sitä piti tehdä monin verroin enemmän kuin ennen.
Pakostakin tuli Tuomas liikkuneeksi velkansa takia pitäjän ulkokylissä
kyselemässä, eikö missään tarvittaisi karjaa. Huutokaupan pito peloitti
edeltäpäin. Saattaisivat mennä halvasta, ja muutenkin se oli ikävää.
Palattuaan kyliltä tyhjin toimin sai nähdä vielä lisäharmikseen, että
Vikin töistä ei tullut mitään, kun hän itse ei ollut mukana.
Vikki oli koko piru miehekseen. Suurta touhua piti, mutta näkyvää ei
tullut kuin nimeksi.
Nytkin, kun palasi kirkonkylästä asioiltaan, Tuomas näki, ettei mies
ollut tehnyt paljon mitään.
Tuomaan sisu kuohahti tarkastaessaan hänen työtään.
— Tästäkö luulet kannattavan maksaa ruoan ja viisitoista markkaa
päivältä?
Vikki vuoleskeli kirvesvartta. Varsi katkesi kirveestä vähän väliä,
sitä kun oli mukava vuoleskella tuvassa.
— Tekee itse enemmän, jos luulee kerkiävänsä, sanoi Vikki.
— Niin teenkin. Kaksin kolmin verroin minkä sinä, jyrähti Tuomas. —
Ymmärrät hyvin, ettei ruoka ja palkka tule tyhjästä.
— Tee sitten tili ja paikalla!
Vikki karjaisi viimeisen sanan sen kuin kurkusta lähti ja heitti
kirveen menemään.
— Se on pian tehty. Laskehan vastakirjasi, naurahti Tuomas ja laski
myöskin omansa, meni kamariin ja toi sieltä kaksi markan seteliä.
— Niinkuin näet, on saaliisi markka ja viisikymmentä, mutta ei satu
sopivaa. Lähtö pitää tapahtua tällä tunnilla.
Vikki pyöritteli neuvottomana markkoja kynsissään. Velkaakin oli
yhdelle ja toiselle, eikä työmaasta tietoa. Tukkityötkin kuuluivat
lopettavan.
Hän oli aikonut vain peloitella isäntää, ja nyt kävi näin.
Vikki lähti ja soitti suutaan pitkin kyliä mennessään: köyhyys on kova
Savilahdessa. Ei ole ruokaakaan kaikistellen riittävästi. Piti tässä
minunkin lähteä uusia työmaita hakemaan.
Naapurit uskoivat sen täydellisesti. Olihan Tuomas käynyt yhdeltä ja
toiselta rahoja kärttämässä.
Sitä se tekee, kun käy kovin ylpeäksi, sanottiin.
Ja rupeaa parantamaan yhteiskuntaa.
Ja antamaan maata lurjuksille.
Veljensäkin kanssa kuuluu riidelleen ja tätä haukkuneen, vaikka oli
apuaan tarjonnut.
Osaa se piru olla ylpeä.
Antaahan olla, kaikki irtain siltä menee velasta, jota pankki kuuluu
hakevan. Hyvä jos riittääkään.
Kaikuna tulivat nämä hyvien naapurien puheet Savilahteen, mutta niille
Tuomas vain hymähteli vaimonsa kanssa.
8
Satoi lumiräntää, ja Tuomas ei lähtenyt ulkotöihin tänään.
Vuoleskeli pirtissä haravia ja viikatteenvarsia ja mietiskeli omia
mietteitään.
Tuntui painostavalta, mutta untakaan ei tullut, vaikka oli käynyt sitä
kamarin sängyssä odottelemassa.
Öisinkin oli unettomuus vaivannut viime aikoina. Vaikka päivät rehki
itsensä väsyksiin, meni keski- ja aamuyö valvoen ja mietiskellen.
Se oli kyllä hänestä itsestäänkin hullua, mutta huoli koko kansan
pimeältä näyttävästä tulevaisuudesta vei unen.
