta ollut huoleton, kun oli sekajauhojen ja
ruotipojan leivän antanut loppua viimeiseen kannikkaan asti, isännälle
siitä ilmoittamatta.
Oli maanantai-aamu heinäntekoajan alussa, kun työväki puuhaili niitylle
lähtöä. Ruotipojan myöskin olisi pitänyt lähteä mukaan, vaan nyt se ei
käynyt laatuun sentähden että ruotipojan oma sekaleipä oli loppunut
ja tavallista työväen leipää ei sopinut ruotipojalle antaa juuri sen
vuoksi, että hän ei kuitenkaan piisannut työnteossa renki Aapelille.
Kelpo nuhdesaarnan sanottuaan emännälle ja työväen niitylle
laitettuaan, meni isäntä ruotipojan kanssa aittaan. Aitan
nurkkahinkalon pohjalla oli vielä vähän hallavuoden aikuisia
ohrankahuja. Niitä pyyhiskeli isäntä sieltä säkkiin ja käski sitten
ruotipojan mennä myllyyn jauhattamaan. Niistä emännän pitäisi sitten
tehdä ruotipojalle leipää.
Viimeisen sekaleipäkannikan saatuaan evääksi lähti poika kahusäkki
selässä myllyyn, johon oli kolmen kilometrin matka.
Isäntä itse aikoi niitylle lähteä vasta tiistaiaamuna, jolloin
ruotipoika myöskin jo joutuisi. Tämän maanantaipäivän ajatteli hän
uhrata talon järjestämiseen, varsinkin naistehtäväin puolella. Keskellä
parasta touhua, päivän helteessä, johtui isännän mieleen myöskin
myllymies. »Sitten sen välttää», sanoi isäntä, »jos siellä myllyssä
käypi samoin kuin viime syksynäkin, jolloin pussi joutui myllyn navan
ympärille ja puolet jyvistä oli vuotanut koskeen.»
Keskellä kaikkea kiirettä lähti isäntä juosten myllyyn ruotipojan
jauhattamista katsomaan.
Sulku on vielä auki, myllystä kuuluu jyrinä ja poika jyvätuutin
lauteilla selällään kellien laulaa:
»Mylläri itse päältä junttaa.»
— Ääh, mylläri itse, sanoi isäntä. Oletkos sinä ajatellut, jos pussi
vuotaa nyt niinkuin teki viime syksynäkin.
— En ole ajatellut, eikähän noista suurta vahinkoa tule, jos jokunen
jyvä pirahtaakin, sanoi poika.