TARVANTOVUOMAN KALLA, köyhä tunturimökin isäntä.
ELLI, hänen vaimonsa.
KAARINA, heidän tyttärensä.
NIMISMIES |
PAPPI | Muotkan virkamiehiä.
POLIISI |
OPETTAJA |
YLIOPPILAS.
KIRJAILIJA.
TIEVAN TOPI.
KIRKKOVÄÄRTI.
KATEKEETTA (kiertokoulunopettaja).
1:NEN RAJAMIES.
2:NEN RAJAMIES.
1:NEN LAPPALAINEN.
2:NEN LAPPALAINEN.
PAPIN ROUVA.
PALVELUSTYTTÖ.
Tapahtumapaikka: Länsi-Lappi, lähellä Norjan rajaa. Aika: nykyinen.
Ensimäinen näytös.
Tarvantovuoman Kallan pirtti, matala ja musta sekä jokseenkin ahdas;
seinät useasta kohti lahoneet ja pullistuneet sisään; katto niin
matalalla, että juuri sopii suorana seisomaan. Peräseinällä kapea
yksipuolinen ikkuna, kaksiruutuinen; alempi ruutu paikattu päreellä.
Ikkunan alla penkki ja yläpuolella hylly, jolla on rykelmä erikoisia
pulloja, toinen toistaan likaisempia; ikkunan vieressä naulassa
almanakka. Oikealla perempänä matala ovi ja etualalla ruijalainen
hellakamiini savutorvineen; kamiinin ja oven välissä penkki ja
vesisaavi; viimemainitun vieressä soikea arkkunen, "kiisa". Seinällä
vahvoja puutappeja nauloina, joissa riippuu pari vanhaa peskiä,
lapinlakki, kintaspari y.m. Vasemmalla etualalla pöytä, seinustalla
penkki ja perempänä seinä-sänky, pää katsomoa vasten; sängyn
yläpuolella hylly, jossa on pari kolme mustunutta kirjaa, paksu
raamattu sekä likaisia paperinpalasia. Vasemmalle vielä herättäjäkello
sekä navettakiilu, jossa on tuli. Peräseinällä ovensuussa toinen sänky,
jonka yläpuolella seinällä joitakuita poronvaljaita. Tuoleina
puupölkkyjä. Talvi-ilta, joulun edellä.
Elli lapinpuvussa, tuhruinen takki päällä vastaa taikinaa, joka on
pienessä kaukalossa pöydällä. Kalla vanha, laiha mies, ohut,
harmaantunut täysi-parta, päällä sininen, kulunut lapintakki, jalassa
paikkaiset sarkahousut ja vanhat poronnahkakengät (nutukkaat), jotka
ovat pauloilla kierretyt nilkoista kiinni; makoilee sängyssä.
KALLA. Elli, antiapa se tupakkakukkaro siitä kiisalta. (Elli heittää
taikinan vastaamisen ja vie kukkaron.)
KALLA (panee piippuun ja puhaltaa muutaman savun). Köyhyys on meillä,
äiti. Ei ole venäjänlehtiäkään ollut moneen kuukauteen. Putkenjuuria on
polteltu. Mutta odotahan, kun tulee se esivallan eläke, niin silloin me
poltamme parasta Ruijan tupakkaa.
ELLI. Voi, voi, kun sinä houraat. Eihän se ollut kuin leikkiä vain
polesalla [poliisi] ja papilla. Sinua hassuttaakseen sanoivat vain.
KALLA (nousee istumaan). Elä houraa, Elli. Kyllä minä tiedän. Totta se
puhe oli.
ELLI. Sinä olet tullut lapseksi, kun uskot sellaista. Etkö jo tunne
polesa-Simppaa sen vertaa?
KALLA. Tunnen kyllä ja tunsin isänsäkin. Isän poika hän on. Sen tiedän.
-- Enkä minä polesasta niinkään, mutta kun pappi lupasi kirjoittaa
keisarille, niin uskon, että kirjoittaa. -- Ja elinkeinoraha tulee,
saat olla varma.
ELLI. Pappikin puhui leikkiä.
KALLA (on heittäytynyt jälleen sänkyyn pitkäkseen). Pappiko? Elä jo!
Papin minä tunnen paremmin kuin sinä. Kristitty mies, ei hän valehtele.
Vai vielä jo... huihai!
ELLI. Saattaa se pappikin leikillään sanoa mitä sattuu.
KALLA (hypähtää sängystä ja kävelee edestakaisin). Sinulla on suuri
epäusko, Elli. Sinä et usko, että keisari antaa. Mutta saat nähdä, että
se antaa. Ihan vissiin! Minulleko ei antaisi? (Pysähtyy keskelle
lattiaa ja levittelee käsiään.) Minä olen puoliväliin viidettäkymmentä
vuotta asunut tunturissa ja tehnyt työtä kuin karhu. Kiveliöstä
raivannut pellot ja niityt -- viiden lehmän heinän -- rakentanut talon
tyhjin käsin. (Menee Ellin luo.) Muistatko, siinä oli työtä kun porolla
vedätimme rakennuspuita Kaikuvaaran alta? (Kävelee edestakaisin kädet
selän takana.) Tässä ovat käyneet kruununherrat joka vuosi, lensmannit,
papit ja polesat. On käynyt oman maan herroja ja ulkoriikin miehiä. Ja
katto on ollut pään päällä heillä. (Pysähtyy keskelle lattiaa.) Mitä
olisivat tehneet, jos ei täällä olisi taloa ollut? Kinoksessa olisivat
saaneet nukkua... kruununherrat. Nyt saavat pirtissä pötköttää
lämpimässä... heinävuoteilla. Kyllä esivalta tietää, että talo on ollut
tarpeellinen täällä... tunturissa... pakkasen kynsissä. Kyllä on
lensmanni puhunut maaherralle, että hyvä täällä on olla...
Tarvantovuomassa. (Menee istumaan jälleen sängyn laidalle.) Kyllä ne
kirjoittavat esivallalle, että antavat eläkkeen minulle, joka olen
nuoruuteni voimat kiveliöön haaskannut. (Sytyttää piipun, joka on sillä
välin sammunut.) Millä me elämme, jos ei esivalta astu apuun, nyt kun
vanhuus on tullut? En jaksa enää paljon työtä tehdä. Ei ole minusta
Ruijan rantaan raitojen kanssa. Eikä ole poikaakaan, joka lähtisi.
(Huoaten.) Oli poika, mutta Herra korjasi pois... pahasta maailmasta.
ELLI. Niin, niin, millä eletään. Se on selvä, että nälkäkuolema tässä
tulee, nyt kun me olemme vanhat. Mutta en minä usko siihen sinun
eläkkeeseesikään. Narrinaan pitävät sinua... maailman herrat.
KALLA. Älä puhu... pappi on totinen mies.
ELLI. Tiesi hänestä. Suruttomalta minusta tuntui.
KALLA. Sinä olet aina itsepäinen. Vai suruton! Kyllä se raamatut osaa.
Kuultiinhan se.
ELLI. Osaa mitä osaa. (Pyhkii kämmeniään takkinsa helmaan.) Ei kuulu
Kaarinaakaan riekoista. (Menee ikkunan ääreen.) Sinne jäi saura
[heinäpieles] vielä vainiolle. Et saanut sitä navettalatoon.
KALLA. En minä jaksanut. Pannaan huomenna. Kun eläkerahat tulevat,
otetaan renki ja ostetaan hevonen. (Nousee istumaan sängyn laidalle.)
Sitten rakennetaan uusi pirtti ja eletään niinkuin herrat! (Nousee
kävelemään.) Kolme hirsikertaa korkeampi, kuule, Elli, kolme
hirsikertaa... Pirtti kuin pappila! Oi, voi!
ELLI. Sinä olet tullut lapseksi uudelleen, äijä-riepu.
KALLA. Pirtti kuin pappila, oi, voi!
