Upea huone, puoliksi työhuone, puoliksi salonki. Sohvaryhmä oikealla,
pöytäryhmä vasemmalla, kirjoituspöytä taampana keskellä.
Jaakko istuu kirjoituspöydän ääressä työskentelemässä. Liina loikoo
sohvalla ja järjestelee korujaan.
LIINA: Ah kuitenkin tätä aikaa, sellaista nousua. Me kohosimme äkkiä
kuin maasta, valtasimme osan rikkautta ja nyt on meillä nimi ja asema.
Kuusi kuukautta sitten ei ollut mitään. Tiedätkö, minä olen jo
täydellisesti eläytynyt tähän uuteen osaani ja tottunut tähän
raha-aateluuteen.
JAAKKO: Mitä sinä siellä puhelet? Sanoitko sinä aateluuteen?
LIINA: Sanoin.
JAAKKO: Sano paremmin rikollisuuteen.
LIINA: Mitä?
JAAKKO: Tahi orjuuteen.
LIINA: Olenko viekoitellut sinut rikoksiin tahi johtanut sinut
orjuuteen?
JAAKKO: Sitä en tarkoita.
LIINA: Tarkoitatko aseman orjuutusta? Tahi rahan orjuutusta ehkä? Mutta
se on ihana orjuus. Kaikki pyrkivät siihen. Oo, sinä! Sinä olet mainio!
Ei kukaan ole alkanut niin loistavasti kuin sinä. Millä raivolla sinä
teit työtä yötä päivää! Pelkkää tahtoa oli koko mies. Minun piti salaa
sinua syöttää ja salaa juottaa, ettet olisi huomannut, että sinun
täytyi syödä ja juoda elääksesi. Sinä unohdit kokonaan ruumiisi,
unohdit ympäristösi, ajan ja paikan. Sinä näit vain päämääräsi. Ja usko
pois, että ellen minä vavisten odottanut sinua ja sovittanut hetkiä,
jolloin sopi tarjota ruokaa tahi houkutella sinut nukkumaan, usko pois,
sinusta ei olisi tullut mitään. Mutta minä ymmärsin sekä ruumiisi että
sielusi, sinun piti saada hävitä muilta, keskittyäksesi ja kootaksesi
voimia suureen tehtävääsi ja suureen kilpailuusi.
JAAKKO (työnsä lomasta): Jossa kuka tahansa voi yhtä hyvin kilpailla.
Siinä on rouva Ahlroos.
LIINA: Mutta eipäs tädillä ole kymmenettä osaa sinun omaisuudestasi.
Sinun ameriikkalainen välitystapasi oli kerrassaan mainio.
JAAKKO: Jätähän jo!
LIINA: Miten se tuotti!
JAAKKO: Minun raivoni tuotti, kostonhaluni tuotti. Pelkäsin lepohetkiä,
häpeää, häpeää pelkäsin aina.
LIINA: Tahdoit kostaa. Se olikin mainio kosto. Kyllä Eedit sai katua.
Hän ei vähääkään aavistanut, miten tulisi käymään. Oo, sinua!
JAAKKO: Joutavaa!
LIINA: Ymmärrän kyllä, että tällä on laajempi merkitys kuin
näyttääkään. Näin luodaan uusi sivistys. Valtaan on päässyt uusi aines,
joka on likempänä kansaa, melkein ihan samaa kansaa -- aluksi.
JAAKKO: Ja syö yhtähyvin kansaa ja pettää sitä.
LIINA: Koska heikommat ovat luodut voimakkaampien syötäväksi.
JAAKKO: Ei ole kysymys voimasta, vaan viekkaudesta ja julkeudesta.
Mutta sinä olet ruvennut puhumaan liikaa, puhut ja puhut yhä.
LIINA: Voinhan olla puhumattakin. Vai puhuiko Eedit sinusta paremmin?
JAAKKO: Aina sinä tuota samaa. Se väsyttää minua!
LIINA: Mutta Eedit ei väsyttänyt sinua! Hän oli vaihteleva. Hän osasi
muuttaa puheaihetta ja puhetoveria. Niinpä hän nytkin on muuttanut --
JAAKKO: Mitä sanot?
LIINA: Hän on jättänyt rakastajansa ja muuttanut kotiinsa.
JAAKKO (ponnahtaen ylös): Mistä sen tiedät? Onko hän muuttanut
kotiinsa?
LIINA: On. Kuulin sen tänään hänen äidiltänsä. He tietysti toivovat
nyt, että sinä ottaisit Eeditin takaisin. Mitä luulet, etkö luule
heidän toivovan sitä?
Jaakko kävelee lattialla edestakaisin.
LIINA: Kun minä olin köyhä, otit minut luoksesi ja -- rakastit minua?
JAAKKO: Rakkaudesta ei mitään puhuttu. Sinä tulit katsomaan talouttani,
niinkuin sanoit. Ja minä pyysin ettet jäisi, etkö muista?