Ei yhtään helpottanut sitä sekään, että tiesi oman kohtansa kyllä
varmaksi ja tulevat päivänsä puutteettomiksi niin kauan kuin jaksoi
maksaa suunnattomia veroja ja rehkiä työssä aamusta iltaan.
Mutta huoletti se, ettei tietänyt taata, milloin täälläkin tehtäisiin
omaisuudesta tasajako, niinkuin jo kerran oli yritetty, mutta ei
onnistuttu. Maaseuduille oli kommunismin aate viime kuukausina levinnyt
peloittavasti, ja kukapa tiesi, eikö se vielä saisi määräävää asemaa
koko maassa.
Ja kun heillä oli mallivaltiona itäinen naapuri, olisi näin ollen
täällä tiedossa sama kurjuus kuin rajan takanakin.
Ruttoa, joka näin levisi, ei näytty pidettävän vaarallisena. Typerät
puhujat saivat vapaasti puhua mitä päättömyyksiä tahansa.
Hänkin oli saanut yhteiskunnallisista mietteistään jo kommunistin
nimen vanhoillisilta naapureiltaan. Hän kun oli sitä mieltä, että
tuotantolähteet, sellaiset kuin suuret metsät ja muut, saisivat kaikki
kuulua valtiolle, joka niistä käyttäisi tulot koko kansan hyväksi, että
yksityiset eivät saisi laiskoina kuluttaa metsien tuloja, yhteistä
kansallisomaisuutta.
Siitä vihat ja parjaus.
Mutta eihän voinut totuutta kieltää, kellä oli vähänkään omaatuntoa.
Miksi ei jokainen saanut elää ruumiillisesta työstä, yksi niinkuin
toinenkin? Jokainenhan voi maata muokkaamalla saada leipänsä.
Mutta kommunistit tahtoivat kaikki valtion omaisuudeksi, ja se oli
sulaa hulluutta.
Maapalstansa poltto- ja tarvepuumetsineen jokaiselle omakseen, jota
viljelemällä sai elää niin hyvin kuin taisi ja tahtoi.
Se oli hänen tinkimätön mielipiteensä.
Omalta osaltaan hän oli kyllä koettanut tehdä mitä oli voinut. Joku
viikko sitten oli tehty samana päivänä kahdet kauppakirjat, joilla sai
kaksi paikkakunnan perheellistä päivätyöläistä viidentoista hehtaarin
suuruiset maapalat omikseen kolmentuhannen hinnalla ja kolmenkymmenen
vuoden maksuajalla, kaikki ilman koronmaksuvelvollisuutta. Kaksi
palstaa oli vielä jäljellä, ja niillekin oli lukuisasti halukkaita
ostajia.
Annettuaan jäljellä olevat palstat jäisi hänelle vieläkin tarpeeksi
maata, kaikkiaan yhdeksänkymmentä hehtaaria.
Tuomas hymähti pilkallisesti, ajatellessaan saituri-maanomistajien
kauhua, jos valtio tulisi kerran vaatimaan osia metsien tuloista
omikseen, välttämättömiin menoihin.
Siinä voisi syntyä rytäkkä.
Niinpä niin, vaikeata kai olisi monenkin ryhtyä elättämään henkeään
auraamisella ja ojankaivulla. Mutta kyllä kai se kerran tulee heidänkin
osalleen auttamattomasti.
* * * * *
Yhä painosti. Alinakin sen huomasi ja tuli kyselemään Tuomaalta, mikä
häntä vaivasi.
— Suret varmaankin eläimien menetystä. Jäähän meille vielä riittävästi,
ja kasvattamalla saadaan lisää, sanoi Alina.
— En minä sitäkään... muuten vain näyttää synkältä... saa hautoa ja
miettiä... ja tämäkään yksityisen edistystyö ei paljoa merkitse...
huiluksi leimaavat.
— Mitäpä tuosta... kun kerran itse tietää tehneensä oikein. Aatteles,
kun Saarakin pyytää maata itselleen.
— Saara? Mitä se sillä...?