(Kaarina tulee; lappalaispuvussa, päässä lapinmyssy ja
hartioilla kirjava liina, vyöllä likainen kirjovyö sekä
peskipuukko ja neulakolelo.)
KAARINA (heittää kaksi riekkoa penkille). Siinä on saalis. Kaksi
vaivaista riekkoa. Ei niihin lankoihin riekko käy; ovat liian paksut.
KALLA (käy Kaarinan eteen). Älä huoli, ostetaan uudet. Poro-Mikkalalla
on hienoa messinkilankaa. Ostetaan sitä ja jo käy riekko ansaan taas.
Odotahan, kun saadaan eläkeraha.
KAARINA (naurahtaa). Vai on isä taas eläkerahassaan. Ei sieltä taida
mitään tulla.
KALLA (nyökyttää päätään). Tulee, tulee, kyllä lensmanni tuo. Saat
nähdä.
ELLI. Tuo se... kunnankuitin kouraasi.
KALLA. Tuo se... kunnankuitin... ja rahat myös. Kyllä esivalta antaa
minulle... kiveliön raatajalle.
ELLI (puhaltelee hellakamiiniin). Ei ole kuivaa puuta taas ollenkaan.
Ei saanut kahvipannua lämpenemään.
KALLA (ottaa lakkinsa ja kintaansa). Minä lähden noutamaan, niin saa
Kaarina lämmitellä. (Menee.)
KAARINA (on heittänyt peskin yltään; istuu pöydän päähän).
Eläkerahastaan se isä taas uneksii.
ELLI (nousee kamiinin edestä ja panee leipiä paistinuuniin). Siitähän,
se. Minä en saata antaa anteeksi polesa-Simpalle, että hän äijää
hourautti tuolla tavoin. -- Mitä eläkerahoja niitä...
KAARINA. Mutta itse se isä sen alkuun pani. Sitä jo kuvitteli kesällä,
kun oltiin Keläsvuopiossa heinänteossa. Sanoi hakevansa valtiolta
eläkkeen, kun on vanhaksi tullut. Aikoi rakentaa uudet ladot...
sellaiset kuin on Suvannon papilla.
ELLI. Mitäpä siitä, vaikka olisi äijä kuvitellutkin, mutta kun Muotkan
herrat rupesivat lisää houruuttamaan, polesa etunenässä... ja sitten
vielä pappi päälle.
KAARINA. Kyllähän Simppa tunnetaan.
ELLI. Simpasta viis, mutta kun pappikin vielä.
KAARINA. Hän piti sitä leikkinä, mutta isälle se on täyttä totta.
ELLI. Sellainen suruton raukka. -- Joka lapinakalla joikuja laulattaa.
(Kalla tulee puusylystä kantaen.)
KALLA (heittää puut kamiinin eteen). Sieltä tulee ajomiehiä. Joelta
kuului huutoa.
KAARINA (hypähtäen ylös). Rajamiehet!
ELLI. Jokohan ne nyt? Eikö se vasta ensi viikolla olisi niiden aika?
KALLA (lämmittelee käsiään hellan edessä). Ei ne kruununherrat siitä
välitä. Tulevat, milloin sopii.
(Kaarina menee ulos).
ELLI (tuskaillen). Tulevat nyt, kun ei ole leipääkään kuin juuri omaksi
tarpeeksi.
KALLA. Kyllä niillä on eväät itsellään, huihai.
(Kaarina palaa hengästyneenä).
KAARINA. Rajamiehet ne ovat! Siellä molitti Tievan Topi törmän alla.
Tunsin äänestä.
ELLI (harmistuneena). Nyt se leikki taas alkaa.
(Ulkoa kuuluu kolinaa ja äänekästä puhetta. Porontiuku helähtelee
väliin. Nimismies, pappi, poliisi, Tievan Topi ja kaksi rajamiestä
työntyy sisään. Miehillä on peskit päällä, neljäntuulenlakit ja
keltapunareunuksiset luhkat [peskin päällä oleva leveä suojus],
joiden yli suopunki on heitetty.)
TIEVAN TOPI. Iltaa! Joko on Elli-mammalla kahvi valmis?
ELLI. Vai kurkkuun sinulle jo pitäisi kaataa ovessa.
NIMISMIES (tervehtii Kailaa ja Elliä laskien kätensä heidän
hartioilleen). Terve, terve! Terveisiä Muotkasta.
KALLA (toimessaan). Terve, Jumalan terve! (Tervehtii pappia.) Terve,
terve, Jumalan terve! On pappikin lähtenyt taas mukaan. Käykää
istumaan, hyvät vieraat. (Menee ulos).
(Miehet riisuvat peskejänsä, kopistelevat lunta
poronnahkakengistään ja puhaltelevat käsiinsä. Nimismies
ja pappi istuvat vasemmalle. Kalla palaa puusylystä kantaen.)
KALLA (polvillaan hellan edessä; pistää puita takkaan, joka välistä lyö
savua sisään; papin puoleen kääntyen). Pappi se ei niin usein käy kuin
tämä lensmanni. Joka vuosi kaksi kertaa ja aina kovilla asioilla.
(Päätään kynsien.) Kruununkuitit... kunnankuitit... maantiemaksut,
semmoisia ne on hänellä asiat. Ja meidän tunturi-ihmisten täytyy maksaa
vain, ei auta. Ulosottaa muuten... armotta. Sillä on kova virka tällä
lensmannilla.
PASTORI (joka on sytyttänyt piipun). Eikö Kalla ole lukenut, että lain
virka on kuoleman ja puustavin, mutta evankeliumin virka elämän ja
rauhan?
KALLA (hyppää pystyyn). Ja ilon ja riemun ja autuuden! Kyllä kuulee,
että pappi on tullut taloon. Kuulee äänestä jo! (Papille.) Niin vain,
veljeni, niin se on, kuin sanot: elämän ja rauhan ja autuuden.
(Hykertelee käsiään ja kävelee edestakaisin, kunnes pysähtyy
nimismiehen eteen, joka on avannut eväslaukkunsa.) Jaa, lensmanni, sinä
se olet ollut alhaalla taas? Helsingissä?
NIMISMIES (suu täynnä leipää.) Joo, olenhan minä.
KALLA. No, mitä sinä siellä? Lisäopissa, vai?
NIMISMIES. Ainahan sitä oppiikin.
KALLA. Niinkuin sinä et osaisi jo tätä ulosottoa... köyhiltä ihmisiltä.
Hah, hah!
NIMISMIES. Kyllähän sitä sen... mutta on sitä muutakin.
KALLA. No mitä muuta? Eihän siinä lensmannin virassa muuta. Ota ulos...
ja lähetä voudille. Syytä käräjissä... varasta... ja lähetä linnaan.
Siinä se, hah, hah!
NIMISMIES. Kovinpa se Kalla halpana pitää nimismiehen viran.
KALLA. Halpana? Älä jo... en minä, mutta se kun on sellaista. Ota
ulos... lähetä voudille, hah, hah! -- Toista se on tällä papilla. Sillä
on sielut ruokittavina. Siitä on leikki poissa. Anna niille ruokaa,
etteivät kuolisi ja vastaa kaikkivaltiaalle Jumalalle viimeisellä
tuomiolla. Siitä on leikki poissa.
PASTORI. Sellaistahan se on.
KALLA. Kuolemattomat sielut... älä sie puhu.
NIMISMIES. Onko sillä emännällä maitoa?
ELLI. Ei ole lypsetty vielä. Kyllä saat, kun lypsetään.
KALLA. Kaarina menee lypsämään, kyllä Kaarina pian lypsää.
(Nimismies keskeyttää syöntinsä. Kaarina ottaa
lypsinkiulun ja menee ulos.)
KALLA (istuen pöydän päähän). Tässä on jauhot vähissä. Ei ole saatu,
kun ei ole Ruijaan päästy. Eukko on huolehtinut kovasti, mistä jauhoja
saadaan.