LIINA: Muistan. Niin, pyrin hoitamaan talouttasi, sillä minulla oli
kova rahapula. Ja enkö ole ollut hyödyllinen sinulle? No, en tahdo
kiitostasi. Olen saanut verrattoman olon, tällaisia koruja ja
yllinkyllin kaikkea, mitä nainen kaipaa. Mutta sano minulle eräs asia,
sano, vieläkö usein ajattelet entistä vaimoasi?
JAAKKO: Vaimoani, tarkoitat vaimoani. Me emme ole laillisessa erossa.
LIINA: Kun sinä istut noin, ajattelen aina, onkohan hänellä vaimonsa
aina mielessään.
JAAKKO: On.
LIINA: Siinä kuulen! Ehkä rakastat häntä vielä? Älä kiellä? Ei, älä
vastusta!
JAAKKO: Aina sinä!
LIINA: Älä kierrä! Tahdon tietää koko totuuden? Rakastatko häntä? Tahi
ketä rakastat?
JAAKKO: Ha-ha-haa, rakastat, ketä rakastat! Miten sinä voit lörpötellä,
miten sinä voit kiusata ihmistä. Enkö todellakaan ansaitse hetken
rauhaa omissa huoneissani? Etkö sinä näe, että kaipaan hiljaisuutta.
Sano, mitä sinä tahdot minusta?
LIINA: Minä rakastan sinua.
JAAKKO: Haa, rakastat!
LIINA: Epäiletkö minua? Katso tätä ihmistä, tätä et tarvitse epäillä.
En koskaan pettäisi sinua.
JAAKKO: Siitä ei ole epäilystäkään.
LIINA: Ei, sillä sitä et tarvitse epäillä. Jos epäilisit, olisi se
tarpeetonta.
JAAKKO (töissään): Tietysti, tietysti.
LIINA: Olen hyvilläni, ettet epäile ja luotat minuun.
JAAKKO: Luotan, luotan.
LIINA: Kiitos siitä. Kiitos kaikesta hyvästä, kiitos rakkaudestasi,
kiitos näistä koruista, jotka olet antanut minun ostaa. Mitä luulisit
Eeditin sanovan, jos nämä näkisi?
JAAKKO: Niin --, hänelle en antanut mitään. Hän ei saanut koruja, ei
rahoja välttämättömimpiin tarpeisiinsa. Ja kuitenkin hän kaipasi, hän
rakasti kaikkea kaunista. Hän koristi huonetta pakkilaatikoista
laittamillaan huonekaluilla. Hän oli täynnä elämää. Mutta minä kielsin
sen häneltä, minä kytkin hänet muka velvollisuuksiin, minä ryöstin
hänen elämänsä ja nuoruutensa, antamatta mitään sijaan. Ja sitä
kauppa-anastusta sanoin minä rakkaudeksi. Yksinkertaista, typerää!
LIINA: Se oli sitä aikaa. Ja siitä ajasta sinä olet muuttunut. Sinä
olet jo ihan toinen.
JAAKKO: Mikä minä olen?
LIINA: Olet oikea liikemies, nero, rikas.
JAAKKO: Tyhjää. Olen köyhä, pelaan ikävissäni, siirtelen numeroita
huvikseni yksinäisyydessäni. Ne ovat kuin kuolleita aatoksiani,
kuolleita, sillä elämään ei minulla ole enää varaa.
LIINA: Aina sinä olet synkkä ja sairas. Tämä aika vie terveyden.
JAAKKO: Olen kuin sairas sisäisesti. Nämä olot painostavat minua,
kärsin tästä häpeästä -- jos voisin sen pyyhkäistä pois!
LIINA: Olisin sinun sijassasi huoletonna -- kuten ennen.
JAAKKO: Ennen? (Valoisammin.) Ennen olin onnellinen ja rikas. Jos tämä
olisi unta. Jos voisin herätä vielä entisenä, jos päivät vierisivät
vielä yhtä rauhallisina ja kiihkottomina. Jos ihmiset ymmärtäisivät,
minkälaista elämää saivat elää. Ja aurinko paistoi heille viattomille
kuin kukille kesällä. Kukille -- meillä oli silloin kukkia, kun Eedit
läksi.
LIINA: Niin oli.
JAAKKO: Ja tuossa on kukkia nyt.
LIINA: Siinä on ollut kukkia joka päivä, aina.
JAAKKO: En ole sitä koskaan huomannut. Sanoitko sinä, että hän on nyt
tullut kotiinsa?
LIINA: Niin on tullut.
JAAKKO: Tullut kotiinsa, minkähän tähden? Tullut kotiinsa.
Aliina tulee sisään.
ALIINA: Herra Ahlroos pyytää saada tavata.
JAAKKO: Pyydä sisään.
Aliina menee.
LIINA: Mitä ajattelet?
JAAKKO: Mitäpä minä muuta kuin mitä rikas mies ajattelee, olla
vieraanvarainen.
LIINA (nousten ylös): Salli minun poistua.
JAAKKO: Kernaasti, ole hyvä. Muuten se on tarpeetonta, teeskentelyä
vain.
Liina menee. Herman tulee sisään.