Jaakko tulee sänkykamarista kapsäkki kädessä.
JAAKKO: Miten kaunis sinä olet. En tahtonut tunteakaan.
EEDIT: No, sopiiko tämä?
JAAKKO: Sopii mainiosti. Olet kuin toinen ihminen.
EEDIT: Vaate varren kaunistaa.
JAAKKO: Olet muutenkin kaunis. Olet yhä kaunistunut viime aikoina.
EEDIT: Olet alkanut katsella minua taas, siinä se.
JAAKKO: Niin olenkin. Ja yhä enemmän, syvemmin pidän sinusta. Tunnen
onneni yhä täydemmin. Että sinä olet minun, sitä ajattelen aina, se
tekee minut rikkaaksi. Tässä välillä, kuinka se olikaan mahdollista,
olin sen unohtanut.
EEDIT: Olit unohtanut, sinulla oli vain työ ja aina työ mielessäsi. Ja
minulla oli hyvin ikävä. Minä istuin täällä kolme vuotta ja odottelin
sinua kotiin. Minä olin onnellinen, kun sain palvella sinua, kun nappi
putosi nutustasi ja sain ommella sen. Minä olin sinulle välttämätön,
arvelin. Kukaan ei olisi sitä nappia niin hyvin osannut ommella kuin
minä, arvelin.
JAAKKO: Ei osaakaan.
EEDIT: Koetin olla hyvä ja kelpo vaimo, enkö koettanut?
JAAKKO: Koetit ja olitkin.
EEDIT: Mutta minä odotin kiitosta, minä odotin että olisit sanonut sen.
Mutta niitä sanoja, joita odotin, ei tullut.
JAAKKO: Minä olin sinusta niin varma, siksi ei tullut sanotuksi, miten
onnellinen olin. Jopa senkin unohdin, että olin onnellinen, niin tyhmä
minä olin.
EEDIT: Niin olit.
JAAKKO: Minulla oli tällainen sievä koti ja tällainen sievä vaimo sen
vartijana. Hyvä vaimo. Kun olin köyhä, ei se pyytänyt paljon, se tyytyi
vähään. Kaikki oli sille liian niukkaa, mutta se ymmärsi, että joka
pala oli työllä ansaittua, ahkeralla työllä ja kieltäymisellä.
Sellainen nainen! Miten onnellista!
EEDIT: Mutta nyt, kun olot ovat parantuneet, kun voimme rahojenkin
puolesta elää vapaammin, eikö nyt ole vieläkin onnellisempaa?
JAAKKO: Tietysti -- ehkä. Nyt huomaan sinut, nyt ajattelen vain sinua,
nyt näen vaatteittesi joka poimunkin -- nyt pelkään.
EEDIT: Niin, onhan minun täytynyt huomautella itseäni, sillä tavalla
olen päässyt pois vankeudestani. Mutta eihän se ole pahaksi,
poika-kulta?
JAAKKO: Ei, ei. -- Vaan minun luotani et saa pyrkiä pois (tarttuu
Eeditin käteen) -- minä en laske sinua, minä pitelen sinusta kiinni,
minä rakastan sinua!
EEDIT: Rakasta, rakasta vain!
JAAKKO: Sillä sinä olet minun. En anna sinua muille!
EEDIT: Et saa rutistella leninkiä!
JAAKKO: Ah, anteeksi! Niin kaunista silkkiä!
EEDIT: Eikö ole? Nyt sota-aikana, kun villatavara on niin kallista,
täytyy käyttää vain silkkiä.
JAAKKO: Mutta kestääkö se?
EEDIT: Se kestää, siinäpä se. Ja siinä tuntuu niin hyvältä ja puetulta.
JAAKKO: Sehän hauskaa, mutta mitä minun pitikään -- eikö ne tule
kalliiksi leningit nyt?
EEDIT: Ei niinkään kalliiksi kuin voisivat tulla, jos oikein kalliita
olisivat. Tietysti ompelija ottaa muutaman markan enemmän, mutta senhän
suopi, täytyyhän hänenkin elää.
JAAKKO: Tietysti, tietysti. Hauskaa, että olet tyytyväinen.