PASTORI (joka on istahtanut penkille akkunan eteen). Muotkassa on
jauhoja vaikka kuinka paljon.
KALLA (hypähtää ylös). Kuule, äiti, Muotkassa, kirkolla, on jauhoja! Ei
ole hätää. Saamme mennä kuin Jaakopin pojat Egyptiin. Huihai! (Pysähtyy
papin eteen). Minä olen sanonutkin eukolle, että älä huoli, kyllä
jauhoja saadaan. Minä luotan sanaan, jossa veisataan:
En pelkää, vaikka piirittäis,
mua monta tuhatt' miestä,
ja juonens' kaikki virittäis
mua Herra niistä tietää päästää.
Niin se on. Niin Taavetti veisasi. Eikö niin, pappi?
PASTORI. Joo, niinhän se on.
TIEVAN TOPI (joka on ottanut pastorin laukun). Puuroko se keitetään
papille?
PASTORI. Joo, pannaan puuro vaan.
TIEVAN TOPI. Montako kuppia niitä piti ollakaan?
PASTORI. Panehan kaksi.
KALLA (joka on kävellyt edestakaisin, on pysähtynyt 1:n rajamiehen
luo). Miten isäsi jaksaa?
1:n RAJAMIES. Hyvin, terveenä on.
KALLA. En ole nähnyt häntä moneen vuoteen. En pääse kirkolle enää; hyvä
jos Ruotsin puolelle, Suvantoon jaksan. Vanhuus on tullut.
1:n RAJAMIES. Niinhän se.
TIEVAN TOPI. Älähän huoli, Kalla, kun eläkerahat tulevat. Silloin ei
vanhuuskaan paina.
KALLA. Ole sinä vaiti! Saisit jo maksaa ne sivakat, jotka särit toissa
talvena. Ei pääse metsäänkään enää, kun on sivakat tärvelty.
TIEVAN TOPI. Enhän se minä särkenyt, vaan poliisi.
POLIISI (syöden). Sinä se olit.
KAARINA. Kyllä se oli Topi.
POLIISI. Älä huoli, Kalla, kun keisarin rahat tulevat, niin ostetaan
uudet sivakat.
KALLA (innostuen). Jo vain! Ostetaan uudet, Amerikan malliset.
(Kääntyen papin puoleen.) Joko on pappi kirjoittanut esivallalle?
PASTORI (hämillään). Enhän se minä... Eikö se ollut lensmannin asia?
NIMISMIES. Ei, papin se oli tehtävä.
POLIISI (iskien silmää nimismiehelle). Kyllä se pappi kirjoittaa. Se
kun se vain leikkiä puhuu.
ELLI. Joko rupesit taas äijää houruuttamaan?
POLIISI. Ei se mitään houruutusta.
ELLI (vihastuen). Vai ei! -- Kyllä sinä olet kaunis poliisi! Viitsit
vanhaa miestä kiusata. Et tiedä, millainen levottomuus meillä on, kun
se tässä uneksii ja hokee niistä eläkerahoistaan, niin ettei puusylystä
saa enää säretyksi.
KALLA. Kyllä pappi kirjoittaa... se on tietty ja lensmanni myös.
Keisari antaa kyllä... sillä on paljon rahaa.
PASTORI (vakavana). Kyllä se taitaa olla vähän vaikea...
KALLA. Vaikea? Huihai! Mikä vaikea se on, kun kirjoittaa osaat. Huihai.
POLIISI (nauraen). Papilla on niin paljon keisarille kirjoittamista,
ettei tahdo joutaa.
KALLA. Älä sie puhu...kyllähän papilla työtä on. Mutta siinä samassa
menee, samassa juuri.
TIEVAN TOPI. Jo vain... panee reunaan, että Tarvantovuoman Kallalle
uusi pirtti ja heti. (Hämmentää pataa.) Kovin tämä onkin jo rähjä.
KALLA (innostuen). Jo vain! kolme hirsikertaa korkeampi, että mahtuu
lensmannikin suorana seisomaan. Jo vain. Uusi pirtti... komea kuin
pappila.
ELLI (syrjään). Jo saivat taas äijän vauhtiin.
POLIISI. Ja kamariin kaakeliuuni, sellainen kuin Suvannon
nimismiehellä.
KALLA. Älä sie puhu... samanlainen. Ei savua sitten.
TIEVAN TOPI. Ja hyvät sängyt ja höyhenpolstarit.
KALLA (innostuen yhä enemmän). Jo vain! Kelpaa siinä sitten maata papin
ja lensmannin.
TIEVAN TOPI. Ja minun.
ELLI (halveksuen, puoleksi vihassa). Sinun... etkö lattialla saata...
TIEVAN TOPI. Herra se olen minäkin... papin kokki! Hah, hah! -- Nyt
saisi olla ryynit.
(Pastori hakee ryynit esille ja antaa Topille.)
KALLA. Jo vain. Minä olen ajatellut jo ruveta vedättämään hirsiä uutta
pirttiä varten. Mitä herrat siitä arvelevat?
POLIISI. Joo. Vedätä sinä vaan. Kyllä rahat tulevat.
KALLA. Älä sie puhu. Niin minä teen. Minä palkkaan Morttasen Pieran
työmieheksi ja sitten me rupeamme yhdessä rytkäämään. Kalkuvaaran alla
on vielä sen verran rakennuspuuta, että uuden pirtin saamme. -- Vai
mitä lensmanni arvelee?
NIMISMIES. Mikäpäs siinä.
KALLA. Jo vain! Niin me teemme. Sieltä vedätämme, ja sittenkös tässä
alkaa kirveiden kalkutus. Kiveliö kuuntelee ympärillä ja ihmettelee,
että mitäs nyt Tarvannossa tehdään, kun niin kirveet kalkkaavat?
(Kävelee edestakaisin.) Jo vain. Täällä alkaa elämä taas, kun uusi
pirtti seisoo tässä enontörmällä. Kelpaa sitten tulla vaikka keisarin
käymään.
TIEVAN TOPI (hellan luota). Ei se taida keisari joutaa...
Tarvantovuomaan, hahahah!
KALLA. No jos ei keisari, niin maaherra. Herra se on sekin.
POLIISI (suu täynnä ruokaa). Herrapa... herra.
KALLA. Ja papin pitää kirjoittaa, että keisari lähettäisi rahat
Suvannon konttooriin, Ruotsin puolelle. Sieltä koulun Valfriiti ne
kyllä tulemaan panee.
POLIISI. Jo vain.
(Kaarina palaa lypsyltä.)
KAARINA (kaataa maitoa litranmittaan). Tässä on maitoa lensmannille.
TIEVAN TOPI. Papin pataan myös maitoa.
KAARINA. Kyllä tästä liikenee.
2:n RAJAMIES. Saisinko minäkin vähän?
KAARINA. Jo vain. (Kaataa maitoa läkkituoppiin ja antaa 2:lle
rajamiehelle. Menee sitten hellan luo ja kaataa pataan maitoa.)
(Nimismies ja pappi menevät pöydän luo. Kalla seuraa heitä.
Elli, joka on häärinyt tuvan perällä, menee ulos.)
KALLA (kädet selän takana). Eikö sillä lensmannilla ole vielä akkaa?
NIMISMIES. Ei ole tullut vielä otetuksi.
KALLA (kynsien päätään; leikkisänä). Vai ei ole. No kyllä minä tästä
Kaarinan annan... Kaarina se joutaa lensmannille vaimoksi. Kyllä me
äidin kanssa kahdenkin... kun tullevat ne eläkerahat... Otamme rengin.
Tiermesjärven Jussa se vei jo Maaritan tästä... Kaarinan saa lensmanni.
TIEVAN TOPI. Kaarina, kuule, sinua naitetaan. Pääset Muotkaan
nimismiehen rouvaksi.
