Mirriläiset olivat kylväneet keväällä peltoonsa hernettä ja syksyllä
kutsuivat Repolaisen keittämään hernesoppaa, joka oli näitten
mirriläisten, nytkyttelijöitten, mieliruoka.
Isäntämirri lähti Repolaista hakemaan. Tuli touhuten Mikin mökille ja
kopisteli piipullaan saapasvarteensa.
— Tuota... jos lähtisit sinne Mirrilään herneitä keittämään. Tuli
keväällä kylvetyksi ja hyvin ovat kasvaneet. Ei osaa ne meidän emännät
laittaa hernesoppaa.
Repolainen tästä hyvilleen. Nytpä hän saakin talvekseen herneitä.
Keksisi vain keinon, että saa siepatuksi herneet pussiinsa. Kantaa ne
sitten iltapimeällä mökilleen.
— No, jos tuota lähtisi, lupasi Repolainen. — On sinun kuitenkin
annettava joku kappa niitä herneitä sitten palkakseni, kun se on niin
kovaa työtä, se herneiden keittäminen.
— Vai kappa! suhahti isäntämirri ja sylkäsi Repolaisen varpaille. —
Tokihan tuo semmoisesta työstä vähempikin riittää.
— Samahan tuo, jos vähemmänkin... lähtään touhuun, että saadaan keitto
joutumaan puolisiksi.
Vikiteltiin Mirrilään.
Repolainen sanoi keittävänsä herneet kodassa, jossa oli jo joskus
ennenkin näyttänyt mirriläisille keittotaitoaan.
Isäntämirri kantoi kotaan herneitä ja kaasi pataan. Repolainen laitteli
tulta alle ja neuvoi isäntämirriä menemään töilleen. Hän kyllä saisi
tämän keittämisen toimeen yksinkin.
Isäntämirri jätti Repolaisen pataa hoitelemaan, ja kun ei näkynyt siinä
muitakaan nakattajoita seutuvilla, haki Mikko pussinsa ja mätti herneet
padasta siihen ja vei ladon alle piiloon.
Toi sitten pieniä kiviä ja romautti ne pataan.
Pitää sanoa niille maukujille, että herneet saivat liian lämpimän ja
muuttuivat semmoisiksi.
Kohta tulikin emäntämirri keitosta suolaa maistamaan ja otti niitä
Repolaisen tuomia kiviä padasta suuhunsa.
— Mitä kummaa, nämähän ovat ihan kuin kiviä, ihmetteli. Mikkokin
päivittelemään:
— Voi kuitenkin, mikä tuli, kun paloi herneet ihan piloille. Ei tästä
nyt syömään päästä, ennen kuin uudet herneet on keitetty.
Mirrimuori motkotti, mutta toi herneitä pataan ja varoitteli Mikkiä
niitä polttamasta.
— Kyllä minä koetan katsoa, etteivät kovetu semmoisiksi kuin nämä
ensimmäiset, lupasi Mikko.
— On siinä kokonainen kappa herneitä, virkkoi Repolainen itsekseen
katsellessaan pataan ja odottaessaan tilaisuutta pistääkseen ne
pussiinsa. Ei sattunut tällä kertaa mirriläisiä kartanolle, ja kohta
hiipi Mikko taas kodasta hernepussineen, tällä kertaa varovaisuuden
vuoksi metsään.
Mirrivaari köntti nälkäisenä kotaan vähäistä myöhemmin, kun Mikko oli
ehtinyt kantaa uudet kivet, tällä kertaa edellistä vähän suuremmat,
pataan.
Hikisenä oli Repolainen puuhaavinaan ja kehui mirrivaarille varmasti
keiton syntyvän.
— Eikö sitä jo pääsisi syömään, kun tässä nälkä ahdistaa, sanoi
mirrivaari ja pitkä sylki valui suupielistä.
— Kyllä kai sitä pian päästään.
Mikki hämmensi pataa ja hääräsi.
— Mitenkä ne herneet niin kolisevat siellä padassa? kysyi mirrivaari ja
veti kauhalla herneitä esille.
— No, voi mikä tuli, alkoi Mikko taas valittaa. — Kun herneet
turposivat ensin noin suuriksi ja nyt ne paloivat liian kovalla tulella.
— Etköhän sinä taas jutkuta meitä mirriläisiä, murisi vaari ja
mätkäytti kiven pataan.
— En jutkuta, se on ihan varma. Ei puhuta muille mitään koko asiasta,
vaan pannaan uudet herneet pataan, niin varmasti hyvä tulee.
Mikäpähän siinä auttoi muukaan, kuin tuo vain uudet herneet
Repolaiselle. Ne pantiin pataan ja mirrivaari istui kodan kynnykselle
vahtimaan.
Nyt kun saisi tuon vaarivätyksen tuosta lähtemään, niin kapan tästä
vielä saisi herneitä pussiinsa, mietti Repolainen.
— Tuota... tähän keittoon pitäisi laittaa nyt suola, mutta sitä ei näy
täällä olevan, sanoi Mikko. — Mutta haekin salaa, etteivät toiset näe
ja siitä arvaa täällä olevan uuden keiton tekeillä.
Vaari lähti suoloja hakemaan ja Mikko mättämään herneitä padasta
vakkaan, jonka siinä kiireessä sattui saamaan käsiinsä. Vei siitä
vakan, läpätti, ladon alle ja kaatoi nyt jo suurustejauhot pataan,
ettei herneiden häviötä huomattaisi.
Vaari toi suolat, ja kohta oli puuro valmis.
Mirriläiset hotkimaan ja maistelemaan.
— Mikä ihme siinä on, kun ei näy puurossa yhtään hernettä, sanoi
emäntämirri ja sylkäsi äkeissään vatiinsa.
Isäntämirri hämmenteli ja tarkasteli pataa, ja kun ei sieltäkään
löytänyt yhtään hernettä, alkoi sähistä ja syljeksiä ja katsella asetta
Repolaista kylvettääkseen.
— Tuota... vähänpä teillä on järkeä, kun ette käsitä, että herneet aina
leviävät suuruksen sekaan, kun keitto oikein onnistuu, sanoi Mikko.
— Älä viisastele!
— Annetaan sille keppiä!
— Pistetään tuli häntään semmoiselle keittäjälle!
Repolainen katsoi olevan sopivan ajan lähteä, ja kun mirriläiset
katselivat aseita, peitotakseen Mikin, oli tämä jo kaukana metsätiellä
menossa hernepusseineen.