TUOMAS KOKKO
Yhteiskunnallinen kyläkuvaus
Kirj.
VEIKKO KORHONEN
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1923.
1.
Savilahden talossa puitiin riihtä.
Oli elokuun aamu, ja metsä kylpi kastepisaroissa. Miljoonia seittejä
riippui puitten oksilla, ja Savilahden isäntä, Tuomas, niitä
silmäillessään ja riihestä pinottuja olkia sitoessaan jupisi itsekseen:
— Nytpä tulee mainio rukiinkylvöpäivä. Tänään tuo sopiikin viimeinen
lohko siementää.
Riihessä kalisivat varstat. Muissa naapuritaloissa oli hankittu
uusimallisempia puintivehkeitä, käsin väännettäviä ja moottoreilla
käypiä, mutta Savilahden Tuomas ei välittänyt niistä. Sanoi tulevansa
toimeen entisillä toistaiseksi.
Se merkitsi, ettei Tuomas kokonaan kieltäytynyt konepuuhista, mutta
katsoi kai ajan sopimattomaksi. Sotavuosina, varsinkin viimeisinä, oli
tosin tullut varoja, mutta mikä helposti tuli, se vielä helpommin meni.
Työväki ja verot veivät paljon.
Nyt vielä ennustelivat, että ensi talvena jo tulisi kireä raha-aika.
Tuomas sitaisi pinosta viimeiset oljet ja jäi tarkastamaan riihimiesten
työtä.
Se kävi tällä kertaa uneliaasti ja vastahakoisesti. Piiat puistelivat
melkein silmäluomet kiinni pehkuja, ja rengit seisoivat uunin kupeella
haravaan nojaten.
— Koettakaapa heilua, että päästään tästä aamiaiselle, sanoi isäntä
ja äkeissään puraisi hammasta. Piru vie, miten laiskaksi kävivät
palvelijat.
Tulee vielä huono vuosi. Millä heitä, vetelehtijöitä, elätettäneen.
Joutaisivat siitä, kun jaksaisi tehdä itse työnsä.
Alina, hänen vaimonsa, oli kyllä sanonutkin, ettei otettaisi kuin yksi
naispalvelija. Hän itse hoitaisi karjan, kaksitoista lypsävää, ja
palvelija saisi tehdä muut askareet.
Alina oli valittanut useimpain palvelustyttöjen käyneen omituisiksi.
Heilläkin oli yksi sellainen, jota sai aina neuvoa ja joka unohtui
nurkkiin seisomaan.
Kun saisi järjestetyksi sellaiseksi elämänsä, että tekisi itse työnsä
ja söisi itse ruokansa..
Se varmaankin olisi, varsinkin nykyisinä aikoina, ihanteellista elämää.
Entäpä kuka irtolaisia töissään pitäisi?
Joutaisivat saada omaa maata asuakseen. Sitä kun olisi kuitenkin joka
paikassa riittävästi.
Nyt olivat liikamaat yksityisten hallussa ja verotkin tulivat harvojen
yksityisten maksettaviksi. Yksineläjiä kyllä verotettiin, mutta
harvat heistä maksoivat mitään. Palkat otettiin etukäteen, ja mitään
ulosmitattavaa ei ollut. Ulosottomiehet kiroilivat heitä turhaan
ajellessaan.
Niin, maahan heitä olisi kiinni saatava ja taloista suuria
viljelysaloja ja työväkeä vähennettävä.
Tuomas oli käynyt katsomassa oraspeltoa riihen takana. Kirkkaanvihreä
laiho kimalteli kasteisena ja reipasta kasvua lupaavana. Toinen osa
kylvöistä oli jäänyt myöhempään, kun ei saatu siementä ensimmäisistä
uutisriihistä.
Tuomas heristi kuuloaan. Iso renki, Taave, kuului riihessä murisevan,
että Savilahteen ei hankittu puimakoneita.
— ...tana tätä pölyä saa nieleksiä joka aamu. Saisi puida itse riihensä.
— Eipä se Tuomas tänne tomuun pistä nokkaansa, sanoi toinen.
— Mikäpä sen on pakko, jolla on talot ja tavarat. Saa pitää piikojaan
ja renkejään kuin rättiä seipäässä.
Tuomas tuli ovelle.
— Saadaan ne riihet puitua itsekin, jos niiksi tulee. Saa minun
puolestani olla vaikkapa riihen takana.
Ei vastusteltu, mutta huulet venyivät pitkiksi. Ei ainoankaan kasvoilla
näkynyt työn tuottamaa iloa.
Sitä ei yleensä viime aikoina saanut nähdäkään palkkatyöväen joukossa.
Heistä useimmat luulivat varmaankin hyödyttävänsä työnantajaa suuressa
määrin.
Työtä tehtiin kaavamaisesti ja venyvällä naamalla.
Mihin tuloksiin tässä oikein päästäisiin tämän maatyöväen kanssa,
mietti Tuomas. Oli päästy työveroa maksavien torpparien ikäväksi
käyneestä kysymyksestä. Heillä oli jo melkein kaikilla kontunsa
ominaan, ja osa mäkitupalaisiakin sai jo kaipaamaansa omaa maata,
mutta jäljellä oli vielä yksi osa, tämä maatyöväen irtolaisjoukko,
päivätyöläiset ja vanhemmat renkimiehet. Mitä heidän kanssaan olisi
tehtävä? Heistä olivat tehdassosialistit luulleet saavansa hyvän apajan
ja varman kannattajajoukon, mutta tällä hetkellä oli Tuomas varma
siitä, että jos vaalit tulisivat, ei ainoakaan heistä vetäisi viivaansa
sosialisteille.
Ei yksikään. Maaseudun työväki ei luottanut enää sosialisteihin pennin
edestä.
Ei liioin muihinkaan puolueryhmiin, ellei vain kommunisteihin, joihin
maaseuduilla lukeutuivat vastahakoisimmat ainekset.
Moni vanhempi mies kiroili katkerasti sosialisteja, joilta oli ikänsä
odottanut jotain hyötyä ja parannusta oloihinsa, mutta ei mitään saanut.
Tuomas hymähteli siinä olkipinoa tarkastellessaan.
Se siitäkin tuli.
Sosialistipuhujien ei ainakaan tarvinnut tulla enää maaseuduille.
Hän oli kuullut monen heitä selkäsaunalla uhkailevan. Pesäero tuli
sukkelaan ja kyllin selvä.
Kunnallisvaaleihinkin riennettiin ensin suurella riemulla ja
uhkauksilla, että nyt taitetaan porvareilta selkäranka. Mutta pettymys
tuli siinäkin suhteessa.
Heidän, työntekijäin, verot vain suurenivat. Kunnan verokuitteihin meni
kohta puolet palkoista.
Työraavaitako syömään heitä oli sinne äänestetty ja puuhattu?
Porvarillinen kunnallispolitiikka oli ollut huonoa, mutta tämä näytti
vielä huonommalta. Rahaa tuhlattiin mitään harkitsematta.
Näin ollen koetti jokainen maaton mies päästä veronmaksusta kaikilla
keinoilla.
Ja pääsivätkin. Verot jäivät maanomistajien maksettaviksi.
* * * * *
Tuomas siirteli painavia olkikupoja ripeästi latoon. Helposti se
kävikin. Elokuun aamun raikas ilma nuorrutti jäsenet ja antoi uusia
voimia.
Renki oli ennen siinä työssä vetelehtinyt melkein kokonaisen päivän.
* * * * *
Kartanolla helähti ruokakello kutsuen aamiaiselle. Riihiväki pölähti
heti pihaan, ja elojen puhdistus jäi aamiaisen jälkeen toimitettavaksi.
Tuomas katseli riihen ovelta tyytymättömänä työn tuloksia. Miesten
olisi pitänyt joutua kynnökselle, mutta nyt menisi vielä päivärupeama
viljan puhdistuksessa.