KAARINA. Ole vaiti!
2:n RAJAMIES. Isäsi kuuluu toimittavan sinua nimismiehelle.
KALLA. Ei se ole herrastapoja oppinut, mutta lehmät se lypsää ja vellin
keittää ja siinähän sitä on nokko [tarpeeksi].
KAARINA (joka on kuunnellut, punastuu korviaan myöten). No kyllä se on
hassu tuo isä.
POLIISI. Mitäs muuta kuin lähdet Muotkaan vaan. -- Taikka täällähän on
pappi... vihitään täällä.
TIEVAN TOPI. Ei se pappi kuitenkaan ennen syöntiä rupea. Hei, puuro on
valmis! Annapa, Kaarina, lautasta.
(Kaarina hakee lautasen. Topi vie puuron pöydälle.)
KALLA. Ka se, siinä on puuro... ja niin valkoinen puuro. Mitä ryyniä ne
ovat?
TIEVAN TOPI. Mannaryyniä.
KALLA. Ja se on kokki tuo Tievan Topi. Keittää puuron kuin poika, heh!
TIEVAN TOPI. Johan sitä tälle ijälle on pitänyt oppia yhtä ja toista.
(Ottaa laukkunsa ja rupeaa syömään.) Minä se olisin myöskin maitoa
vailla.
KAARINA (katsoen lypsinkiuluun). Ei täällä ole enää kuin
kahvikupillinen.
TIEVAN TOPI. No anna sekään.
(Kaarina kaataa maidon puukuppiin ja ojentaa Topille;
laskee lypsinkiulun penkille ja menee ulos.)
2:n RAJAMIES (panee lankun syrjään). Nyt poroja metsään viemään.
POLIISI. Joo. Se on tärkeä.
1:n RAJAMIES. Jo vain. Lähdetään.
(Poliisi ja molemmat rajamiehet lähtevät. Elli tulee.)
TIEVAN TOPI (Ellille, joka on mennyt hellan luo). Myykää emäntä yksi
leipä.
ELLI. Eikö sinulla ole itselläsi?
TIEVAN TOPI. On sitä vähän, mutta ostaisin lisää.
ELLI (antaa leivän). Tuossa on.
KALLA (astellen Topin luo). Vai leivän se Topi sai.
TIEVAN TOPI. Ostin, ostin.
KALLA. Niin vain. Eihän meidän ilman sovi... täällä tunturin kolossa.
TIEVAN TOPI. Eipä, ei. Mutta kun tulevat ne keisarin rahat, niin sitten
sopii antaa ilmankin.
KALLA (innostuen ja lyöden Topia olalle). Jo vain! Saat syödä, Topi,
niin paljon kuin vatsasi vetää. En peri maksua.
ELLI. Olehan tuossa!
KALLA. En peri maksua. Silloin on meillä leipää, äiti. Ei ole puute,
niinkuin nyt.
PASTORI (heittää syönnin ja panee tupakaksi; tarjoaa Kallalle.)
Pannaanpa tupakka.
KALLA. Oikeita paperirossia. En olekaan pitkiin aikoihin polttanut
oikeaa tupakkaa. (Huokaisten.) Putkenjuuria olen hakenut ja niitä
kuivannut, äijä-riepu. -- Tuollaisia. (Näyttää pastorille
tupakkakukkaroansa.)
PASTORI (katsellen Kallan tupakeita). Voi hyvänen. Miten näitä polttaa?
KALLA. Älä huoli. Savu niistä lähtee, niistäkin. (Hiljempaa
huokaisten.) Karvaita tahtovat olla.
(Nimismies lopettaa syönnin ja menee ulos. Elli menee
pöydän luo korjaamaan ruokia pois.)
TIEVAN TOPI (lopettaa syöntinsä ja sitoo kiinni laukkunsa). Odotahan,
Kalla, kun esivallan eläke tulee, niin saat poltella samanlaisia
sikaareja kuin Treijarin patruuna Juukean pohjassa.
KALLA (joka on istunut penkille ikkunan eteen papin viereen). Älä sie
puhu. Minä jo tässä Ellille sanoin, että kun esivallan eläke tulee,
niin ostetaankin parasta Ruijan tupakkaa. (Pastorin puoleen kääntyen.)
Kyllä se olisi, veljeni rakas, hyvä, kun tulisi se esivallan raha niin
pian kuin suinkin. (Osoittaa seiniä.) Katsohan, veljeni, noita seiniä.
Ne pullistuvat aivan sisään. Jonakin kauniina päivänä romahtaa koko
pirtti yhteen kasaan ja me jäämme kuin hiiret loukkuun.
PASTORI (katsellen huonetta.) Huonohan tämä on kovasti. Saisihan täällä
toki olla oikea talo matkamiesten tarpeeksi.
ELLI (kädessä puurolautanen, jossa on vähän puuroa). Syökö se pappi
tämän puuronsa huomenna?
PASTORI. No joo. Pankaahan sinne hyllylle.
ELLI (pitelee kädessään puurolautasta ja katselee sitä kauan). Niin
valkoista puuroa. (Asettaa lautasen hyllylle ja menee ulos.)
KALLA. Joo! Älä sie puhu! Matkamiesten tarpeeksi. Niin juuri. Täällä
ajaa lensmanni rajoja ja tarvitsee yösijaa. Täällä jutaa [kulkee] lappi
ympäriinsä ja lapsilla on koulupaikka Tarvantovuomassa. Kyllä olisi,
pappi, koulumiehellä huono tulla toimeen, jos pitäisi lapinkodassa
koulua pitää. Mutta nyt kootaan lapinlapset tähän meille joka vuosi ja
tässä saa koulumies niiden kanssa raajia. Varsin minä kamarin luovutan
koulumiehelle, kun hän tulee. -- On niistä sikiöistä kyllä kärsimistä.
Panevat Elliltä välistä viilit sekaisin. Mutta en minä siitä, huihai!
Kunhan saavat tässä olla, se on pääasia.
TIEVAN TOPI (joka on istunut penkille ja pannut tupakaksi.)
Näistä sopii papin juuri kirjoittaa keisarille, että
täällä ovat Lensmanni ja muut kruunun herrat sisällä.
KALLA. Älä sie puhu! Kylmä on kiveliö nukkumapaikaksi! Jo vain, kyllä
minä tiedän. Monesti olen markkinamatkoilla joutunut yötä taivasalla
olemaan. Älä sie puhu. Toista on sentään pirtissä, vaikka pahasessakin.
Vai mitä, pappi? Eikö ole niin?
PASTORI. Sepä tietty.
KALLA (lämmöllä). Ja ajattele sitten, veljeni, kun saamme uuden pirtin,
korkeamman ja tilavamman. Kuinka hyvä tässä sitten on olla. Jo kelpaa
papin ja lensmannin tänne tulla. Eivät muistu mieleenkään matkan
vaivat. Tuonne kauas joelle paistaa Ruijan lampun tuli uuden pirtin
ikkunasta. Sitä kohti on hyvä ajaa. Se on kuin Betlehemin tähti, joka
tietä näyttää. Ja kun perille pääsette, niin korkeasta ovesta astutte
sisään kookkaaseen, puhtaaseen pirttiin ja pakkastuulessa kohmettunutta
nenäänne hyväilee niin leppoisasti pirtin suloinen lämpö. (Lyö pappia
polvelle.) Se on toista se, pappi! (Nousee kävelemään edestakaisin.)
TIEVAN TOPI. Jo vain. Kylmä täällä tahtookin nyt ahdistaa.
KALLA (pysähtyen Topin eteen.) Sano muuta! Tuommoiset seinät. (Osoittaa
nurkkaan.) Katsohan, nurkat kuurassa.
(Nimismies, poliisi ja rajamiehet tulevat.)
POLIISI (heittäen suopungin nurkkaan). Mutta jäkälää täällä vielä on.