— Kai aikoo pikkuviljelijäksi niinkuin toisetkin.
Tuomas nauroi.
— Älähän naura. Kyllä sellainen tyttö pystyy kyntämäänkin, sanoi
emäntä. — Vielä paremmin kuin Taave-renki.
No, eihän siinä niin mitään erikoista ihmettä. Olihan Saara kerran
näyttänytkin kyntötaitoaan. Kääräissyt helmansa vyölleen ja tarttunut
kouriinsa sylkäisten sahrojen tappiin. Iso renki oli vieressä
irvistellyt, mutta Saaralta syntyikin suorempi vako kuin häneltä.
— Vai tahtoo... ja ihanko tosissaan? kysyi Tuomas.
— Niin kai. Ei oikein kuuluisi ilkeävän tulla sinulle siitä puhumaan.
— No mitä siitä ujoilee.
Saara tuli tupaan, ja isäntä otti asian heti puheeksi.
— Tulehan tänne, Saara, kutsui Tuomas.
Saara arvasi, mistä oli kysymys, ja punastui.
— No, mitä isännällä olisi...?
Saara istui penkille ja katseli vuoroin isäntää ja emäntää rehellisen
avoimilla silmillään.
— Sinäkö kuuluit haluavan myöskin maata? kysyi isäntä ja naurahti.
— Niinhän minä... älkää naurako... kyllä minun käsissäni aura pysyy
niinkuin toisenkin, sanoi Saara.
Tuomas katseli tytön vankkoja käsivarsia. Pohkeetkin sillä oli kuin
tukit. Taave oli sitä palvelusaikanaan lähennellyt, mutta tyttö oli
antanut rengille läimäyksiä lemmen asemesta. Näytti kuitenkin väliin
siltä, kuin olisi Taavesta pitänytkin. Aikoikohan nyt Saara yrittää
pikkuviljelijänä ja ottaa myöhemmin Taaven osakkaaksi?
— Yksinkö sinä aiot käydä maan kimppuun? kysyi Tuomas. — Jos ottanetkin
sen Taaven rengiksi?
Saara nauroi koko naamallaan.
— Ehei se vetele. Vai minä semmoisen vötkylän... jaksan minä itsekin...
niin, että jos vain sopii, niin minä mielelläni ottaisin palstan.
Tuomas mietti.
Miks’ei se sopinut. Saisivathan nähdä, että yksinäinen nainenkin pystyi
saamaan maasta kaikin puolin riittävän ja huolettoman elannon. Ja
olisihan se muutenkin...
Sovittiin paikasta ja ehdoista ja jäätiin odottamaan kevättä.
9.
Verotuslautakunnat kokoontuivat, ja verotukset olivat jokaisella
päänvaivana.
Pentti tuli suurella hälinällä Savilahteen ja kehaisi:
— Tekee se minullekin korkotappiota kymmeniä markkoja päivässä, kun
rahoista on suurin osa taskussa, mutta eipä pysty verotuslautakuntien
käsi niihin. Jos tulevat vaatimaan nähtäviksi, niin näytän heille,
sanonko ma mitä... Kun kerran valtio on suursyöpäläinen ja kunnat
samaten, niin...
— Niinhän ne tekevät kaikki suurkelmit ja roistot, että salaavat
varansa ja tulonsa verotukselta, sanoi Tuomas.
— Sanotko minua roistoksi? kähähti Pentti.
— Sanon vain, että jokainen, joka salaa varojaan ja jättää näin ollen
veroista suurimman osan vähävaraisten maksettavaksi, on roisto. Valtion
ja kuntien menoja tosin voisi tuntuvasti pienentää, mutta se on
kokonaan toinen asia.
Pentti oli alkanut täytellä verotuskaavakkeitaan tuvan pöydän päässä,
mutta pisti ne taskuunsa ja lähti viivyttelemättä.
— Saatpa nähdä, miten se rehellisyytesi lyö leiville, sanoi mennessään.
* * * * *
Tuomas ajeli kirkonkylään.