Ei totta totisesti tullut enää mitään työnteosta. Kourallinen jyviä
riihen nurkassa, ja päivä melkein kokonaan meni neljältä hengeltä.
Tuomas tuhautti nenäänsä.
Sitäkö se Alinakin joudutti sen aamiaisen... Olisi antanut ruokaa vasta
riihestä päästyä. Mutta hänkin teki kaikki tunnilleen, säännöllinen ja
tarkka kun oli taloudessa.
Tuomas käveli tupaan ja istui pöydän päähän, jossa oli hänen paikkansa.
Iso renki ryysti velliä ahneesti, ja hiki vierähteli pitkin nenänvartta.
Tuomas hymähti.
Saavat ne hikensä ainakin ruokapöydässä. Työssä niitä ei enää
hikipäisenä nähnytkään.
Kun ateria oli lopetettu, kallistuivat rengit penkille imemään
piippujaan. Iso renki silmäili piikoja. Saaraa varsinkin, joka oli
pulska ja lihava. Iso renki katseli Saaran pohkeita nautinnolla.
Isäntä komensi riiheen, että jouduttaisiin jo iltapäivällä kynnökselle,
mutta Taave ei sitä kuullut. Tuomaan piti hihkaista ihan korvan
juuressa:
— Riiheen siitä! Koko päivä puidaan pätöisiä eloja.
Iso renki sylkäisi ja murahti:
— ...itse joutuummin... tässä lepäämättä jaksa.
— Seistä haravan vartta vasten, naurahti Tuomas ovella mennessään.
— Voi helvetti, kirosi Taave, ja pikkurenkikin alkoi luontoilla.
— Menkää siitä jo kiroilemasta, sanoi emäntä. — Ette sitä ensi vuotena
enää tällä tavoin maksa ruokianne.
No, silläkään ei olisi väliä. Olisi kai niitä vielä toisiakin taloja,
arvelivat rengit.
Isäntä kirosi riihitiellä. Ei, eipä totisesti enää tullutkaan
työnteosta mitään.
2
Savilahden talossa oli ollut maata neljättä sataa hehtaaria, mutta
itsenäistyneet torpparit ja mäkituvat, viisi luvultaan, olivat
siitä saaneet sataviisikymmentä hehtaaria. Tuomas oli välityksittä
antanut maata riittävästi alustalaisilleen ja nytkin vielä, vastoin
tavallisuutta, arveli sitä olevan liikaa itsellään.
Tuomas oli vanhaa turpeenpuskijasukua, joka toimeentulonsa haki ja
sai maasta eikä elänyt metsäntuotteilla. Metsänmyyntiä oli pidetty
Savilahdessa miesmuistiin vain sivuseikkana, jotavastoin pelloilla
piti aina olla muutamata lantakasaa enemmän kuin toisten talojen
viljelyksillä.
Surkeina sotavuosina ei leipä loppunut Savilahden aitoista, ja sitä sai
jokainen joka tuli pyytämään. Niinä aikoina sai olla yksi palvelija
yhtämittaa leipää leipomassa.
Kapina-aika meni sekin mitään erikoisempaa vaikuttamatta Savilahden
elämään. Tuomas lausui jyrkän tuomionsa veljessotaan yllyttäjistä,
mutta talon ainoana miehenä ei voinut lähteä vapaustaisteluun.
Ehkäpä ei tahtonutkaan.
— Kun ovat tappelun aloittaneet, niin hoitakoot sen myöskin ja
vastatkoot seurauksista, kuultiin hänen sanovan. — Syytä on molemmin
puolin. Nälkäistä, typerää kansaa on onnenonkijain ja konnien hyvä
kiihoittaa, mutta jos olisi maata jaettu aikaisemmin maattomille ja
nälkäisille leipää, olisi tämä surkeus jäänyt näkemättä. Ryssät olisi
yksissä neuvoin voitu ajaa maasta pois.
Ja kiroten oli Tuomas vielä jatkanut:
— Sitä varten ne antoivatkin hallitusohjat holtittomille.
Talon työväki ei uskaltanut kapina-aikana puhua puoleen eikä toiseen.
Jos joku aloitti, virkkoi Tuomas:
— Pitäkää vain huoli tehtävistänne. Täytyy kai tässä edes muutamien
leipää laittaa, kun toiset tappelevat.
Kun tultiin pyytämään viljaa vapausarmeijalle, sanoi Tuomas:
— Mitä Savilahdessa on liikaa, sen tarvitsevat oman kylän nälkäiset.
Tämä oli kovaa puhetta, ja Tuomasta pian sanotuinkin punikiksi. Sille
Tuomas nauroi. Vähänpä tässä miestä tunnettiin.
Se oli sitä aikaa ja nyt toista. Se vaikea aika oli eletty, mutta nyt
tuli toinen eteen. Verotus uhkasi viedä kaikki tulot.
Tuomas asteli verkkaan peltosaroilla ja kylvi ruista pehmeään multaan.
Ajatuksiaan ei voinut hetkeksikään siirtää pois tulevasta ajasta.
Tästäkin viljan kylvöstä oli ennen tuntenut nautintoa, mutta nykyään
meni maamiehen nautinto omasta työstäänkin vähiin. Tulevaisuudenpelko
sen vei.
Näki kaikesta, että oli tulossa kovat ajat, ellei pelastusta tulisi
ajoissa ja sitä osattaisi etsiä oikealta taholta, maasta.
Naapuritalon, Eerikkilän, isäntä näkyi lähestyvän tiellä, aikoen kai
Tuomaan puheille. Tyhjä säkki oli hänellä kainalossa.
Mitähän Eerikkilän ylpeä isäntä sillä aikoi? Eihän vain siemenviljaa.
Sitä oli hyvin moni käynyt Savilahdesta pyytämässä.
Miehet istuivat ojan reunalla. Puhuttiin kylvöistä ja muista.
Eerikkilän isäntä valitti siemenrukiin puuttuneen pellostaan. Oli
tullut sitä naapurilta lainaamaan.
— Jäihän tuota... Et ole puinut riihessä, virkkoi Tuomas.
Eerikkilä kuului puimakoneosuuskuntaan ja odotteli nytkin konetta
kotiinsa.
Kauniita ilmoja oli kestänyt viikkomääriä, ja kuhilaat olivat kuivia
pelloilla. Varstoilla niistä olisi lähtenyt jyvät vähillä vaivoilla,
missä työväki olisi ollut vähänkään kunnollista.
— Eihän tuota... sitä konetta on taas pitänyt vuotella. Kylää
kierreltyään taitaa taas joutua syksyllä meille, napisi naapuri. —
Pitäisi hankkia itselle ne kojeet.
— Ei sekään kannata teollisuustuotannon nykyisillä hinnoilla, sanoi
Tuomas. — Siihen yritykseen pitäisi panna vähintään kaksitoista
tuhatta, ja sen korko tekee nykyään vähintään yhdeksän ja puoli
sataa. Tähän on lisättävä kulutusprosentti, noin kuusisataa, ja
tällä puolitoistatuhantisella puit viljasi koneita odottelematta,
vaikkapa työt kävisivät venymälläkin, niinkuin yleensä nykyään käyvät.
Sitäpaitsi viljan kuivaus vie vielä aikaa ja varojakin.
— Niinhän se... mutta kun koneita käyttäen saa viljansa puitua
sukkelammin.
Tuomas naurahti.
— Kyllä maamiehelle jää aikaa viljanpuintiin riihessäkin. On pitkiä
syyspuhteita ja sadepäiviä. Nykyhetkellä en kannata pienviljelyksessä
konepuintia. Se on vasta tulevaisuuden aste. Meillä mielestäni aina
aloitetaan väärästä päästä. Parikymmentä hehtoa saadaan hehtaarilta
kauroja, mutta puimakoneet täytyy olla, vaikka pelto ensin kaipaisi
työtä ja voimaa.
Tuomas tuprutteli vahvoja savupilviä piipustaan.