KALLA. Älä sie puhu... Jäkälää sitä kyllä on. Kun olisi leipää yhtä
paljon, niin hätäkös tässä.
(Elli tulee kantaen heinäsylystä.)
POLIISI. Kyllä sitä tulee leipääkin, kunhan tulee se esivallan eläke.
Saat lyödä raidon ja lähteä Muotkaan jauhoja noutamaan.
KALLA (innostuen). Niinkuin Jaakopin pojat Egyptiin! (Kävelee
edestakaisin kädet selän takana). Niinkuin Jaakopin pojat Egyptiin!
ELLI (levitellen heiniä lattialle; halveksivasti). Jaakopin pojat!
KALLA (innostuen). Jo vain! Elli ei meinaa uskoa, mutta niin se käy.
Eikö niin, pappi?
PASTORI (naurahtaa). Saattaapa käydä...
KALLA (edelleenkin innostuksen vallassa). Niin se käy! Niinkuin
Jaakopin pojat Egyptiin! Oi, voi!
(Kaarina tulee heinäsylystä kantaen. Siirtää pöydän sängyn
päähän ja levittää heinät pöydän paikalle. Noutaa ulkoa pitkän
tyynyn ja risaisen raanun ja laittaa vuoteen valmiiksi.)
KALLA. Se on oikein, Kaarina. Laita vieraille vuodetta. Kyllä teitä jo
väsyttää?
NIMISMIES. Kylläpä jo alkaa väsyttääkin...
KALLA. Pitkä tänne on matka.
POLIISI. Onhan tätä... kaksikymmentä penikulmaa kirkolta.
KALLA. Mistä asti olette tätä päivää ajaneet?
PASTORI. Hirvasjärvestä.
KALLA. Ka se, on siinä matkaa.
(Nimismies ja pastori riisuvat nutukkaansa, heittävät takit
yltään, vetävät lapinlakit korvilleen ja paneutuvat maata.)
KALLA (pastorille). Niin vain, veljeni. Pää se pitää suojata.
PASTORI. Joo, päästä se matokin kuolee.
KALLA. Älä sie puhu...
(Rajamiehet laittautuvat maata perälle, jonne Kaarina
on kantanut heiniä ulkoa.)
KALLA (mennen hellan luo). Et sinä, äiti, antanut kahviakaan vieraille?
ELLI. En. Siihen jäi pannu, kun rupesivat keittojaan keittämään.
TIEVAN TOPI (lattialta). Elli on tullut visuksi.
ELLI (matkien). Vai visuksi. Eikö itselläsi ole kahvia mukana?
TIEVAN TOPI. On, on. Juodaan aamulla sinun kahvisi.
ELLI. Vai joisit.
(Poliisi ja rajamiehet nauravat hiljaa. Kalla on sillävälin
heittäytynyt sänkyynsä pitkäkseen.)
ELLI (puoliääneen). Ei se pappi pitänyt iltarukoustakaan.
TIEVAN TOPI. Pappi oli väsynyt.
KALLA (sängystä). Kyllä pappi huomenna pitää... raamatunselityksen.
(Miehet nukkuvat. Elli heittää sukankutimen ja siirtää kahvipannun
kamiinin alle. Kaarina heittäytyy ovisuusänkyyn vaatteet yllä.)
(sängystä). Äiti, annapa se tupakkakukkaro sieltä penkiltä.
(Elli heittää hänelle kukkaron.)
KALLA (panee piippuun ja raapaisee tulta). Nyt poltetaan putkenjuuria,
mutta vielä tässä tupakat muuttuvat, kun tulee se esivallan eläke. Ensi
viikolla minä rupean ajamaan hirsiä, äiti.
Toinen näytös.
Korkea jokitörmä-niitty. Joen toisella puolen avara vuoma, jonka
laidalla kasvaa vaivaiskoivu-risukkoa. Taampana näkyy tuntureita.
Oikealla ränsistynyt, puoleksi sortunut lato, josta osa kattoakin
poissa. Sen vieressä uusi lato tekeillä, kolme puukerrosta jo valmiina;
ympärillä tarvepuita ja lastuja. Vasemmalla pajupensas, jonka juurella
on eväslaukku, kahvipannu ja kirjava vaateriepu. Aurinkoinen, kirkas
Lapin päivä heinäkuun lopulla.
Kalla ja Kaarina kahden. Kalla veistää latopuuta kyökkäisten kasvot
hiessä ja Kaarina haravoi heiniä vasemmalla. Molemmilla päässä, paitsi
tavallisia päähineitä, sääskilakit; vyöllä puukko ja pikiöljypullo.
KALLA (keskeyttää veistonsa ja pyyhkii hikeä otsaltaan). Lämmin päivä.
Jumalan aurinko paistaa meille, Kaarina. Olisi hyvä työtä tehdä, mutta
minua väsyttää.
KAARINA. Mikäs kiire meillä? Levähdetään, niin jaksat paremmin, isä.
KALLA. Levähdetään. (Istuu latopuulle ja voitelee pikiöljyllä
poskiaan.) Muuten olisi hyvä, mutta sääskiä on paljon. Tuntuu, kuin
olisivat tänä vuonna vihaisemmat kuin ennen.
KAARINA (nojaa haravaansa.) Minuapa ne eivät paljon ahdistele.
KALLA. Eivätkö? -- No se on hyvä, lapsi, etteivät ahdistele. (Huokaa,
katsellen ränsistynyttä latoa.) Lato kaatuu pian. Se on jo vanha.
(Katselee uutta latoa.) Uusi lato kohoaa. Se on jo hyvällä alulla.
(Osoittaen oikealle, etelää kohti.) Tuolta kaukaa Kalkuvaaran alta,
missä kasvavat viimeiset männyt, kiskotimme Morttasen Pieran kanssa
puut. Oli siinä porolla työtä, sillä korkea on tämä törmä. -- Sieltä
vedätimme äidin kanssa vanhan ladonkin puut.
KAARINA. Siitä on jo kauan.
KALLA. Neljäkymmentä vuotta. (Huokaa.) Silloin olimme me nuoria,
äiti ja minä. (Vilkastuen.) Me emme pelänneet tunturia, vaikka moni
varoitteli, ettei juuri kiveliöön pitäisi taloa tehdä. Mutta täällä oli
rauha... ja me rakastimme rauhaa. Emme viihtyneet kyläisessä kylässä.
Täällä oli kalaa ja riekkoa yllin kyllin... ja paljon me saimmekin.
Äiti oli taitava ansojen panija. Semmoisen kaarteen laittoi, että meni
siihen lintu, meni kuin itsestään aivan. (Katselee latoa.) Tuollainen
se nyt on, vanha ja ränsistynyt. (Vilkastuen.) Mutta odotahan, Kaarina,
kun uusi lato valmistuu. Saat nähdä, kuinka komea siitä tulee.
(Vilkastuu enemmän ja nousee seisomaan, viitaten pohjoista hohti.)
Tuonne kauas Jänissuvannolle se näkyy. Siellä pohottaa jo kulkijoita
vastaan. Saavatpa sitä rajamiehetkin katsella sitten ja ihmetellä:
"Siinäpä on Tarvantovuoman Kallalla uusi lato, komea kuin kirkko!"
Saapi lensmannikin nähdä, mitä vaikuttaa kruunun raha, kun se oikeaan
paikkaan kiveliössä pannaan. (Nauraen. Vakavammin.) Kunhan nyt tulee se
esivallan eläke, että saan Morttasen Pieralle velkani maksaa.
(Hykertelee käsiään.) Oi, voi! Nyt me työskentelemme taas. Ajattelemme,
Kaarina, että on meillä jo uusi lato valmiina. (Tarttuu kirveeseensä ja
veistää reippaasti, Kaarinan haravoidessa heiniä.)
(Elli tulee.)
ELLI. No ei tule heinänteosta taas mitään, kun sinä sen latosi kanssa
houruat. Voi hyvänen aika, mihinkä pulaan sinä meidät vielä saatat.
