HERMAN: Kun se on ensin kokonaan saanut meidät saaliiksensa. Jo ennen
syntymäämme olimme myydyt. Kehdosta hautaan kuljemme täällä
tylsytettyinä, vaiennettuina, ostettuina, tietämättä ja näkemättä, mitä
meille on tapahtunut. Olemme kuin eläviä ruumiita, joilla on kyky syödä
ja juoda omissa hautajaiskemuissaan. -- Ei! Tuomittu on tämä sivistys,
kelpaamaton se on! Se kasvattaa vain kauppiaita tätä ainoata
kauppahuonetta varten!
Aliina tulee sisään.
ALIINA: Herraa pyydettäisiin telefooniin.
Jaakko poistuu.
ALIINA: Kuinka herrasväet ovat voineet?
HERMAN: Kiitos kysymästä, on voitu hyvin.
ALIINA: Mutta rouvapa oli kovasti laihtunut.
HERMAN: Se ainainen rahapula!
ALIINA: Tuo leipä on kerrassaan kehnoa, pelkkää silppua, hulluiksi se
ihmiset tekee, kiihkopäisiksi ihan, jos sen varassa joutuu olemaan.
HERMAN: Sinun mielestäsi vatsa määrää maailmankatsomuksen?
ALIINA: Syötä ihmistä kunnollisesti, kunnollisena se pysyy. On se vatsa
sellainen valtio.
Anna tulee sisään.
ANNA: Hyvää päivää.
HERMAN: Hauska tavata.
ALIINA: Tehkää hyvin ja istukaa, herra on telefoonissa ja tulee kohta.
(Aliina poistuu.)
ANNA: Teki mieleni sivumennessäni pistäytyä Jaakkoa katsomassa ja eikös
portaissa sattunut Katariinakin tänne tulemaan. Hän meni sivuitseni
eikä minua nähnyt.
HERMAN: Tuliko hän tänne?
ANNA: Tuli. Hän meni suoraan Jaakon luo.
HERMAN: Hän ei huomaa nykyään ketään.
ANNA: Ihmiset taitavat kiinnittää hyvin vähän hänen mieltänsä.
HERMAN: Enemmän raha. Se tuottaa tyydytystä.
ANNA: Sittenpä hän on kai päässyt turhista huolistaan.
HERMAN: Hänellä ei ole ollut nykyään aikaa niihin.
Katariina syöksähtää sisään.
KATARIINA: Se on päätetty! Se tulee, se tulee, sitä ei enää mikään
estä, ah, voimani ovat ihan lopussa, (vaipuu tuolille) -- oh-hoh,
hoh-hoh-hoo --
HERMAN: Mikä tulee?
ANNA: Olenko minä tässä ehkä tiellä?
KATARIINA: Sinäkö? Ei, ehheh, mitä sinusta enää tahi rakkauselämästä!
Rakkaus? Ei turhasta tueksi. Nyt on tosi edessä, huu, minä syöksyn
suoraan häviöön, huu -- huh huh huu -- (värisee).
HERMAN: Olet tainnut sairastua?
KATARIINA: Minä sairastua tällaisella hetkellä? Ei, ehheh-hei! Jos
tietäisitte, mikä on tulossa!
ANNA: Mikä on tulossa?
KATARIINA: Suuri romahdus on tulossa.
HERMAN: Maailman loppu?
KATARIINA: Paljon pahempi!
ANNA: Mikä?
KATARIINA: Rauha.
ANNA: Rauha! Ha-ha-haa!
HERMAN: Rauha, ha-ha-haa!
ANNA: Pahempi kuin maailman loppu!
HERMAN: Maailma loppuisi ilman rauhaa, ja pahapa on, ettei se osaa
loppuakaan.
ANNA: Ha-ha-haa -- sinua!
KATARIINA: Ha-ha-haa -- minua! (nauraa hysteerisesti, mutta muuttuu
synkäksi taas). Naurakaa minulle, naurettavaa se on! Puhtaana tulin
minä tänne maailmaan, puhtaana lähden minä täältä! Ei penninkään paino
lähtölennossa henkeäni raskauta, ei markkakaan minun sieluni
kirkkauteen varjoaan heitä. Autuas, sen puolesta, autuas olen aivan.
Mutta tarpeenko se on, epäilen sitä suuresti.
HERMAN: Tarpeen se on, mutta oikeinko, sitä minä taas epäilen.
KATARIINA: Oikeusko täällä tapahtuisi? Ei! Sain kärsiä koko
elämänikäni. Mitä kohtalo palkakseni antoi? Nenälleni antoi. Oliko
oikeutta siinä? Ei, oikeutta ei siinä ollut, sillä oikeutta ei ole
missään, ei taivaassa, ei maassa, ei oikeutta, ei järkeä koko --
kissanhännässä.