— Ja sitäpaitsi pitäisi meidän nykyään ostaa koneita niinkuin muutakin
mahdollisimman vähän. Katsohan vain, miten paljon valtio tarvitsee,
tarpeelliseen ja tarpeettomaan, ja meidän maamiesten on se kaikki
saatava kokoon.
— Mutta onhan muutakin väestöä, joka maksaa, sanoi naapuri.
— Hehe, vai maksaa, naurahti Tuomas pilkka suupielessä. — Etkö ymmärrä,
että teollisuusväki elää meidän kukkarostamme samoin kuin muutkin.
— Ei aivan kaikki, vastusti Eerikkilä.
Tuomas jo kiivastui. Tämäkö rikas ja laiska naapuri luuli olevansa
viisaampi!
— Vai ei kaikki. No, katsohan. Minä en laske omistaan eläväksi ketään
muita kuin peltomiehet, kyntäjät ja kylväjät, ja ne, joiden avulla
harjoitetaan ulosvientiä. Mistä luulet kaupankävijän, teollisuusmiehen
tahi kaupunkien tyhjäntoimittajan elävän, jollei leivästä. Ja kuka
heistä sitä itse hankkii maasta?
— Me myymme sitä heille rahasta, sanoi toinen ja nähtävästi nautti
toisen kiihtyvästä mielestä.
— Ja ne rahat annamme heille tyhjästä himphampusta ja veroista. Tästäpä
tämä yhteiskunnallinen kierous johtuukin, joka käy vastaisuudessa yhä
sietämättömämmäksi. Minun mielipiteeni on, että kaikki irtain väestö
maahan kiinni, ainakin osiksi, virkamiehet ja kaikki. Ensin kuitenkin
maaseutujen väestö.
No, siinä myönsi naapurikin olevansa samaa mieltä.
* * * * *
Aurinko alkoi painua laskumailleen. Maa tuoksui voimakkaasti. Se oli
saanut aurinkoa, ja yö toisi sille kosteutta, että miljoonat solut
voisivat luoda elämää.
Äestä vetäviin hevosiin oli tarttunut miesten raukeus. Päät alhaalla
torkkuen ne nostelivat multaisia jalkojaan. Rengit väänsivät
jousiharojen jäljessä kuin vaivaistukit.
— Katsohan tuota, virkkoi Tuomas ja nyökäytti päällään sinne, missä
renkiparat nostelivat tassujaan. — Sietäisivät vähän ruutia ja tulta
riippuviin housuihinsa, saadakseen enemmän eloa.
Eerikkilä nauroi.
— Semmoisia ne ovat.
— Mutta uskohan, jos olisivat omalla turpeellaan, niin löytyisi
varmasti toinen ryhti. Nykyään ei palkkaväen työ lyö leiville.
Viljelyksiä pitäisi pienentää.
Eerikkilän isäntä ei näyttänyt käsittävän. Hymyili vähän epäluuloisesti.
— Niin, niin. Suurien alojen tuotannosta menee kohta puolet veroihin ja
toinen puoli työväen palkkoihin. Itsellesi ei jää mitään.
— Sama kai se on pienemmissäkin.
— Niin veroihin nähden, mutta jäähän edes palkat.
* * * * *
Talon pihamaalla kalisivat karjan kellot. Lehmät olivat ryöstäytyneet
pihaportista peltoaitaukseen ja ahmivat jälkiapilasta haasioilta.
Piikojen piti ajaa ne navettaan, mutta nämä jäivätkin juttusille
muutaman kylästä tulleen akan kanssa, kun emäntä ei ollut seutuvilla.
— Piru, pääsi Tuomaalta.
Mies nousi kuin ampiainen pientareita.
— Ne völlikät eivät saa lehmiä navettaan. Käyhän pihaan, naapuri.
Rengit riisuivat hevoset, koskapa saunakin näkyi joutuvan. Kylvöstä oli
jäänyt vain kaksi sarkaa äestämättä. Siinä ei olisi mennyt kuin puoli
tuntia, ja sen ajan kyllä sauna tarvitsi raitistuakseen. Iso renki
kuitenkin arveli, että oli parasta joutua silloin navettaan, kun tytöt
olivat lypsyllä. Lehmän alle kyyristyvien, rehevien piikojen pakaroita
oli mukava tarkastella. Se oli ison rengin mielestä palkka koko päivän
vaivoista.
* * * * *
Tuomas vei vieraansa sisään ja nautti siitä, että tupa oli siisti ja
kamareissa erinomainen järjestys ja puhtaus. Valkoiset liinat hohtivat,
ja huonekalut kiilsivät puhtauttaan. Lapset lukivat läksyjään tuvan
pöydän ääressä, ja vanha kello kävi verkalleen.
Palvelijat hoitivat karjan, kun emäntä oli heitä siihen ensin
opettanut, ja tekivät muita ulkotöitä Savilahdessa, mutta emäntä
laittoi ruoan ja kutoi kankaat. Minkäänlaista kankaan palastakaan
ei tuotu puotien hyllyiltä Savilahteen talon tarpeiksi. Kun piiat
tahtoivat pitovaatteista musliinia, saivat sen rahana. Muutaman kerran
risukoissa hypeltyä olivat hulmahtelevat hameet riekaleina, ja emäntä
nauroi.
— Pitäisi kannattaa kotimaista teollisuutta, aloitti Tuomas puheen,
miesten tultua kamariin, — mutta piru häntä maamiehen puolesta
kannattakoon. Meillä muuten tehdäänkin kaikki kotona, ja soisin
muuallakin niin tehtävän.
Tuomas silitti kädellään kirkasväristä raanua, joka oli sängynpeittona.
Se oli hänen vaimonsa kutoma, samoin kuin kaikki verhot ja liinat
huoneessa.
Eerikkilä nauroi niin että vatsa hytki.
— Mutta teollisuuden ja kaupan pitäisi kukoistaa, sanoi hän.
— Ja meidän kannattaa sitä kauppaa ja teollisuutta ja antaa ojanvarsien
kasvaa pajukkoa. Huomaatko, naapuri, mihin tässä ollaan menossa.
Tuohan, Alina, se kahvisi, että päästään tästä saunaan.
Eerikkilälle:
— Et kai aikonut kantaa ruissäkkiä selässäsi tuolla hienolla
trikootakillasi?
Eerikkilä oli niitä isäntämiehiä, joilla harvoin nähtiin työvaatteita
ja jotka kävelivät työmaalla, kulkien välillä kaikenmoisissa
osuuskuntien kokouksissa.
— E-en, renki saa ne noutaa aamulla.
Eerikkilä oli hieman hämillään naapurin huomautuksesta, joka koski
vaatteita.
Eerikkilässä kulutetuinkin ostovaatetta tuhansien arvosta vuodessa.
Emäntä toi kahvin ja kaakun pöytään.
Tuli puheeksi sen sisällys.
— Vain osaksi siihen vehnää käytetään ja sitten vain kotitekoista
siirappia — hunajaa.
— Niin, teillähän on mehiläisiä, virkkoi vieras suu täynnä mehevää
kaakkua.
— Tuo eukkohan se niitä... Menin kerran pesälle, niin tarttuivat pirut
huuleeni kiinni.
Tuomas nauroi ja haukkasi ison palan kaakustaan.
Puhuttiin valtion menoista.
— Valtio kiskoo, piru vie, ja meidän täytyy vain tyytyä, virkkoi Tuomas
irvistellen, täytellessään piippuaan.
— Niin, meidän maankollojen mielestä pitäisi hallituksenkin noudattaa
suurempaa säästäväisyyttä.
— Virkamiehiä on liikaa.
— Ja sotalaitos vie paljon.
— Kaikissa menopuolissa voisi vähän säästää, arveli Tuomas. — Me
hukumme verojen paljouteen. Tuleva vuosi vie meidät puille paljaille.
Suututtaa niin vietävästi, että sotalaitoksessa saamme elättää suuren
joukon epävarmaa väkeä.