Painosti kovin mieltä, vaikka keväinen aurinko jo korkealla kellotti.
Taisi sittenkin olla turhaa työnteko ja ponnistus. Laiskat saivat
leveillä, ja keinottelijat salasivat varojaan. Valtio ja yhteiskunta
harjoitti häikäilemätöntä riistoa. Korotettiin suojelustulleja vain
nälän pitimiksi riittävälle kotimaiselle viljalle, mutta ei kyetty
kiinnittämään maattomia maahan.
Olisihan kai voitu laatia sellainenkin laki, jolla saataisiin _kaikki_
viljelyskelpoinen maa viljelykselle.
Tämä laki olisi pitänyt olla järjestyksessä ensimmäinen.
Tämän jälkeen olisi vasta voitu ryhtyä suojaamaan kotimaista
viljantuotantoa.
Mutta herrat olivat aina viisaampia. Piru heidän viisauttaan kuitenkin
ymmärtäköön.
Ja sitten.
Kun otettaisiin liiat maat talollisilta maattomille, niin pitäisi olla
halpakorkoisia lainoja rakentajille niin kauan, että saisivat hirtensä
ristikolle, katon päänsä päälle ja ojansa auki luoduiksi.
Mutta valtiolla ei kai ollut varoja tällaiseen.
Miksi ei kouraistu koroillaeläjäin ja yksityisten liikemiesten kukkaroa
vähän syvemmältä?
Olisi pitänyt sellaisten pussiin pistää nyrkki pohjaan asti, että
saisivat opetella työntekoa. Tietäisivät, miltä maistuu leipä, kun se
on saatu puristamalla lapion ja lantatalikon vartta.
Sanottiin, että nyt kouraistaan, mutta sitä hän, Tuomas Kokko, ei usko.
Ruumiillisesta työstään elävä se on sittenkin, joka saa raskaimman
painon kantaa, ja heistä pikkuviljelijät kaikista eniten.
* * * * *
Kirkonkylä lähestyi. Tuomas tunsi outoa painostusta.
— Niinhän minä olen kuin metsän asukas tai rikollinen, jota viedään
tutkittavaksi ja tuomittavaksi, hymähti hän ajatuksissaan, mutta ei
saanut mieltään nousemaan reippaaksi.
Siinä oli kirkonkylä kirkkoineen, pappiloineen ja herrastaloineen.
Tämä oli olevinaan seutukuntansa sivistyskeskus, siunauksen tuoja,
mutta täältä lähtivät ne imusuonet — toiset kaupungeista — jotka veivät
suuren osan saloeläjän leivästä.
Kirkkokin siinä oli kuin jättiläishirviö, joka uhkasi ja painosti, ja
pappila vaani jokaista salolta-tulijaa silmillään.
Niille piti pelloistaan kylvää monta sarkaa, ja jos kato kävi, niin
antaa viimeinenkin jyvä.
Turhaan sai sieltä odotella siunausta pelloilleen, jollei itse painanut
auraansa syvemmälle.
Siinä oli säästöpankki, ja Tuomaasta näytti, niinkuin sen leveät
ikkunat olisivat ilkkuneet hänelle: »Mistäs otat kymmenentuhatta?
Huutokauppa tulee.»
Ihan kädet vapisivat hevosta sitoessa kunnantuvan aitapylvääseen.
Siellä korvessa, maan kimpussa hän tunsi voimansa, mutta täällä oli
kuin näkymättömien käsien kiskottavana.
* * * * *
Verotuslautakunnassa istui enemmistö kommunisteja, suutareja ja
räätälejä, joku palstatilallinen vain joukossa.
Tärkeän näköisinä istuttiin, tietää sen. Niinkuin aikoinaan joku
kapina-oikeus, joka nautinnolla teki kuolemantuomioita.
Kuolemantuomioita tehtiin täälläkin. Pikkuviljelijäin tulot laskettiin
moninkertaisiksi ja suurviljelijät jätettiin edullisempaan asemaan
poikkeuksetta.