Velkaa teet tuon uskosi päälle vain. Millä maksat sitten?
KALLA (keskeyttäen työnsä). Älä huolehdi, äiti. Kyllä velka maksetaan,
kun eläkerahat tulevat. Morttasen Piera on luvannut odottaa.
ELLI (kiivastuen). Odottaa! Odottaa se aikansa, mutta kun ei kuulu niin
hakee ulos. Lensmanni tulee ja myy avisuunissa kaiken ja sitten...
mihin sitten joudutaan? -- Paljon parempi olisi, että auttaisit
Kaarinaa heinänteossa. Olisihan lehmille ruokaa talveksi. (Tarttuu
haravaan ja haravoi kiivaasti.)
KALLA. Kyllä me heinääkin teemme. Poutapäivähän nyt on.
ELLI. On, on, mutta sadekin voi tulla yhtäkkiä. (Heittää haravansa.) En
minä jouda. Minulla on siellä taikina nousemassa. (Menee.)
KALLA (tarttuu viikatteeseen ja niittää tuokion; heittää sitten ja
oikaisee itseään.) Ohhoh! Selkä on jo huonoksi käynyt. Pitää taulalla
polttaa, kun kotiin päästään. Se auttaa. (Haukotellen.) Kovinpa
raukaisee. Minä panen pitkäkseni tuokioksi. Haravoihan sinä, Kaarina,
sillä aikaa. (Heittäytyy pitkäkseen pensaan kupeelle ja levittää rievun
silmilleen.) Äiti oli huonolla tuulella. (Nukkuu.)
KAARINA (haravoi hetken, mutta pysähtyy sitten; hätistellen sääskiä
pois silmiltään). Onpa niitä nyt. (Sivelee pikiöljyä poskipäihinsä ja
katselee nukkuvaa isäänsä.) Vanhaksi on isä tullut. Ei jaksa enää
paljoa. Täällä tunturin kolossa on aikansa kulunut, miehuutensa mennyt.
Tunturi veti häntä nuorena puoleensa äidin kanssa. Loihti esiin ihanan
rauhan... ja tänne tulivat vanhukset. Nyt on isän tunturi lumonnut
kokonaan. Ei laske enää kynsistään, kun on kerran saaliikseen saanut.
Taikonut on isä-vanhan mielen aivan. Kummia taikanäkyjään hänen
silmissään kuvasteluttaa... uusista, kauneista ladoista, uudesta
pirtistä ja navetasta. Semmoinenko on tunturi? (Katselee
tunturivyöhykettä.) Minäkin tunnen toisinaan sen kumman tenhovoiman.
Niin omituisella tunteella se väliin rintani täyttää. Kun olen talvella
riekonansoja kokemassa Wirdnitunturin alla, on kuin olisin näkevinäni
väkeä vuoreen painuvan. Silloin minä käsitän, kuinka tunturi vetää
puoleensa eikä päästä sitä, jonka on omakseen ottanut. Ja silloin minä
ymmärrän isän kohtalon: hänen henkensä on tunturin lumoissa. (Nostaa
kätensä silmilleen ja tähystää etäisyyteen.) Mutta kun näin kesäisenä
päivänä kuljen aurinkoista jänkää, missä suopursu kukkii ja Neitsyt
Maarian sänkyheinä väkevänä tuoksuu, silloinpa ymmärrän, mikä isän
tunturiin veti: se oli se leppoisa, raukaiseva rauha, jossa oma
ajatuskin äänellisiksi sanoiksi muuttuu. Ja silloin tunnen, että olisin
tehnyt samoin isän asemassa: muuttanut tunturien kätköön, pois
levottomista väylänvarsikylistä... tänne hiljaisuuteen. -- Mutta silti
tunnen toisinaan kummallista pelkoa, kun ajattelen, että minäkin ehkä
jään tänne... ainiaaksi näille rannoille, näitä jänkiä tarpomaan.
Silloin pelkään, pelkään ja haluaisin kauas pois... ihmisten
ilmoille... sinne, missä on muita nuoria, (Katselee haukkaa, joka
lentää korkealla.) Haluaisin olla haukka, joka ilmoja leijaa. Silloinpa
näkisin, mikä kirkkopaikka kaunein, minkä joen sillalla hauskimmat
tanssit. (Nostoa kätensä ylös ja nauraa.) Voi minua! Mitä sanoisi äiti,
jos kuulisi? Tanssit? Niin tanssit, tanssit! Muistanpa, kuinka kerran
Suvannossa muutamana kesäisenä sunnuntai-iltana pojat ja tytöt
tanssivat maantiensillalla. Siinä oli papin poika, valkolakki päässä,
siinä koulun Sigurd, nimismiehen Agneta ja kylän tyttöjä. Koulu-Pekka
soitti ja tytöt ja pojat tanssivat. Minä istuin aidalla koulun Ailen
kanssa ja katsoin. Olisin voinut katsoa koko yön, mutta äiti tuli pois
hakemaan. -- Ja sekös oli paha! Silloin kapinoin hengessäni, että olin
vain lappalaistyttö. Olisin halunnut olla herraslapsi, nimismiehen
Agneeta. -- Itkin ja nukahdin vihdoin koulumiehen kyökin lattialle...
ja näin koko yön unta papin pojasta ja nimismiehen Agneetasta. Oi-voi!
Oli sekin. (Nauraa.) Voi hyvänen! Heinät unohtuvat kokonaan. (Haravoi
ja hyräilee:)
Kun Tshaimatunturi
ruskossa illan ui,
on aika paimenten
vuoronsa vaihettaa...
Kodalle Antras käy,
palas [polku] on mutkikas,
Mutt' keinon [tie] päässäpä
jo Inker ikävöi...
(Huokaa ja pysähtyy mietteissään katselemaan vanhaa latoa. Tarttuen
jälleen haravaansa laulaa kovemmin:)
On kota komea,
avara jänkäaapa.
Mutt' palas mutkikas
ja renki Antras vain...
KALLA (herää ja nousee istumaan). Kuka veisaa? Sinäkö se olit, Kaarina?
KAARINA (vähän hämillään). Minä.
KALLA (nousee seisomaan ja tarttuu kirveeseensä). Ihmeellistä! Minä
näin juuri unta, että me olimme saaneet uuden ladon valimiksi. Täällä
oli paljon ihmisiä, niiden joukossa nimismies ja pappi. Nimismies tuli
luokseni, otti minua kädestä ja sanoi: "Kas niin, Kalla, nyt sinulla on
uusi lato. Ole nyt iloinen, sillä sinä olet tämän hyvin ansainnut!"
Mutta pappi sanoi: "Niin, meillä on syytä tästäkin Jumalaa kiittää.
Ehkäpä veisaamme virren." Ja sitten hän aloitti isolla äänellä: "Sä
kaunis kukoistava, Saaronin kukkanen." Siihen minä heräsin.
KAARINA (pysähtyy ja katsoo isäänsä hellästi). Ehkäpä se oli hyväksi se
uni, isä.
KALLA (innostuen, silmät loistaen). Se oli! Jumala se lähettää unetkin,
niinkuin ennen Jaakopille, joka näki taivaan tikapuut. Jumala lähetti
minullekin tämän unen, että olisin hyvässä turvassa ja odottelisin
kärsivällisenä... esivallan eläkettä. Oi-voi, Kaarina! Meille tulee
vielä hauska.
KAARINA. Niin uskon minäkin.
KALLA (veistää latopuuta). Haravoihan sinä, Kaarina. Minä tässä vähän
veistelen, että saamme nostaa tämän puun paikoilleen. Sitten rupean
minäkin niittämään taas.
KAARINA (joka on tähystänyt oikealle, etelää kohti). Tuolta tulee
vene... kaksi. Etumaisessa purje pystyssä, vaikka on aivan tyven.