— Sanos muuta. Sellaiseen sitä sitten voi luottaa. Mutta maan
puolustus...
— Häh, puolustus... kivahti Tuomas. — Kyllä tässä puolustetaan,
jos tarvitaan. Eivät ne ole aurojensa ääressä miehet tiukemmassa
kuin ennenkään. Oikea kyntömies lyö siihen kymmenen kuin sellaiset
nahkapojat yhden.
— No sitä minäkin, arveli Eerikkilä. — Eipä niitä ollut suuria
armeijoja vapaustaistelussakaan.
— Niin, ja jos olisivat _kaikki_ olleet saman asian puolesta, niin sen
olisi pitänyt mennä noin.
Tuomas pyyhkäisi leveällä kämmenellään pöytää niin, että liina luisti
ja kahvikojeet olivat lentää lattialle.
— No älähän, nauroi emäntä. — Kyllä kai jos ryssät ja muut olisivat
kahvikuppeja, niin lentäisi niitä yhdellä kouraisulla seinään
enemmänkin kuin kymmenen.
— Niin on, että mitä vain tarvitseisi, vahvisti Tuomas ja riisuutui
alusilleen saunaan mennäkseen.
— Niin minustakin, että jos suojeluskunta-aate oikein kehitettäisiin,
mutta siinäkin on yksi paha puoli.
Tuomas katsoi kysyvästi, jatkoa odottaen.
— Sosialistit ja kommunistit, mitä lahkoja ja luokkia heissä lieneekin,
näkevät suojeluskunnissa luokkapuoluevartioston ja vaativat niitä
hajoitettaviksi, vaikka heidän oikeastaan pitäisi olla siinä puuhassa
mukana.
— Mutta eiväthän he sitä voi, yhteiskuntaolojen tällään ollessa,
sanoi Tuomas. — Luokkavastakohdat ovat vielä liian suuret. Toiset
saavat tehdä työtä nääntyäkseen toisten laiskotellessa ja viettäessä
loisteliasta elämää. Minun näköpiirissäni kangastelee yhteiskunta,
jossa jokaisen täytyy tehdä tuottavaa työtä, etupäässä maatyötä, ja
jokaisen puolustaa sitä yhteiskuntaa ulkonaisilta vaaroilta.
Eerikkilä vaikeni. Naapuri taisi olla oikeassa. Ehkäpä kommunistiset
haaveet johtuivatkin puutteesta ja nälästä, yhtämittaisesta raskaasta
työstä ja valistuksen puutteesta.
Tuomas meni tupaan ja hänkin nousi lähteäkseen.
Ovella piti vielä kääntyä ja katsoa ympärilleen. Omituisen kodikas ja
viihtyisä henki oli talossa.
Heillä Eerikkilässä oli hienosti laitetut huoneet, tapetit seinillä
ja topatut huonekalut, mutta sittenkin niin ahdasta ja ummehtunutta.
Lapsetkin porasivat aina.
Täällä näkyi pitävän tuvassa liikkua hiljaa ja puhua matalalla äänellä.
Tuoleissa ei ollut toppauksia, ja seinissä hohti punertava honka, mutta
silti oli niinkuin jossakin pappilassa.
— Käykäähän talossa, kehoitteli Eerikkilä emäntää hyvästellessään.
— Eipä sitä jää aikaa, sanoi tämä. — Jos puoli päivää on poissa, niin
pari päivää saa parsia jälkiä.
Sitä mietti Eerikkilä mennessään ja sitäkin, että hänelle oli
taitanut sattua huono akka-onni. Kirkonkylästä oli tuonut sellaisen
hetalehempukan. No, lihoihan se ja paisui ja oli ainakin yhdessä
asiassa hanakka. Palkkanainen hoiti heillä kuitenkin taloutta, ja se ei
ennustanut hyvää. Vaimo haaksi, vaimo hauta, sanottiin, ja hän uskoi
sen täydellisesti. Hänen vaimonsa purjeissa ei ollut ainakaan tuulta.
3
Ulkona satoi.
Täällä sisällä oli hiljaista ja mukavaa. Kamarin ovi oli raollaan, ja
tuvasta kuului vanhan kaappikellon verkkainen käynti. Ikkunasta näkyi
tuulinen järven selkä ja kellastuneet metsät. Tuuli jo lennätteli
kellastuneita lehtiä.
Tuomaan suurin nautinto oli tällaisina sadepäivinä lueskella
kirjallisuutta ja hiljaa keinahdella kamarin vanhassa keinutuolissa.
Jo poikasena hän oli oppinut rakastamaan kirjallisuutta ja hankkinut
niteen toisensa jälkeen omilla säästörahoillaan. Aikuisena miehenä oli
lukuhalu vain lisääntynyt, ja kirjapinkka ilmestyi joka kerta kamarin
pöydälle, kun sattui kirkonkylässä käyntiä. Niitä oli jo karttunut
permannosta kattoon ulottuva leveä hylly aivan täyteen. Naapurit sitä
pitivät turhuutena ja luulivat Tuomaan hankkineen kirjoja vain komeuden
vuoksi, mutta sunnuntaisin kyläillessään Savilahdessa ja huomatessaan
silloin Tuomaan syventyneenä kirjoihinsa alkoivat hekin ostaa kirjoja
silloin tällöin itselleen, varsinkin kun Tuomas ei suostunut lainaamaan
kirjoja naapureilleen.
Kirjat olivat nyt jo yhtä välttämättömiä hänelle kuin jokapäiväinen
leipä.
* * * * *
Syys lyheni ja talvi läheni. Aikoja sitten oli saatu Savilahdessa
viljat puiduiksi. Tuomas ei saattanut olla hymähtelemättä kyläläisille,
joilla useimmilla oli vielä suviviljaa puimatta. Koneitten kuljetus oli
sulan aikana hankalaa, ja silloin kun sattui kirkkaita ilmoja, oli aina
milloin mitäkin tehtävää ja sateella ei käynyt puiminen.
Eerikkiläiselle oli tullut tuntuvia vahingoita tänä syksynä, kun vieras
työväki sai omin päin koota viljat ja niihin pääsi sadevesi. Isännällä
oli niin paljon kokouksissa ja muualla käyntiä, ettei joutanut olemaan
työväen mukana.
Eerikkilä huomasi, että hänen taloutensa ei kannattanut. Metsää täytyi
myydä se ainoa kappale, joka oli vielä myymättä. Siitä tuli kyllä
rahaa tänä syksynä, mutta ihmeen pian se kului, yhteen ja toiseen. Ja
sitäpaitsi sai metsärahoista varata huomattavan osan veroihin.
Tuomas sulki kirjan ja nousi katsomaan, eikö sade jo taukoaisi. Hän
kuului osuuskaupan hallitukseen, ja tänään oli kokous. Sateessa kai sai
lähteä sinne rämpimään.
Tänään hän aikoikin erota hallituksen jäsenyydestä. Osuuskunnan
kokouksissa ei tehty muuta kuin riideltiin ja haukuskeltiin toisen
osuuskaupan jäseniä ja hallitusta. Osuustoiminta-aate loi hänen
mielestään jotain paljon parempaa ja tärkeämpää kuin turha suunsoitto.
Ei saattanut käsittää tällainen järeä turpeenpuskija sitä, että
osuustoimintakin oli tehty puolueasiaksi.
Niinkuin moni muukin...
Yhteisvoimia siten vain haaskattiin.
* * * * *
Tuomas käveli kartanolla ennen kokoukseen lähtöään. Rengit hän oli
laittanut aamiaisilta silpun hakkuuseen, mutta löysi heidät piikojen
luota saunasta, jossa nämä harjasivat liinoja.
— Eihän täällä synny silpun hakkuu, sanoi Tuomas saunan ovelta miehille.
— Tultiin tänne silppukoneen terää tahkoamaan, valehteli iso renki.
Tuomas silmäsi ympärilleen. Mitään terää ei näkynyt.