Se oli sitä kuuluisaa kurjistuttamisteoriaa.
Oli muitakin kuin Tuomas, jotka itse toivat ilmoituksensa.
— Piruakos tänne tuppaatte, kivahtelee puheenjohtaja. — Kyllä täällä
osataan ilmankin.
— Näytte osaavan, jos entisekseen lienee.
— Kun vain tämäkin suutari pistää pikilapun omantuntonsa päälle, niin
kyllä syntyy, sanoo joku verotettavista.
— Niin se kävi viime talvenakin, että sata äyriä sai maksaa se, jonka
piti velkaa kerjätä, mutta viidelläkymmenellä pääsi se, jolle jäi
tuhansia puhtaaksi tuloksi.
— Tehkää vain niinkuin ilkeätte.
— Vetäkää suolet sisälmyksistä, jollette muuta saa.
— Mikäpä siinä, marssitaan tästä kohta jokainen vaivaistalolle.
Puheenjohtaja rykäisee pirullisesti ja sanoo, tovereilleen silmää
iskien:
— Jolla on, sille annetaan, mutta toisilta otetaan entisetkin pois.
— Voi helvetti!
Kaksi vastakkain silmäilevää, kiihtynyttä joukkoa pitäjäntuvassa.
Toiset pöydän ympärillä rehennellen, toiset oven suussa verestävin
silmin kyräten.
Tuomaaltakin vaadittiin uutta ilmoitusta. Tuloja oli muka merkitty
liian vähän.
— Esimerkiksi tuossa ja tuossa paikassa.
Suutari osoitti sarekkeita pikisillä sormillaan.
— Omantuntoni mukaan olen tehnyt. Lisätkää jos haluatte.
Tuomas painui ulos ja katui, että oli tullut lähteneeksikään.
Maksettavana oli vielä edellisen vuoden verokuitteja, vaikka varat
olisi tarvittu välttämättömiin talousmenoihin.
Tuomas kirosi karkeasti, kun edelläveisaajan palkkakuitti hänelle
esitettiin.
— Helvetti... vieläkö sekin... Tyhjille kirkon seinille käy
hoilaamassa, niin tästä hyvästä palkat. Viljelisi maata.
— Eipä ole lukkarilla muuta kuin osansa pitäjän kirkkomaassa.
— Sepä se. Ei ole maata, vaikka sitä kuitenkin on. Sanokaa sille,
että minulta saa palstan, vaikka ilmaiseksi, jos jättää pillinsä ja
piiparinsa, sanoi Tuomas.
— Ei se heitä helppotöistä ja hyväpalkkaista tointaan.
— Siinäpä on. Onhan se helpompaa kuin kyntäminen.
* * * * *
Tuomas jouduttausi kotimatkalle.
Siinä niillä oli pitkin maantien vartta pytinkinsä ja puotinsa.
Kauppojen ovikellot kilisivät, ja kauppiaat puotipoikineen
tarkastelivat ahneesti jokaista sisääntulijaa: »onkohan tuolla paljon
rahaa».
— Poisko jo?
— Niin, kotinurkille.
Eerikkilän isäntä ajeli vastaan, seisautti hevosensa ja lyöttäysi
puheisiin.
— Parasta on, että käännyt takaisin, sanoi Tuomas, kun kuuli Eerikkilän
aikovan talouttaan selostamaan lautakunnalle.
— Niin kai lienee.
— Siellä on nyt sellainen joukko pöydän ympärillä.
— Niinpä taitaa...
Eerikkilä käänsi hevosensa ja lähti edellä ajamaan.
— Tule tänne minun rekeeni, luikkasi Tuomaalle. — Kyllä Leena tulee
jälessä, kun vain pistät ohjat kiinni.
— Totta tosiaan nyt ei tule enää eteenpäinmenosta mitään, alkoi
Eerikkilä valittaa. — Tämän vuoden veroja ei enää jaksa suorittaa. Mikä
vieraalta työvoimalta jää talon tuloista, sen verot vievät. Taloutta
täytyy pienentää, muu ei auta.