EEDIT: Olen. On niin ihanaa, kun elämässä on vauhtia. Rakastan vauhtia
ja liikettä. Ja kertahan vain on elettävä, mitä tästä irti saa, se on
irti saatua, miksi tätä käyttämättä jättää? Eikö niin?
JAAKKO: Totta, totta (vaipuu mietteisiinsä).
EEDIT: Mikä sinulla on? Mikä sinua aina painostaa?
JAAKKO: Ei mikään.
EEDIT: Etkö luule, että jos kuolemaantuomitut laskettaisiin päiväksi
tahi viikoksi vapaiksi ja sanottaisiin: eläkää tämä päivä, tämä viikko,
kohta kuolette, etkö luule, että heidän elämässään olisi toinen vauhti
ja toinen totuus?
JAAKKO: Tietysti olisi.
EEDIT: Ajassa on se vauhti, ja se totuus vain tuntuu, että tämä kerta
eletään, tämä päivä, huomisesta ei kukaan mitään tiedä. Jos teen
virheen ja erehdyn, hukkuu se minun mukanani, tulevista emme mitään
tiedä.
JAAKKO: Ei, meidänkin jälkeemme elävät ihmiset vielä, sodan ja
hävityksen jälkeen järjestyy elämä ja asettaa ankarat velvoitukset
ihmisille, näyttää päämäärät suuret ja korkeat!
EEDIT (närkästyen): Velvoitukset? Hyvä! Eikö koti velvoita, eikö perhe,
eikö vaimo miestä?
JAAKKO: Velvoittaa.
EEDIT: Ponnistamaan ja työskentelemään.
JAAKKO: Tietysti.
EEDIT: Hyvä.
JAAKKO: Mutta enkö siis mielestäsi ponnista?
EEDIT: Ponnistatko niinkuin voisit, en tiedä. Teet työtä, palvelet
muita, jätät tilaisuudet käyttämättä. Ja aika kuitenkin on täynnä
mahdollisuuksia.
JAAKKO: Mitä tahtoisit minun sitten tekemään? Neuvo!
EEDIT: Olen neuvonut jo. Pyri rikkauteen ja valtaan. Ryhdy
keinottelemaan, kohta on jo myöhää.
JAAKKO: Taasko sinä sitä samaa!
EEDIT: Onko se väärin muka? Elämme poikkeusoloissa. Ja tulot eivät
riitä.
JAAKKO: Ne ovat nyt kaksinkertaiset.
EEDIT: Vaan menot kolmin-, nelin-, viisinkertaiset. Ja mitä menoista
tahi tuloista, onhan kysymys siitä, kuka pystyssä pysyy, on kysymys
siitä, kutka sodan jälkeen ottavat johdon ja vallan käsiinsä. Raha on
hallinnut tähän asti ja raha hallitsee edelleenkin.
JAAKKO: Ei, ystävä, siltä vain näyttää.
EEDIT: Niin on, ei vain näytä. Tahdot sulkea silmäsi, tahdot tehdä
kiusaa. Äitikin, vanha nainen, ymmärtää enemmän kuin sinä, he ovat
rikkaita nyt. Me jäämme viimeisiksi. Pitääkö meidän elää aina näin
pienesti ja kurjasti?
JAAKKO (lujana): Pitää. Meidän pitää malttaa olla pidättyvästi.
EEDIT: Köyhästi?
JAAKKO: Köyhästi.
EEDIT: Minkätähden?
JAAKKO: Ihmisyyden tähden.
EEDIT: Se on pikkumaista, ahnetta, typerää! Minä en siihen suostu. Minä
en sitä hyväksy.
JAAKKO: Mutta kun minä en muuta voi, kun minä en voi rikastua sillä
tavoin, jonka minä voisin pitää rehellisenä. Ja ihminenhän sitä olen
minäkin.
EEDIT: Sanotko epärehellisiksi niitä, jotka nyt ovat rikastuneet?
JAAKKO: En, mutta minun tunteeni ovat toiset. Minä en voi,
halventamatta itseäni omissa silmissäni, ryhtyä keinotteluihin ja
kilpajuoksuun rahan jäljessä.
EEDIT: Saat valita.
JAAKKO: Minä olen jo valinnut. Minä kammoan keinottelua, minä kammoan
rikkautta ja rahaa, rahaa, josta minä saan aina kuulla.