— Piikoja tulitte tahkoamaan, ei muuta. Ja nyt suorikaa työhönne.
— Osataan tästä käskemättäkin.
Tuomas kirosi hiljaa. Täytyi totisesti kerätä kaikki kärsivällisyytensä
niiden juhtien kanssa.
* * * * *
Kokous oli jo alkanut, kun Tuomas saapui. Tupakansavuisessa kamarissa
turisivat miehet hevoskaupoista ja muusta asiaankuulumattomasta.
Kaupanhoitaja esitteli asioita, mutta vain muutamat niihin syventyivät.
Tuli kysymys siitä, lopetetaanko rihkama- ja kangastavaran myynti
kaupasta.
Siinäpä olikin kysymys. Ukot kynsivät korvallistaan.
— Ei ole siihen asiaan oikein syvennytty, arveli joku.
— Saisi sillä rihkamalla kuitenkin rahaa, sanoi toinen. — Ostavat ne
sitä muualta kuitenkin.
— Ja tarvitaanhan niitä neuloja ja naskaleja ja piipunkoppia,
lasketteli kolmas.
Tuomas Kokko vaati puolestaan kangas- ja rihkamakauppaa poistettavaksi.
Välttämättömästi tarvittavaa vain saisi olla saatavissa.
— Lampaan villasta ja liinasta saa kyllä kankaita, ja rihkama on turhaa
rojua.
— Mutta sitä ostetaan muualta.
— Antaa ostaa, mutta osuuskauppaväen pitäisi pysyä niistä erossa.
Neuloja ja ompelulankaa vain tarvitaan, päätteli Tuomas.
— Entä nappeja? hohotti Välimäen Ville.
— Niitäkin voi naisväki kotona valmistaa, kivahti Tuomas. —
Tehdasnapeilla ei teekään mitään.
— Ja miesväki voi tehdä tällaisia, jurahti Koiviston mies ja näytti
housuihinsa vuoleskelemaansa puunappia, joka oli kuin keittiöhalko.
— Mutta ethän voine kai kuvitella yhteiskuntataloutta ilman
pikkutavaraa ja tehdastuotetta, arveli viisaana silmälaseja käyttävä
Rönnbergin Otto. — Mehän kunnollisena osuuskauppa; väkenä iloitsemme
siitä, että teollisuus ja kauppa kasvaa ja edistyy.
— Ja että siat tekevät paljon porsaita ja kanat munivat kaksi munaa
päivässä, kuohahti Tuomas. — Älä sinä Römpelin mies puhu mitään
osuustoiminnasta ja teollisuuden kannattamisesta, kosk’et näy
ymmärtävän mitään. Meidän peltojussien ei totisesti tarvitse kannattaa
mitään muuta teollisuutta kuin kotivalmistetta eikä siirtomaantavaroita
ostaa muuta kuin suolaa ja rautaa.
— Mutta kyllä kai kuitenkin kotimaista teollisuutta?
Ukot hymähtelivät Tuomaalle, jonka ajatuksia he eivät jaksaneet
ymmärtää.
— Mistä syystä kotimaista enemmän kuin muutakaan? Jos kotimainen
teollisuus ei kestä kilpailussa ulkolaisen kanssa, mitä hintaan ja
laatuun tulee, niin pitääkö meidän maamiesten sitä kansallisuussyistä
kannattaa?
Tuomas seisoi kädet selän takana ja otsa rypyssä veteli piippuaan.
— Teollisuus saa kyllä verohelpotuksia, mutta saammeko me kyntöjuhdat?
Meidän täytyy pitää teollisuus pystyssä ja maksaa vielä osa heidän
veroistaan. Se ei vetele. Eläköön vapaa kilpailu, ja silloin saamme
ostaa halvemmalla ja vain kestävintä.
— Mutta mitä siihen tulee, katsohan — Rönnbergin Otto viittasi
kädellään — niin emmehän voi peltokoneita valmistaa kotona, et kai sitä
tarkoita?
— En kaiketi, naurahti Tuomas. — Mutta niitä varten me voisimme
hyvinkin laittaa osuuskonepajat, jotka voisivat koneemme valmistaa. Vai
eikö?
Tuomas mittaili miehiä silmillään.
Nämä hymyilivät. Varmasti Tuomaan mielipiteille.
— Ja sitten... mihin joutuisi teollisuustyöväki, jos teollisuutta niin
supistettaisiin? Sanohan se meille.
— Maahan kiinni. Vai ettekö luule viljelemättömien ja
viljelyskelpoisten maitten riittävän? Kannattamaton laidunruokinta
pois; vihantarehua karjalle ja laidunmaat palstoiksi maattomille.
Perustettakoon vasta sitten tehtaita ja kukoistakoon teollisuus, kun
ensin kaikki ahot ja suot on saatu viljellyiksi. Maanviljelys, metsän-
ja karjanhoito, siinä työalaa meille.
— Pitänee sitten Tuomas Kokon mielipiteitten mukaan ryhtyä tässä maan
taloutta hoitamaan, pisti Välimäen Ville.
— Hoitakaa miten haluatte — tämäkin kauppanne. Tulin sanomaan itseni
irti hallituksen jäsenyydestä. Ostajana olen edelleen uskollinen
osuustoiminnalle, vaikka en sitä nykyisessä muodossaan hyväksykään.
Kokouksissa myöskään en jouda aikaani kuluttamaan.
Sanoi ja lähti.
Kuuli naurua ja pistopuheita jälkeensä, mutta ei siitä välittänyt.
Pakottavana huolena oli tällä kertaa Tuomaalla vain nurmien
kääntäminen. Hänen itsensä täytyi ryhtyä siihen. Isosta rengistä ei
näyttänyt enää olevan mihinkään. Parasta olisi pienentää vieläkin
Savilahden viljelyksiä ja antaa maattomille maata. Silloin voisi
itse hoitaa viljelyksensä ja nähdä, miten entiset laiskat rengit ja
päiväläiset tekisivät työtä uutterasti omalla turpeellaan.
4
Lokakuinen sunnuntai Savilahdessa.
Jo aikaisin aamulla on Tuomas jättänyt talousmietteensä ja asettunut
kirjojensa ääreen kamarissaan. Tuvassa liikuttiin aamuaskareissa, ja
emäntä kävi väliin kamarissakin, mutta Tuomas oli niin syventynyt
luettavaansa, ettei kuullut mitään.
Tuomas täytti piippunsa ja kallistui tuolissa lepäävään asentoon.
Oli mukavaa luetun välillä antaa ajatustensa liikkua vainioilla ja
kotipiirissä.
Lamppu paloi siinä pöydällä, ja uunissa hehkui hiillos.
Koko viime viikon päivät oli vielä pinottu suota kuivamaan, ja sitä
olikin nyt pariinkymmeneen lantakasaan riittävästi. Rengit joutavatkin
tästä puolin kokoamaan puita ja puhdistamaan metsää. Sitä saisivatkin
tehdä lähelle joulua.
Jos heitä huolii pitää lainkaan.
Hänellä tosin ei ollut vielä renkiä. Oli koettanut etsiä uusia
miehiä, mutta palkkavaatimukset olivat huikeita. Viisituhatta oli
vähin määrä vaatimuksena ja vielä kenkiä ja vaatteita. Huhut suurista
tukkityömaista nostivat palkkavaatimukset korkealle. Niitä oli mahdoton
täyttää.
Pitäisipä kysyä, mitä iso renki vaatii palkakseen.
Tuomas kutsui miehen puheilleen.
— Rupeatko Savilahteen ja mitä tahdot ensi vuodelta?
Taave mietti vähän aikaa ja määräsi empimättä:
— Kuusituhatta ja kaksi paria kenkiä ja rukkasia ja yhdet alus- ja
päällysvaatteet.
— Oho, eipä ole paljoa.
— No ei, pitäisi olla, arveli Taave tosissaan.
— Kuuluvat seitsemänkin tuhatta maksavan.