— Hyvä on, että olet sen keinon parhaimmaksi huomannut, sanoi Tuomas.
— Sinunkin maistasi joutaa puolet palstoitettavaksi. Kun se vain
kävisi kaikkialla yhtä vaivattomasti, niin muutamien vuosien kuluttua
päästäisiin; onnellisempiin oloihin. Minun uskoni on, että tästä
maasta täytyy tulla pienviljelijävaltio, joka tulee suurimmalta
osalta omillaan toimeen ja joka kykenee harjoittamaan vientiä paljon
suuremmassa määrässä kuin tuontia.
— Sen uskon minäkin, myönsi naapuri.
Keväisen illan hämärässä sujui matka nopeaan. Aurinko oli irroittanut
metsistä ensimmäisen kevään merkin, pihkan tuoksun, ja se teki mielen
aavistelevan herkäksi ja iloiseksi. Ajatukset vilahtelivat vain tuokion
menneissä, mutta viihtyivät tulevissa, keväässä ja kesässä, työmailla.
Työ ja luonto oli paras auttaja painavimpinakin aikoina.
10
Huutokauppapäivä tuli.
Edellisenä yönä ei saanut Tuomas unta, ja Alinakin taisi valvoa
vuoteessaan.
Vaikka olisi miten ajatellut, niin raskaalta tuntui luopua yhdellä
kertaa suurimmasta osasta kotieläimiään, joita oli kasvattanut ja
hoitanut.
Ja sitten huutokauppa.
Sitä ei ollut ennen tapahtunut Savilahdessa. Siinä oli jotain taloa
alentavaa, vaikk’ei se ollutkaan pakollinen.
Välttämättömyydelle ei voinut mitään. Naapurit tulisivat
vahingoniloisina, remuavina ja suulaina, Pentti rehentelevänä entiseen
kotitaloonsa.
Aikaisemmin kuin muina aamuina noustiin ja aloitettiin päivän askareet.
Sanallakaan ei kajottu tapahtuvaan huutokauppaan. Mitäpä se puhumalla
parani. Edellisenä iltana oli valikoitu karjasta kotiinjäävät ja
siirretty parressa vierekkäin.
Tuomas ei hennonut jättää vanhaa tammaa myytäväksi. Leenalla täytyi
koettaa suorittaa talon työt ja hankkia syksyllä uusi.
Pentti oli ostanut naapurikylästä talon ja kehuskeli huutavansa kaikki
myytävät lehmät Savilahdesta.
Ensimmäisenä hän tulikin taloon.
Tuomas korjasi tuvassa muralavoja. Pentti leveili pöydän päässä.
— Jokohan nyt kelpaisivat velimiehelle rahat, niin sovittaisiin
kaupoista ilman sivullisia, esitteli Pentti.
Tuomas vaikeni, ja Pentti odotteli vastausta.
— Mitäpä se siitä paranee. Kun on kerran huutokauppa ilmoitettu, niin
antaa herjojen polkea tämä kerta Savilahden pihamaata. Eikö lienekin
viimeinen kerta.
Tuomas kantoi lavat ulos ja vei raudikon soimeen kapan kauroja.
— Syöhän nyt... kohta muuttuu isäntä. Saanetko sitten paremman vai
huonomman.
Tuomaan mentyä ulos tuvasta jupisi Pentti:
— Hullu mies. Vaikk'ei pidä naapureistaan, niin antaa heidän tulla
pihojaan tallaamaan.
Tuomas oli pyytänyt Eerikkilän pitämään huutokaupan. Ei sen vuoksi,
ettei olisi miehenä kestänyt naapureittensa pistopuheita ja ivanauruja,
mutta ollakseen koskematta Pentin rahoihin, joista oli päättänyt
pysytellä erossa. Tuomas tiesi Pentin tekevän korkeimmat tarjoukset
kaikesta, ja niinpä sai vieras ottaa hänen rahansa ja viedä myöskin
pankille velasta.