HERMAN: Sinun olisi pitänyt pettää tätä huonoa maailmanjärjestystä,
vetää viekkaasti rahasi ajoissa pois.
KATARIINA: Sitä suunnittelinkin! Ja siksi sijoitin viimeistä kertaa
melkein koko omaisuuteni samoihin osakkeisiin, luulin niiden äkkiä
nousevan. Mutta, ähää, nousivatkos, senkös ne silloin tekivät? Olisin
tämän tiennyt, olisin ostanut taloja ja metsää, metsä ei ystäväänsä
petä. Vaan ei, ei metsät nyt minulle unissakaan rahoja kasva, ah, ei,
ei vihannoi minulle tämä maa!
ANNA: Vihannoi se, kunhan tulee rauha.
KATARIINA: Rauha! Kuka olisi heistä uskonut, että nyt jo sotaan
kyllästyivät, kun eivät kunnon alkuunkaan päässeet. Olisi heidän
synnilliseen luontoonsa ja pahoihin taipumuksiinsa nähden luullut
heidän ottelevan ja perinpohjin tappelevan, syövän suuhunsa toinen
toisensa, niin ettei saapastakaan olisi jälelle jäänyt, olisi heidän
kerrankin luullut lakaisevan puhtaaksi tämän maan, niin ettei vilppi,
eikä ahneus, eikä tyhmyys olisi siitä kasvanut kastelemallakaan enää!
Kas silloin siinä olisi järkeä ollut! Vaan ei ole tämä hoppu hyväksi,
eikä kiire kunniaksi. Uutta sotaa se tietää. Onpa se rauha! Pirun
koukku se on, jolla asiat sotketaan, jolla toisten rehelliset rahat
pois vedetään. Siellä ovat nyt minun omani, siellä koko voittoni,
siellä huitelee se iloisena maailmalla, ja otapas hiiri hännästä
kiinni. Ei, ei, siihen kilpajuoksuun ei ruumiini enää kuonnu. --
Toteenpa meni minun elämäni --! (Pyyhkii silmiään.)
ANNA: Itke, itke, se helpottaa. Mutta tulkoon tuohon paikkaan se
ihminen, joka voi todistaa, että ihmisessä on kunnon paikkaa enää
kämmenen leveydeltä.
JAAKKO (tulee sisään): Mitä äiti itkee? Niiden osakkeiden tähdenkö? Ja
minä kun sain niille jo ostajan.
KATARIINA: Saitko? Sinä kultapoika! Saanko omani takaisin?
JAAKKO: Kaikki saatte, voitto vain jää tulematta.
KATARIINA: Mitä minä voitosta, kunhan rehellisen omaisuuteni, omat
rahani saan.
JAAKKO: Kaikki saatte.
KATARIINA: Siunattu asia!
JAAKKO: Ja rauha saa tulla?
KATARIINA: Siunattu rauha, -- jos se ei tee vahinkoa minun
omaisuudelleni.
ANNA: Mutta kenelle sinä sait ne osakkeet, Jaakko?
HERMAN: Niin, ketä petit?
KATARIINA: Todellakin, olisipa huvittavaa kuulla.
JAAKKO: Itseäni. Minä ne ostin.
KATARIINA: Ei tämä vyyhti selvinnyt vielä.
JAAKKO: Se on selvinnyt jo. Ei sanaakaan siitä enää. Ei turmella tätä
iloa.
ANNA: Rauha! Tuntuu kuin aurinko pitkästä aikaa ensi kertaa tulisi
näkyville.
JAAKKO: Ja heräisimme pahasta unesta.
KATARIINA: Ja hieroisimme silmiämme ja -- ah, joisimme turvassa hyvää
aamukahvia. --
JAAKKO: Niin todellakin, kahvia, sitä pitää saada.
KATARIINA: Kuule, tiedätkö, että Eedit on kotona?
JAAKKO: Kuulin siitä äsken.
KATARIINA: Saanko pyytää häntä tänne?
JAAKKO: Jos hän tahtoo.
KATARIINA: Hän on kaivannut sinua. En tahdo puolustaa häntä, hän on
erehtynyt, mutta kuka täällä on erehtymätön? Vallat sotivat ja taas
sopivat, uskollisuutta toisillensa vannovat.
ANNA: Vannohan itse ensin ja sovi itse ensin.
KATARIINA: Siinä ei ole vannomistakaan, se on selvää. Me alamme papan
kanssa nyt uuden elämän rauhassa ja rakkaudessa, meillä on nyt rahoja
viljellä henkeäkin ja toimia aina -- noin vähän ihanteellisemmasti. Me
alamme nyt sen -- sen --?
HERMAN: Sen idyllin.
ANNA: Joko vihdoinkin! Se on oikein.
KATARIINA: Ja saako isä nyt soittaa Eeditille? Tulkoon autolla vain,
ihan heti! Jaakko, viehän isä telefoonin luo.
JAAKKO: Lähdetään.