— Mutta minun ei kannata maksaa kolmea ja puolta tuhatta enempää,
kaikki rahaksi laskettuna, ja talosta ruoka.
— Ei sitten vetele, sanoi Taave. — Tukkitöissä saa enemmän kuin renkinä.
— Hyvä on. Kohta kai sinne pääsee.
Pitänee koettaa tehdä itse työnsä, mietti Tuomas ja keinahteli hieman
kiihtyneenä..
Iso renki istui aikansa uunin kupeella ja meni tupaan. Isäntä koetti
syventyä luettavaansa, mutta mieli oli kovin myrtynyt.
Totisesti maamiestä koettivat mahdollisimman monet syödä ja painaa maan
tasalle.
Ehkäpä se oli tarpeellistakin siellä, missä koetettiin kaikin keinoin
pysyä kiinni suurviljelyksessä.
Tuleva vuosi sen jo voisi näyttää kokonaan kannattamattomaksi. Työtä
toisen maalla ei kukaan halua tehdä muutoin kuin uhkapalkalla.
Työvoiman tarjonta teollisuuteen lisääntyy, jota lisäystä se ei voi
käyttää hyväkseen.
Seuraa työttömyys.
Samalla verot nousevat ja maatalous joutuu yhä suurempaan puristukseen
verojen suhteen.
Teollisuustuotantoa täytyy pienentää, kun sitä maatalousväki ei jaksa
kuluttaa ja sille ei voida ajatellakaan vientiä. Tehtaita suljetaan.
Työttömyyttä, työttömyyttä. Joka haaralla.
Ja viljelemätön maa huutaa työntekijöitä, tarjoaa rikkautta ja
hyvinvointia, mutta kukaan ei sitä ajattele eikä huomaa.
Jos maassa saattaisiin entisten itsenäistyneitten torpparien ja
mäkitupalohkojen lisäksi viisikymmentätuhatta viljelmää, joissa
jokaisessa olisi ensialuksi kaksi, sittemmin neljä lehmää ja lisäksi
pientä karjaa.
Sitä rikkautta ja hyvinvointia, mikä siitä koituisi! Metsiä
hoidettaisiin kuin puutarhoja, ja paperia ja puutavaraa voitaisiin
viedä ulos suunnattomat määrät.
Ehkäpä viljaakin, mutta voita ainakin.
Nälkä olisi tulevalle sukupolvelle tuntematon käsite.
Ja sitten vielä: Puumetsät valtion omiksi ja hoitotavat
yksinkertaisemmiksi. Metsillä valtio voisi peittää suurimman osan
menoistaan, ja verotus supistuisi muutamaan prosenttiin.
Metsiään laiskana tuhlaavat työhön, elättämään itseään ja perhettään
maatyöllä.
Emäntä tuli kamariin.
— Mitä sinä niin suu supussa istut ja mietit? kysyi hän Tuomaalta.
Isäntä naurahti.
— Tämän tasavallan taloutta tässä järjestyen.
— Että mitä?
Alina istui sängynlaidalle siisteissä sunnuntaivaatteissaan.
— Sitä mitä olen sinulle ennenkin puhunut. Viljelyskelpoiset maat
kaikki halukkaille viljelijöille. Suurviljelykset pienemmiksi. Ne
eivät tästä puoleen kannata. Mitä hyödyttää jakaa kaikki työnteokset
palkkaväelle ja joutua itse puutteeseen? Ja sitäpaitsi työntulokset kun
ovat, niinkuin näet, perin huonot toisen työssä. Katsohan, mitä iso
renki saa aikaan, ja kuusituhatta pitäisi maksaa ja parselit päälle.
Ei, se ei tosiaankaan vetele. Maatalouden koko maassa täytyy käydä
pienviljelystä kohti, vieläpä sukkelaan, jos tässä aiotaan päästä
eteenpäin ja itsenäisenä.
— Palvelijatkin tahtovat suunnattomia palkakseen, sanoi Alina. —
Kyselin heiltä tänä aamuna, ja Iitalle sovimme kuukausipalkan nyt
talven ajaksi. Sitten kesällä saadaan nähdä, mitä kannattaa maksaa.
— Se on oikein. Meidän täytyy vähentää työväkeä. Aion
vuosijärjestelmästä luopua kokonaan ja sitäpaitsi luulen itse jaksavani
tehdä yhtä paljon kuin kaksi renkiä.
— Ehkäpä sitä minäkin... sanoi Alina ja siveli täyteläistä vartaloaan.
— Tänä vuotena on ollut enemmän työtä, mutta olenkos laihtunut, vai
mitä?
Tuomas naurahti hyvillään.
— Pyöristynyt vain olet. Sinua kyllä katselee mielikseen.
Tuomas katseli ikkunasta ulos. Siellä tuuli lennätteli lumihiutaleita.
Ulkona oli kolkkoa, mutta sisällä tuntui lämmin turvallisuus viihtyvän.
— Mitä sanot, jos antaisimme pois liikaa maata, jota meillä vielä on?
— Tee vain niinkuin näet parhaaksi. Kyllä kai me elämme vähemmälläkin.
— Voimmehan edes omalta osaltamme kylvää siunausta ympärillemme, antaen
maata maattomille. Kolme pienviljelmää metsäpalstoineen voisi vielä
hyvinkin lohkaista Savilahdesta.
— Kuinka paljon sitä vielä jäisi pojille? kysyi Alina. — Kolmelle
pojalle yhteensä yhdeksänkymmentä hehtaaria, ja siinä on kylliksi.
— Kai se heille riittää niinkuin muillekin.
— Oikeastaan siinä on liikaakin tulevaisuuden pikkuviljelmiä ajatellen,
arveli Tuomas. — Se on siis päätetty. Minun on vain harkittava kenelle
maata annetaan.
Tuntui luottamukselliselta ajatella tulevaisuutta. Jos maata pois
antaen tulot vähenisivät, niin menotkin sitä suuremmassa määrässä.
Vanhan järjestelmän onttous oli hänelle ainakin täydellisesti
paljastunut.
5
Keskitalvi jo tuiskutteli lumiaan.
Savilahdessa luotiin auki kolme lantakasan pohjaa joka maanantai, ja
lauantai-iltaan ne olivat valmiina.
Tuomaalla oli apunaan päivätyöläinen, joka muutteli toisella hevosella
muraa valmiista kasasta tunkioihin, Tuomaan itsensä ajaessa lannat
pihasäiliöstä.
Tuomas oli jättänyt jo osan ulkopalstoista, vähän yli kuusi hehtaaria
syksyllä kynnettyä peltoa, pois viljelyslaskuistaan ja erottanut näille
viljelmille metsäpalstatkin jo valmiiksi. Ei puuttunut muuta kuin
asukkaita tupiaan ja saunojaan rakentamaan.
Tarjokkaita oli kylliksi. Tunnettiinhan jo lähiseudulla Tuomaan auliit
maanmaksuehdot entisille mökkiläisilleen.
Iso renki oli keyriltä lähtenyt tukkitöihin ja vienyt pikkurengin
mukanaan. Saara oli jäänyt taloon ja teki käsitöitä taloon ja itselleen.
Renkien ansiot tukkimetsissä eivät olleetkaan niin loistavat, joiksi
ne kuviteltiin edeltäpäin. Palkat riittivät hädin tuskin ruokaan, ja
vaatteisiin ei jäänyt mitään.
Ruoka ei ollut sitäpaitsi valmiina pöydässä, niinkuin se oli taloissa.
Rauhallisia ruokatunteja ei ollut myöskään. Kylmissä pirteissä, milloin
missäkin nurkassa, sai nukkua yönsä likaisissa vaatekasoissa.
Siinäpähän sopi nyt vertailla palvelusväen ja tukkityöläisen oloja.
Apumiehekseen oli Tuomas koettanut valikoida parasta. Mies, Liisan
Vikki, niinkuin häntä sanottiin, kulki kesällä tukkilauttojen mukana,
mutta talveksi asettui aina kotipuolessaan johonkin taloon työmieheksi.