Kun ensimmäiset huutokauppavieraat tulivat pihaan, ajeli Tuomas jo
metsätiellä murahaudalle. Suretti, että Alina jäi yksin kuulemaan
pilkkapuheita ja näkemään naapurien ilkamoivia silmäyksiä.
* * * * *
Karja jäi Pentille, joka rehennellen nosti hinnat korkealle. Kun
Tuomas illansuussa palasi kotiin, oli Pentti jo ehtinyt kuljettaa pois
karjansa ja hevosensa.
Eerikkilä teki tilin rahoista. Niitä oli joukon yli kymmenen tuhatta.
— Sinullehan jää vielä useita tuhansia ja nyt pääset kaikesta roskasta,
sanoi Eerikkilä. — Naapurit vain tuntuivat iloitsevan karjasi häviöstä.
— Tietää sen, että mieleen se oli, vaikka en ole heiltä puhdasta vettä
pilannut. Pianpa se taitaa tulla heidänkin vuoronsa. Neljä miljoonaa
menee veroista tästäkin kunnasta, kaikki maksut siihen luettuna.
— Hauska juttu. Vasaramarkkinoita tulee olemaan useammassa talossa, se
on varma.
Eerikkilä oli mennyt, ja Tuomas istui vaimonsa kanssa kahden
hämärtyvässä tuvassa. —
Lapset olivat jo vuoteissaan ja palvelustyttö jossain ulkona.
Seinäkello löi kahdeksan harvaa lyöntiä. Huhtikuu kumotti vaalealla
taivaalla ja veti valojuovan pirtin lattialle.
— Me aloitamme nyt sitten pikkuviljelijöinä, sanoi Alina. — Karja on
kuin torppareilla ja itse teemme työmme.
— Surettaako se sinua? virkkoi Tuomas. — Meillä on kuitenkin omaa maata
riittävästi, voimaa ruumiissa, ja vilja riittää uutiseen.
— Meiltä riittää nyt vielä myytäväksikin, kun perhe on pienempi, ehätti
Alina sanomaan.
— Niin, ja minä jaksan tehdä työtä kahden edestä, kun ei ole vieras
palkkaväki paimennettavana. Ei, suurtilallisena olosta minä olen näinä
viime vuosina saanut tarpeekseni. Omalta osaltani ja vapaaehtoisesti
minä autan yhteiskuntaa uusiin onnellisempiin oloihin antamalla kaiken
liian maan, jota itse en tarvitse, maattomille. — Mitä sanoisit,
Alina, jos tämä karu pohjola olisi kerran kukoistava pienviljelysmaa.
Suot ja puuttomat ahot avattaisiin viljelykselle, toistensa näkyvissä
ja lähettyvillä olisivat kauniisti rakennetut asuntotalot, ja hyvin
hoidetut karjat saisivat kahlata tuoksuvassa apilassa. Osuuskonepajat
valmistaisivat koneemme ja työkalumme, ja puolueeton osuuskauppaliike
valvoisi tuontiamme. — Tätä minä uneksin, ja senvuoksi minulle
naapurini nauravat. Mutta sen ajan täytyy vielä kerran joutua. Siinä on
meillä pelastus ja siitä riippuu itsenäisyytemme.
— Minäkin uskon, että sellainen aika tulee, sanoi Alina.
11
Tukkityöt loppuivat, ja työttömiä alkoi ilmestyä joka kylään.
Syksyllä oli uhmailtu isäntiä näillä työmailla, mutta ne loppuivat
kesken talven.
Rahaa oli vähän metsäyhtiöillä ja sitä kai säästettiin. Palkat oli
maatalouden vahingoksi nostettu huikean korkealle ja yht'äkkiä
huomattiin rahojen vähyyttä.
Savilahdessakin kävivät sitä valittamassa.
Eivät kerskuneet enää korkeilla palkoilla. Maatyökin olisi jo kelvannut.