Ketähän ne mahtavat olla?
KALLA (tähystellen). Ei erota vanhan silmä paljoa. Veneitä sieltä
tulee. -- Jos lienevät kartta-insinöörejä, jotka tulevat tuntureita
mittaamaan. Morttasen Piera kertoi Suvannossa kuulleensa, että
sellaisia pitäisi tulla tänä kesänä. -- Tiesi vain, outoja ne ovat.
Mitä lienevät... vieraita.
KAARINA (uteliaana). Tänne soutavat! Ketähän ne ovat?
KALLA. Tiesi vain. Olkootpa ketä hyvänsä...
(Sillä välin on vene laskenut rantaan törmän alle. Kaarina
juoksee törmän reunalle katsomaan ja palaa hetken päästä
hengästyneenä.)
KAARINA. Siellä on nimismies ja pappi ja poliisi... ja kaksi outoa
herraa!
KALLA (heittää kirveen; ottaa lakin päästään ja pyyhkii hikeä otsaltaan
kyynärvarrella). Nimismies ja pappi?
KAARINA. Niin!
(Nimismies, pappi, poliisi, ylioppilas ja kirjailija tulevat.
Miehet ovat pieksusaappaissa ja helletakeissa, paitsi poliisi,
jolla on tavallinen takki käsivarrella. Nimismiehellä housunpolvi
revennyt. Hatuissa sääskiverkot, eväslaukut käsissä. Ylioppilaalla
silmälasit.)
POLIISI. Päivää, Kalla! Terveisiä Muotkasta!
KALLA. Päivää! Jumal'antakoon! (Leikkisänä, kynsien päätään.) Jo on
tainnut vihollinen tulla Muotkaan, kun on virkakunta lähtenyt tunturiin
pakoon?
PASTORI (tervehtii Kallaa ja Kaarinaa). Onhan se selvä, että virastot
täytyy pelastaa vihollisen kynsistä. Niitä ei saa alttiiksi jättää.
KALLA (edelleenkin leikkisänä). Älä sie puhu, veljeni, sepä tietty.
Hahhah!
(Vieraat tervehtivät.)
NIMISMIES. Me jo tuolta kaukaa näimme... suvannon päästä... että täällä
on Kalla heinänteossa. Poliisi se ensimäisenä tunsi Kallan.
POLIISI (osoittaen Kallan takkia). Joo, tuosta haljakasta.
KALLA. Älä sinä minun takkiani lasta [moiti]. Se on hyvä takki.
POLIISI. Hyväpä, hyvä. Mutta kauas se näkyy. (Mennen syrjään.) Me
keitämme tässä kahvit ja jatkamme sitten matkaa.
KAARINA. Minne te olette matkalla?
POLIISI. Arvaapa.
KAARINA. Mistäpä ne kruunun herrain asiat arvaa.
PASTORI. Me olemme lähteneet kalastusretkelle.
KALLA (ihmeissään). Kalastusretkelle? Eikö Muotkassa enää kaloja ole,
kun on pitänyt lähteä tunturiin pyytämään?
PASTORI. Onhan niitä sielläkin, mutta täällä on suurempia ja
lihavampia.
KALLA. No älä jo! Vai kalastamaan. (Kynsii leikkisänä päätään.)
Herra varjele niitä herrain päähänpistoja! Kalastamaan kahdenkymmenen
penikulman päähän.
POLIISI. Mikäs siinä? Onhan Jumala aikaa luonut.
KALLA. Älä sie puhu... mutta kun parhaana heinäaikana.
POLIISI. Eiväthän herrat työtä tee.
KAARINA (nauraen) Vai herrat! Mikä herra se sinäkin? Hah, hah!
POLIISI. No herrapa tietenkin! (Katselee ladon alkua.) Mitä se Kalla
rakentaa?
KALLA. Latoa, veljeni, uutta latoa. En saanut aikaani kulumaan muuten.
Ajattelin, että panenpahan alulle ja lopettelen sitten, kun eläkeraha
tulee.
POLIISI (iskien silmää nimismiehelle). Niin vain. Rakennahan sinä vain,
Kalla. Kyllä rahat tulevat.
KALLA (joka on tutkivasti katsellut ylioppilasta ja kirjailijaa). Joo,
niin vain, veljeni. -- Ketä nämä vieraat ovat?
NIMISMIES (osoittaen ylioppilasta). Tämä on minun veljeni.
KALLA. Vai veli!
POLIISI (iskien silmää ylioppilaalle). Se on tohtori.
KALLA (ihmeissään). Vai oikein jo tohtori... nuori mies.
(Osoittaa kirjailijaa.) No entä tämä toinen?
PASTORI. Se on sellainen mies, joka kirjoittaa värssyjä.
KALLA (vähän välinpitämättömänä). Vai sellainen. No kirjoita sinä
menemään vaan. Kyllä me luemme.
(Poliisi tekee tulta ja puhelee vilkkaasti ylioppilaan
ja kirjailijan kanssa. Nauravat.)
POLIISI. No nythän sopii Kallankin syynäyttää itsensä, kun tuli tohtori
juuri niittyrantaan. Eikö selkää ole kolottanut?
KALLA. No älä sie puhu! Sepä sattui, oikea Jumalan lykky. Kolottanut?
Kyllä sitä kolottaa alituiseen. Äsken juuri Kaarinalle vaitelin, että
pitää taas taulalla polttaa, kun kotiin päästään.
YLIOPPILAS. Taulallako isäntä polttaa?
KALLA. Taulalla. Se on vanhan kansan lääke.
KIRJAILIJA. Mutta eikö siinä selkänahka ole liian kovassa leikissä?
KALLA. Eikö mitä. Pian se paranee... taulan jälki.
POLIISI (Kaarinalle). Katsohan sinä, Kaarina, tuota pannua. (Kallalle.)
Tulehan, mennään tuonne ladon taakse, niin saa tohtori katsoa.
YLIOPPILAS. Jo vain! Katsotaanpas.
(Miehet menevät nauraen vanhan ladon taa.)
POLIISI. Otahan paita pois.
KALLA. Älähän hätäile...
YLIOPPILAS ja KIRJAILIJA (yhteen ääneen). Voi tavaton! Ihan täynnä
arpia!
POLIISI. Viiden pennin ja kahden äyrin kokoisia.
NIMISMIES. On se kirjava.
KALLA. Älä sie puhu. Se onkin eri leikissä ollut se selkä. Ei olisi
tullut mitään puiden vedätyksestä, jos ei olisi taulaa käytetty. Siellä
olisivat latopuut vieläkin Kalkuvaaran alla.
KIRJAILIJA (ihmetellen). No kyllä on.
KALLA. No mitä tohtori arvelee? Eikö ole hyvä keino?
YLIOPPILAS. Tiesi hänestä. Ei tätä keinoa nykyajan lääketiede tunne.
KALLA (vähän kiivastuen). Se on esi-isäin oppia!
POLIISI (nauraen). Se on sitä tunturilääketiedettä!
KALLA (vetäessään paitaa yllensä, paidan sisästä). En minä anna suurta
arvoa sille akatemian opille... paremmin lääkkeissä kuin uskossakaan.
Ne eivät tiedä mitään... akatemian tohtorit.
(Miehet tulevat esiin ladon takaa.)
KALLA. Meillä kävi kerran tyskäläinen tohtori ja minä käskin hänen
katsoa akkaa vähän, kun tämä oli siukkana. Mutta sekös oli
vastahakoista äijälle! Ei tahtonut millään ruveta. Soperteli vain:
"Mine ole semmunen tohturi, joka ei tiedä mittä..." Katsoihan se
viimein, kun minä uhkasin kovettua. Mutta ei hän tiennyt mitään.
"Semmunen tohtori, joka ei tiennyt mittä."
KIRJAILIJA. Jos se oli eläinlääkäri?