Ensialussa Vikki teki töitä, mutta muutamien viikkojen perästä
murahteli Tuomas jo tyytymättömänä. Vaimolleenkin tuli valittamaan:
— Ei piru vieköön saa enää kunnon työntekijää nuorista miehistä.
— Jospa ei saane. Se on kai tämä aika, joka sen vaikuttaa, sanoi
emäntä. — Työnteosta on enää harvoilla palkkalaisilla iloa.
— Lempo heidän kanssaan rehkimään, jyrisi Tuomas. — Pitänee koettaa
suoriutua omin voimin kaikesta.
— Raskaaksi se kuitenkin käy sinulle, sanoi Alina. — Minullakin on
apulainen.
— Se nyt on eri asia. Taidat olla Iita-tyttöseen edelleen tyytyväinen?
— En häntä laskisi pois millään hinnalla, myönsi Alina.
— Hyvä on, että on vielä kunnollisiakin työntekijöitä.
* * * * *
Tuomaalle oli jäänyt velkoja, maksaessaan veljelleen Pentti Kokolle
talo-osuutensa. Velka, joka oli kotipitäjän pankkiin, lyheni vuosi
sitten, mutta oli sitä vielä kymmenisen tuhatta.
Nyt se oli sanottu irti, eikä Tuomas vielä tietänyt, mistä rahat olisi
siihen ottanut.
Syksyllä olisi voinut hyvällä hinnalla myydä metsää, mutta nyt ei
sekään kelvannut.
Tuomas oli jo kysellyt rahoja muutamilta naapureiltaankin, jotka olivat
syksyllä myyneet metsiään, mutta keltään ei riittänyt.
Eerikkiläisenkin kymmenet tuhannet olivat huvenneet niin vähiin, että
hädin tuskin oli enää veroja varten tarvittava summa jäljellä.
Oli tämä totisesti aikaa. Raha meni kuin hiekka sormien lomitse.
Veljeltään Pentiltä, joka oli liikemies, olisi Tuomas kai saanut,
mutta ei tahtonut mennä pyytämään, koska veli oli rahansa saanut
keinottelulla.
Ei siltä kulassilta, vaikka viimeinen lehmä menisi navetasta.
Ihmetytti, että pankki vaati häneltä velkaansa eikä muilta.
Hän oli muutenkin huomannut, että muutamat naapurit olivat käyneet
juroiksi ja äänettömiksi hänelle.
Oli jotain kuullutkin.
Hänkö tässä muka oli viisaampi kuin toiset, ja hänkö aikoi päästä
vähemmillä kustannuksilla taloudessaan kuin muut?
Saadaanpa nähdä, kun verotus joutuu.
Savilahteen pitää lisätä puolella äyrejä. Se äijä ei osta mitään ja
rikastuu, kun toiset tässä vain köyhtyvät. Itse raataa yöt ja päivät
eikä henno palvelijoitakaan pitää.
Niin näykittiin ja se suututti.
Omaansa kai hän säästi minkä säästi. Ja eikö hän senkin vuoksi
pienentänyt talouttaan, että maattomat saivat maata?
Helvetti, minkälaisia pahkapäitä oli hänellä naapureina.
Jokaisessa maatilkussa he riippuivat kiinni kuin takiaiset, mutta
yhtäkään peltosarkaa eivät saaneet kunnollisesti kasvamaan. Kokonaiset
läänit oli hallittavina, eikä mikään tullut kuntoon tehdyksi.
Kaikenkirjavissa kokouksissa juoksivat isännät suutaan soittamassa, ja
palkkaväki teki tepposiaan ja laiskotteli.
Metsärahojen turvin elettiin.
- Olisivat hekin puolestaan voineet pienentää maattomien harhailevaa
laumaa ja saada pienemmistä aloista suuremmat tulokset.
Lainsäädäntöäkö tässäkin tarvitsi odottaa?
Hänelle sitten kynttä hiomaan, kun ei tässä heidän tyylillään eletty.
Sapetti, että oli tullut heiltä rahoja pyytäneeksi.
Mutta nyt ei pyydettäisi, vaikka menisi jokainen nauhanpätkäkin.
Säälitti tosin hävittää karjaa, jonka oli valikoiden kasvattanut.
Toinen hevonen olisi myöskin tarpeen, mutta voisihan ehkä suoriutua
yhdelläkin.
Vanha Leena pitäisi myydä, kun se ei kuitenkaan jaksaisi suorittaa
kevättöitä.
Jo ajatuskin vanhan palvelijan myymisestä koski kipeästi.
Nyt hän olisi voinut myydä metsää, mutta sitä ei ostettu. Sen myyntiä
vastaan ei voinut käsirahojakaan ottaa, jos olisi saanutkaan. Sekin
olisi kuin kerjäämistä.
Kaikkeen sitä joutuukin.
Sitäpaitsi olivat nyt jo karjankin hinnat laskeneet. Tämän arvaten
olisi pitänyt syksyllä myydä karjaa, niin saisi nyt pitää molemmat
hevoset.
Pankin irtisanominen oli varmasti hyvien naapurien työtä.
Vastuksista huolimatta oli kuitenkin seistävä omilla jaloillaan.
6
Pentti, Tuomaan veli, tuli kotipuolessa käymään. Ehkäpä jäisi koko
talveksi, kun sekin suuri maailma oli siellä vähän sekaantunut.
Kauppa ei käynyt enää. Se katkesi kuin naulan kantaan, välittäjien
kaupankäynti. Ensin puhuttiin yleisestä ostolakosta, ja siitä se alkoi
vähitellen. Vähäistä myöhemmin supistivat pankit lainaustaan, ja yksi
ja toinen valitti rahapulaa.
Hänen sitä ei tosin tarvinnut tehdä. Puoli miljoonaa oli sota-aika
tuonut hänen taskuunsa. Miljoonakin olisi, ellei kirottu kapina-aika
olisi sotkenut liikeasioita. Punikit olivat vähällä viedä hengenkin.
Tuomas ei pitänyt siitä, että keinottelija-veli rehenteli hänen
kotonaan. Varsinkin silloin, kun hän kärsi puutetta raha-asioissaan.
Olisi pysynyt maassa kiinni ja elänyt rehellisellä maatyöllä niinkuin
hänkin.
Pentti komeili kuin hyväkin herra ulkomaan trikoossa ja
vormusaappaissa. Pullottavan vatsan päällä roikkuivat kultaiset
kellonperät, ja kultakelloa piti katsoa vähän väliä, varsinkin silloin
kun vieras sattui taloon.
Pentin takia oli tämäkin velka, jota nyt vaadittiin ja jonka takia oli
nyt ylenmääräistä työtä ja puuhaa.
Ruoka-aikoina Pentti kertoili suuriäänisesti ja välillä nauraa
hohottaen kaupoistaan. Kaksi ensimmäistä päivää Tuomas kuunteli ääneti,
mutta enempää ei jaksanut.
Oltiin aamiaisella. Pentti syö hyvällä ruokahalulla, mutta murisee:
— Täällä maalla se on iänikuisena aamiaisruokana tämä peruna- tai
ryynivelli.
Aikoi jatkaa kaupunkilaisten monipuolisista aamiaisista, mutta ei
ehtinyt.
Tuomas:
— Etpähän pysynyt siellä kaupunkiaamiaisilla. Minun puolestani se olisi
ollut hyvin suotavaa.
— Rahalla minä maksan täälläkin ruokani.
Ja Pentti kopistaa pullottavaa liiviään. Hän on pistänyt sinne rahansa
verotusta piiloon.
— Tullaan tässä aikoihin sinun rahoittasikin, sanoo Tuomas.
— Tarpeen taitaisivat olla sinullekin tällä kertaa, ja mielelläni
annankin.
— Mutta minä en ota kaupalla keinoteltuja rahoja. Vielä ne joskus
kuumentavat omiakin kynsiäsi, jos vähänkään omaatuntoa lienee, virkkaa
Tuomas noustessaan pöydästä.