Tuomaan teki mieli huomauttaa syksyllisestä kopeudesta, mutta sanoi
vain:
— Ei ole nyt maajusseillakaan rahoja. Veroista viedään kaikki.
Saivat kävellä.
Jos heillä nyt olisi pienikään maapala ja vähänkään avustusta,
juurtuisivat maahan, mutta nyt ehkä lähtevät tehtaisiin, kansoittamaan
sitä yhteiskuntaa, mietti Tuomas.
Tosin heissä oli sellaisiakin, joille saisi luvata vaikka ilmaiseksi
maata eikä kelpaisi. No, joutivat sellaiset hakea työtä ja nähdä
nälkää. Kyllä routa porsaan kotiin ajaa. Jonkun vuoden perästä tekivät
maatyötä innolla.
Viimevuotinen pikkurenkikin tuli pyytämään työtä.
— Nyt sen näet, tuleeko kuusituhatta vuodessa ja ruoka vielä
päällisiksi, sanoi Tuomas.
Pikkurenkikin oli vaatinut samaa palkkaa kuin Taave ja vahvasti
pullikoiden lähtenyt talosta.
— Tukkityö ja savottaelämä se on teistä aina ollut makeampaa kuin
maatyö. Sitten vasta viisastutaan, kun tulee perhettä, jolloin
huomataan, että mökki ja leipämaata olisi saatava. Rengeistä se on
lähtöisin mäkitupalaisluokka ja osa entisistä torppareistakin, ja nyt
heistä alkaa suurin osa olla omina isäntinään.
— Niinhän ne... yksinäisellä miehellä ei ole maata, arveli Kalle
surullisena. — Kai sitä meissäkin nuorissa miehissä olisi sellaisia,
jotka koettaisivat onneaan omalla turpeella, mutta kukapa antaa maataan
tämmöisille.
— Sinäpä sen sanoit. Mutta eivätköhän kohta antane mielelläänkin,
arveli Tuomas.
Ihmetytti, että pikkurenki puhui sellaista kieltä maasta ja maatyöstä;
— Olisiko sitä sitten sinussa miestä yrittämään omalla turpeella, jos
niinkuin joku antaisi maata? jatkoi Tuomas.
Kalle naurahti hämillään.
— Niin uskon... ei ainakaan voimia ja halua puuttuisi.
— Voimia sinulla kyllä on, mutta jaksaisiko halu pitää pitemmälle?
— Kyllä varmasti. On tässä oltu nälän koulussa, sanoi Kalle.
Kalle oli renkinä ollessaan usein laiskotellut, mutta väliin tehnyt
työtä miehen tavalla. Tuomas muisti sen ja mietti, mitä tekisi miehen
suhteen.
Hänellä oli kyllä vielä erottamistaan palstoista yksi jäljellä. Sen
voisi antaa vaikka tuolle Kallelle, joka oli kuitenkin jo monta vuotta
ahertanut Savilahden vainioilla.
Sen hän kyllä ymmärsikin, työläisten viimeaikaisen tympeyden toisen
työhön. Ajan henki sitä myöskin vaikutti, mutta omalla turpeella se
haihtuisi olemattomiin.
— Pitänee minun antaa sinulle maata, jos haluat talokkaaksi yrittää,
virkkoi Tuomas.
— Milläpä sen maksaa, kun ei ole rahoja.
Siitä kyllä ei olisi mitään haittaa. Maksun ehtisi saada vähitellen, ja
siihen asti kuin omaan uutiseen pääsee, olisi kyllä Savilahdessa mitä
tarvitaan. Siemenvilja ja takuu hevosen hinnan saantiin oli jo toisille
uudisviljelijöille luvassa. Kallellekin kai vielä riittäisi.
Kallen silmät kostuivat.
— Te olette liian hyvä isäntä. Ei vaan moni niin maitaan antaisi ja
auttaisi vielä muutenkin. Nythän tässä ei olekaan muuta kun riisun
takkini naulaan ja puhutaan asiasta lähemmin ja tehdään kauppakirjat.