EEDIT: Hyvä, kammoa sinä. Sinä asetut kuin joksikin ylimykseksi, jonka
ei tarvitse rahasta mitään tietää. Sinulla on varaa ja rohkeutta, ei,
julkeutta siihen, sinulla on sydäntä hyljätä minut ja asettaa jokin
pingoitettu ja naurettava aate ojennusnuoraksesi.
JAAKKO: Näen miten raha turmelee ihmisen, tekee hänet typeräksi pedoksi
ja sivistykseen mahdottomaksi. Mitä tämä ihminen on valmis rahasta
tekemään! Katso sotaa, katso ryöstöjä, murhia, joukkojen taisteluita,
katso rauhallisia kanssaihmisiäsi, katso niiden sielua, katso niiden
totuuksia ja niiden maailmanjärjestystä. Mitä sinä näet? Peitettyä
pahetta, rikosta, typeryyttä. Ja nyt on se purkautunut näkyville. Minä
olen ollut häpeästä menehtyä -- yksinäisyydessäni. Minä olen salannut
kärsimyksiäni siksi, että minä olen hävennyt tunteitani, hävennyt
pettymyksiäni ja rakkauttani tähän ihmiseen. Ja kun minä olen nähnyt,
mihin raha vie, olen minä monesti päättänyt, että minä en pyri siihen,
mihin ihminen usein kiusattuna voi johtua pyrkimään. Minä tahdon elää
elämäni köyhänä, kokea ja kärsiä sen puhtaana. Onko siinä pahaa? Minä
avaan sydämeni kaikelle, mikä on inhimillistä, minkä kosketuksesta
ihminen kasvaa ja löytää itsensä. Minä pelkään rahaa, raha alentaa
ihmisen orjaksensa, ja mitä antaa se sijaan?
EEDIT: Se antaa meille elämän. Saman rahan tähden teet nytkin työtä
aamusta iltaan, saastutat sielusi, kun myyt itseäsi.
JAAKKO: Sieluni on vapaa, ruumistani ja taitoani vain käytän.
EEDIT: Taidollasi et pysty muuhun kuin konttoritöihin?
JAAKKO: En epäile, etten pystyisi siihen mihin jokainen nykyään pystyy,
ostamaan ja myymään, mikään ei ole sen helpompaa.
EEDIT: Ei helpompaa?
JAAKKO: Jos tahtoo. Mutta minulta puuttuu tahtoa.
EEDIT: Ja siitä saat kalliisti maksaa. Tiedän, että olet tehnyt hyviä
palveluksia Somerollekin, ihan äskettäin.
JAAKKO: Kuka siitä sanoi?
EEDIT: Somero itse, kukas muu.
JAAKKO: Milloin tapasit hänet?
EEDIT: Eilen viimeksi.
JAAKKO: Tapasit eilen? Taaskin?
EEDIT: Tapasin. Oliko siinä ehkä pahaakin? Saan istua aina täällä
kotona ja odottaa sinua. Kun tulet, saan syödä kiireessä kuivan
leipäpalan kanssasi. Kysytkö sinä, mitä olen tehnyt ja millä aikani
kuluttanut? Kysytkö, pysyykö minun sieluni yhtä puhtaana ja
synnittömänä kuin sinun? Kysytkö, mitä minulle tämä kieltäymys ja
teeskentely maksaa?
JAAKKO: Teeskentely? Mitä tarkoitat?
EEDIT: Sitä, mitä sanon. Saan pakottaa itseäni tähän hyvyyteen, tähän
rakkauteen. Miksi? Jokapäiväisen leipäni tähden, siksi, siksi, että
minulla ei ole varoja pitää sieluani yhtä kirkkaana ja puhtaana kuin
sinulla.
JAAKKO: Sinä et tajua mitä puhut.
EEDIT: Tajuan liiankin hyvin. Sanoinhan sen jo kerta ennenkin.
JAAKKO: Mutta jälkeenpäin sanoit puhuneesi kiihoittuneena.
EEDIT: Minä kiihoittuneena? Etkö sinä ala jo saada selvää minusta?
Silloin jälkeenpäin minä tietysti taas valehtelin rauhoittaakseni
sinua, sillä riita on epämukavaa.