Pentti kaivelee hampaitaan ja nauraa.
— Omatunto... se joutaa nykyään mihin tahansa. Ei sillä elä kukaan.
— Siltä tuntuu, että useimmat sen ovat kadottaneet. Rahaa saadakseen
ovat valmiita vaikka mihin konnantyöhön.
— Sanotko, että minäkin olen tehnyt mitä tahansa? kuohahti Pentti.
— Itsehän sen paraiten tiedät. Kun mies jättää perintömaansa ja kokoaa
keinottelulla, tekee sitä jo silloin rahan edestä mitä vaan, sanoi
Tuomas ja meni kamariinsa.
Pentti koetti lauhtua, mielistelläkseen veljensä vaimoa.
Maailmaa kulkiessaan hän oli nähnyt, että rahalla ja mukavilla puheilla
sai naisiakin, minkälaisia vain.
Varsinkin Helsingissä sai valikoida mieleisiään. Pari kertaa
teatterilippu ja illallinen, niin silloin sai pitää miten lystäsi.
Maaseudulla vielä oli lujemmassa, mutta heltisi sielläkin, kun osasi
veivittää.
Nyt pitäisi kokeilla tuon Alinan kanssa.
Se oli komea nainen, ihan herkullinen. Vaikka sillä on kolme poikaa,
niin posket sillä ovat kuin samettia, ja väriä niissä on.
Toisten vaimot olivatkin nykyään hänen muodissaan.
— Se tuo Tuomas-veli on sellainen kiivastelija, lekersi Pentti,
seuraten Alinan puuhailua tuvassa. — Hyvä se pohjaltaan on, mutta niin
kovin nuuka tuollaisissa periaate-kysymyksissä. Rahaa täytyy nykyään
ottaa mistä vain saa.
Alina rypisti kulmiaan. Hittojako se hänelle suutaan soittamaan,
rupisammakko.
Pentti vain hymähteli ja kellistyi sänkyyn kyljelleen.
— Kyllä minä sinut vielä otan, mietti. — On otettu parempiakin,
ylpeämpiäkin.
Eipä ole kiirettä sillä ottamisella, kunhan tietää varmasti, että saa.
Käy tässä kaupungissa ja tuo sieltä sille leninkikankaan.
Tuomaan kanssa täytyy myöskin päästä hyviin väleihin, no, ainakin
siedettäviin. Pitää käydä maksamassa se velka sinne pankkiin ja maksaa
muutenkin sille hyvästi olostaan.
Taitaisi kuitenkin olla parempi, jos antaisi sille itselleen rahat
Pitäisi kai kunnianaan itse maksaa velkansa.
Lempo, miten mukavasti lainehti tuon Alinan vartalo. Nautinto sitä
olisi sylissään pitää.
— On se ihme, että sinä kerkiät niin paljon tekemään kaikkea. Olisikin
pitänyt minun saada sinut muijakseni. Tosin minä sinua jo katselinkin,
mutta Tuomas pisti nokkansa väliin.
Alina ei virkkanut mitään.
Sepäs jurrikka on olevinaan, mietti Pentti ja nousi sängyn laidalle
istumaan. Otti savukkeen ja lähti sitä sytyttämään hellan valkeasta.
— Ollaanko sitä niinkuin huonolla tuulella? sanoi Alinalle.
— Mitähän oltanee.
Vähän syrjästä silmäsi emäntä Penttiin.
— Mitäs tuossa turhia äkäilet, sanoi Pentti ja läpsäytti kämmenellään
Alinaa takapuolille.
— Älä koske, kivahti Alina, ja naama leimusi pahaa ennustavasti.
Pentin oli väistyttävä.
Meni Tuomaan kamariin.
Mitään puhumatta kaivoi lompsan liivistään ja luki yksitoista
tuhatlappusta ja asetti ne pöydän kulmalle.
— Käyhän maksamassa pois velkasi, ettei tarvitse kyläläisten siitä
rätinkiä pitää. Ei nämä varastettuja ole, ja onhan se kuitenkin veri
vettä sakeampi.
Tuomaan povuksia kouristi hänen loikoessaan sängyssään.
Että se osasikin noin makeasti puhua.
Toinen käsi olisi tahtonut ottaa rahat, toinen kielsi.
Se oli kerran saanut kaksi sen vertaa ja enemmänkin Savilahden
osuudesta. Miksi ei ottanut maata, vaan halveksien jätti sen.
On koonnut sadat tuhantensa hätääntyneitten hiestä ja tuskasta.
Nälkävuosina osti täältä viljaa ja voita ja kiskoi sillä nälkäisiltä.
Oliko hän, Tuomas Kokko, jo niin hätääntynyt, niin perin ahtaalla, että
täytyi ottaa sillä tavoin saatuja rahoja?
Viisitoista lehmää oli ja kaksi hevosta. Jos viisi lehmää jättäisi ja
toisen hevosen, vaikkapa Leena-tammankin, niin...
Ja jäisihän rehuakin myytäväksi. Kaipa niistä kaikista sen summan saisi.
Ei, et ota, Tuomas, noita rahoja. Ne ovat veren hinta, ja niillä ei ole
siunausta. Omin neuvoin on selviydyttävä.
Tuomas nousi. Hänen otsaltaan olivat äskeiset synkät rypyt kadonneet,
ja itseluottamus loisti miehen olennosta.
— Korjaahan pois rahasi. Kaipa tässä eteenpäin päästään. Olen aikonut
vähentää karjaa ja toisen hevosen.
Pentti hätkähti. Ei siis kelvanneet rahat veljeltä veljelle. No, ollaan
sitten vieraita.
— Minä ostan lehmäsi ja hevosesi, ne, mitä aiot myydä. Paljonko ne
maksavat?
Tuomas ei harkinnut tarjousta.
— Aion pitää huutokaupan. Silloin on tilaisuus ostaa kenellä vain,
sinullakin.
Tuomas meni työhön. Pentti jäi mittailemaan kamarin lattiaa. Rutisti
setelit kouraansa ja meni tupaan.
— Tarjosin rahoja Tuomaalle, mutt’ei kelvannut. Korjaa sinä rahat ja
anna Tuomaalle. Ehkä sinulta ottaa.
Pentti laski setelit Alinan eteen pöydälle.
— Vai minä niihin kajoaisin, kun ei kerran Tuomaskaan, sanoi Alina. —
Itsepähän tietää asiansa.
— Ota sitten näistä omiin tarpeisiisi. Ota niin monta kuin haluat.
Voithan niitä käyttää miehesi tietämättä.
Pentti istahti Alinan viereen. Alinan tyttömäisen nuortea olemus veti
ja viehätti. Hänen ihonsa tuoksu ihan huumasi.
Alina siirsihe etemmäksi.
— En minä tarvitse, enkä tee mitään salaa mieheltäni.
Pentin pirullinen ivanauru kaikui tuvassa.
— Vai et tee. Sinäpäs olet yksinkertainen. Hyvin monet emännät ottavat
nykyään lahjoja, kun on vain kuka antaa.
— Se nyt on valhe. Ei sitä moni tee.
Alinasta tuntui niinkuin niljainen käsi painaisi häntä.
Onneksi tuli piika-Iita sisään, ja se vapautti.
— Lähtään navettaan lypsylle, sanoi emäntä ja nousi reippaasti.
Pentti kirosi ja pisti setelit taskuunsa.
Kyllä ne vielä kelpaavat isännälle ja emännällekin. Ainakin emännälle.
On tässä ylpeämpiäkin taivutettu.
7
Keväiseksi jo keikahti. Ilmat olivat leutoja, ja päivä paistoi
lämpimästi, ihan kuin huhtikuussa.
Varsinkin Tuomas iloitsi näistä keväisistä päivistä. Ne tekivät mielen
keveäksi ja vaikuttivat voimia lisäävästi.