KALLA. Tiesi kissa! Tohtori se vaan oli. Hahhah!
KAARINA. Nyt tämä kiehuu. Annapa kahvipussi.
POLIISI (kaivaa nimismiehen laukusta kahvipussin). Keitähän hyvä kahvi.
KAARINA. Kyllä, kyllä.
(Miehet ovat istuneet maahan. Pappi, ylioppilas
ja kirjailija tupakoivat.)
KIRJAILIJA. Joko Kalla on vanha?
KALLA. Kahdeksaskymmenen alulla.
KIRJAILIJA. Onpa siinä ikää. -- Ja täällä olette asuneet aina?
KALLA. Täällä... puoliväliin viidettäkymmentä vuotta. -- Ja mikäs on
ollut asuessa nuorena, mutta nyt kun vanhuus on tullut, rapistuvat
paikat. (Osoittaen vanhaa latoa.) Tuossa on lato, jonka nuorena tein.
YLIOPPILAS. Jaa-a. Kyllä on jo vanha.
KALLA. Niin on... ja uusi pitäisi saada. Mutta mistä rahat? Ei ole
minulla, jollei esivalta astu väliin. Velkaa olen tehnyt, ei auta.
POLIISI (joka on Kaarinan kanssa kaatanut kahvin kuppeihin). Älä
huolehdi, Kalla, lato siitä tulee ja komea, jahka esivallan eläke
saapuu. Pappi on laittanut jo jouluna hakemuksen keisariin.
KALLA (innostuen ja nousten seisomaan). Älä sie puhu, veljeni! Niin
tulee. Minä jo tässä Kaarinalle muistelin, että tehdään sellainen lato,
joka näkyy jo Jänissuvannolle saakka. Kelpaa siihen sitten heiniä
heittää! Oi, voi! Älä sie puhu, veljeni! (Papin puoleen.) Eivät ole
vielä tulleet rahat?
PASTORI (heittäen savukkeenpätkän syrjään). Eivät ole vielä.
NIMISMIES. Sillä on keisarilla niin paljon papereita pöydällä, ettei
ole vielä joutanut sinun asiaasi tutkimaan.
KALLA. Älä sie puhu! Sepä tietty. Ovat sinne alimaiseksi sattuneet
minun paperini, niin ei niiden vuoro heti tule. Mutta tulee, kun
joutuu.
POLIISI. Tulee. Niin ottaa keisari kultapookaiset silmälasinsa ja
katselee Kallan anomusta ja puhelee: "Jaha, Tarvantovuoman Kalla...
eläke... asunut tunturissa puoliväliin viidettäkymmentä vuotta.
Jaha, kyllä tunnetaan. Siellähän on Muotkan nimismies sisällä
rajamatkoillaan." Soittaa ministerilleen: "Hei, Iivana
Hospodipamilujanohvi! Tarvantovuoman Kallalle 500 ruplaa vuotuista
eläkettä!" -- Kas niin, niin se lähtee!
KALLA. Jo vain! Kyllä sieltä lähtee!
POLIISI. Kahvi on valmis.
(Miehet ottavat kuppinsa ja rupeavat juomaan.)
POLIISI. So, Kalla ja Kaarina! Ottakaa tekin.
(Kalla ja Kaarina ottavat.)
KALLA (juodessaan). Olipa se somaa, kun sattui vieraita näin
odottamattomaan aikaan. Oikein tekee sydämelle hyvää nähdä taas
pitkästä kotvasta almaihmisiä [todellisia, oikeita ihmisiä]. Ei täällä
monesti näekään oikeita ihmisiä. Jonkun kinni-lappalaisen silloin
tällöin. (Laskee kupin maahan ja pyyhkii hihalla suutaan.)
Suur'kiitosta. Kosti Jumala. Hyvä kahvi.
KAARINA (laskee niinikään kupin maahan ja kiittää ujosti).
Suur'kiitosta.
KIRJAILIJA (ojentaa kuppinsa). Laskehan, Simppa, lisää! Hyvältä se
maistaa.
POLIISI (kaataa; kääntyen toisten puoleen). Toinen kuppi tietysti?
YLIOPPILAS. Se on selvä!
POLIISI (kaataa kupit täyteen). Siinä, Kalla, juohan pois! Ja sinä,
Kaarina, otahan sinäkin.
(Miehet, Kaarina ja Kalla ottavat.)
KALLA (juodessaan). Kyllä on tainnut herroilla väliin kovallekin
ottaa... koskipaikoissa... Saitsikoskessa... ja Kingerpuskassa?
NIMISMIES. Kyllähän se väliin...
POLIISI. Saitsikoskessa meinasi jo nousta tie pystyyn. Jos en olisi
osannut niin hyvin valehdella, niin siihen olisi jääty... Nämä olisivat
lyöneet sauvoimet koskeen ja sitten... hyvästi makea maailma!
KALLA (nauraen). Kyllähän sen arvaa... hurrikkaat sauvojat. Ottaa se
tottuneellakin... hahhah!
KIRJAILIJA (laskien kupin viereensä maahan ja sytyttäen savukkeen).
Hyvä se onkin tämä polesa valehtelemaan. Ei ilmaissut kosken pituutta,
ennenkuin niskassa. Aina, kun uusi kähy näkyi edessäpäin, tuumi vain,
että "kyllä se pian loppuu." -- Piti läheltä, ettemme selkään antaneet,
kun maihin päästiin.
POLIISI. Joo. Olisitte saaneetkin lähteä yksinänne jatkamaan matkaa,
josta ei olisi tullut mitään. -- (Nauraen.) Oli näitä soma katsoa, kun
nuotiopaikalle päästiin. Selin istuivat toisiinsa eivätkä puhuneet
halaistua sanaa. Istuivat vain ja äköttivät, purren vihassa kukin
eväitään. Minua nauratti. Hahhah!
YLIOPPILAS (joka on myös pannut tupakan). Mutta sellaisissa paikoin se
kahvin vaikutus oikein tuli näkyviin. Kun oli saatu pari kolme kuppia
makoon, niin jopahan pehmeni paatunut sydän. Vähitellen käännyttiin
päin... ja tarina kulki entiseen tapaan. -- On se kahvi poikaa! Ei sen
arvoa ole oikein kaupungissa tiennytkään.
KALLA. Älä sie puhu. Kahvi on sydämen lääke. (Papin puoleen kääntyen.)
Ja pappi sauvoi myös?
POLIISI. Ei papista ole sauvojaksi, mutta hyvä seimiköyden vetäjä.
PASTORI (nauran). Äläs virka! Minulla on tuuman syvyinen ura
olkapäässä. Hahhah!
(Nimismies menee rantaan veneiden luo, jossa kuuluu kolistelevan.)
KALLA (panee tupakaksi). Tietää se pappikin leikissä olleensa! Hahhah!
Onkin vähän toista kuin Muotkan kirkon saarnatuolissa. Hahhah!
(Aurinko on sillävälin alennut. Tunturi jono hehkuu
sinervänpunaisena.)
NIMISMIES (palaten rannasta). Meidän on aika lähteä. (Kallan puoleen
kääntyen.) Tässähän on talo lähellä?
POLIISI (viitaten pohjoiseen). Joo, tuon suvannon päässä.
KALLA. Joo, siitä rupeaa heti näkymään, kunhan menette vähän matkaa.
NIMISMIES. Me lähdemme.
(Miehet nousevat ja kokoilevat kapineitaan. Nimismies, pappi
ja poliisi jättävät hyvästit laskemalla oikean kätensä
hyvästeltävän harteille; kirjailija ja ylioppilas jättävät
hyvästit kädestä. Heittävät laukut selkäänsä ja painuvat rantaan,)
NIMISMIES (joka on jäänyt vähän jälelle). No hyvästi nyt, Kalla! Me
viemme terveisiä taloon.
KALLA. Vie, vie, veljeni! Illalla mekin tulemme Kaarinan kanssa.