JAAKKO: Eedit!
EEDIT: Siksi sanonkin nyt samalla, että tahdon päästä kaikesta
vastuunalaisuudesta, tahdon syöstä elämään, tahdon tuntea syntisten
intohimojen temmeltävän sielussani, elää, elää minä tahdon, myydä
itseni, ostaa, vaihtaa, elää aikani tavalla tässä rahoilla ostettavassa
elämässä ja rahoilla hallittavassa maailmassa.
JAAKKO: Sinä rakastat toista!
EEDIT: Mitä, jos rakastan!
JAAKKO (syöksyy häntä kohti): Minä tuhoan sinut!
EEDIT: Varo, Jaakko, raivoasi! Sinä voit kuristaa minut, ota kätesi
pois.
JAAKKO: Sinä pelkäät.
EEDIT: Pelkään sankaria toki, pelkään sankaritöitäsi. Näitä
sankareita on sotatantereet täynnä, maantiet täynnä, ei mikään ole
helppohintaisempaa kuin sankaruus nykyään. Mitä nämä sankarit ovat
saaneet aikaan itse elämässä, tosielämässä, miten järjestäneet
maailmansa, rehelliseen elämäänkö kelvolliseksi? Haa -- jos te
tietäisitte te kaikki sankarit, miltä te näytätte oikeissa mitoissanne?
Narreilta te näytätte. Mitä olen minä pienessä vilpissäni teihin
verraten, narrit, joiden suussa aate on naurettava, sankaruus
tyhmyyttä, rehellisyys itsepäisyyttä, typeryyttä!
JAAKKO: Nytpä näen sinut!
EEDIT: Näe, saat nähdä!
JAAKKO: Kaupustelija, keinottelija!
EEDIT: Hyvä! Olen käyttänyt sinua hyväkseni, niin kauan kuin olen
tarvinnut. Älä katso niin läheltä, älä tule siihen, varo itseäsi oman
etusi tähden, voit tehdä vahinkoa.
JAAKKO: Voiko sinulle tehdä vielä vahinkoa?
EEDIT: Ei minulle, vaan leningilleni.
JAAKKO (peräytyen): Ah, järjetöntä!
EEDIT: Kas niin, tästä selviydytään siis.
JAAKKO: Mitä tämä oli, mitä me ajattelemme, mihin me pyrimme?
EEDIT: Pyrimme selvyyteen, tämähän oli oikea perhekohtaus.
JAAKKO: Mitä siis tahdot minusta? Turmiotaniko sinä tahdot?
EEDIT: Voit vielä peräytyä ja järjestää asiat, jos tahdot.
JAAKKO: Mitkä asiat?
EEDIT: Raha-asiat. Raha-asioistahan tämä johtui.
JAAKKO: Ei, en voi, en koskaan!
EEDIT: Hyvä! (Kyökin ovelta.) Aliina, voit tuoda jo voileivät.
(Jaakolle.) Myöhästyt vielä junasta.
JAAKKO: Sinulla on kiire päästä minusta, huomaan.
EEDIT: Onko se ihme, tahdon rauhaa. Ja selitä miten vain tahdot!
Aliina tuo voileipätarjottimen pöydälle.
JAAKKO: Kiitos, ei tarvitse nyt.
ALIINA: Käärinkö eväiksi?
JAAKKO: Ei kiitos.
Aliina vie tarjottimen pois. Jaakko menee hakemaan kapsäkkiin
tavaroita sänkykamarista. Kyökistä tulee Herman Ahlroos.
HERMAN: Hyvää päivää, lapseni, häiritsenkö?
EEDIT: Et, istu. Jaakko on juuri matkalle lähdössä ja pakkailee siinä.
HERMAN: Lähden samassa. Kuule, voisitko lainata minulle
kymmenmarkkasen?
EEDIT: Kernaasti (antaa rahan). Eikö äidillä ollut rahaa kotona?
HERMAN: Turhaa sanoa, turhaa sanomatta olla, mutta tuleehan se ilmi
kuitenkin -- en asu enää kotona.
EEDIT: Et asu kotona! Mitä, mitä se on?
HERMAN: Se on sitä, että en, en -- asu.
EEDIT: No?