Iltama hiirenpesässä.
"Huu kuinka tuulee, piip, piip," pieni pensas hiiri kitisi, kätkeytyen
syreeni-pehkoon, tuossa kartanon edustalla. "Sitä kuusta kuuleminen,
jonka juurella asunto," viisas, kokenut metsähiiri, mietti juosten
korkean kuusen juuren alle.
"Se oli nyt ihmisten mieli-lause," tuohon orava tokaisi jonka pää oli
juuri hiiren kolossa, mutta häntä heilui ylhäällä, niinkuin suuri
viuhka.
"Mene sinä ylös oksillesi," hiiri lausui, työntäen oravan pään kolosta
pois ja juosten pehmeään pesäänsä; "minulla ei ole ensinkään halua
antautua sinun kanssasi pakinoimaan näin hirmuisessa ilmassa."
Kiitoksia paljon kohteliaisuudesta rouva emähiiri, orava ivaili
poistuessaan. -- "No se nyt on oikea kiusankappale, tuo orava tahtoisi
kai muka tulla minun pieneen pesääni; eihän siihen sitten enää muita
mahtuisikkaan; mutta sinä pieni hiirulainen, mistä sinä siiten tulet
tämmöisessä sateessa?" "Minä tulen niityltä; voi hyvä Luoja! kuinka
minä peljästyin!" -- "No, mitä lapseni?" "Kotkaa, kotkaa! oikeen
hirveetä kotkaa," hiirulainen vinkui. "Ei suinkaan se ollut kotka, kai
se vaan oli haukka," äiti emähiiri selitteli. "Ei niinkään, se oli
varmasti kotka, se tappoi suuren myyrän -- ajatteles nyt -- koko elävän
myyrän, joka oli paljoa suurempi, kuin sinä äiti kulta." "Vai niin,
lapseni; mutta tiedäppäs, että kotkan ja haukan ruumiillinen ero ei ole
niin suuri kuin heidän hengellinen arvonmukainen eronsa, näetkö. Kotka
on arvoltaan kreivi, vaikka hän olisi kooltaan kuinka pieni ja suuri
kotka on kuningas -- niin se on kaikkien lintujen hallitsija. --
"Haukka taas on vaan vapaaherra." --
"No kyllä se oli kreivi kotka, äiti, se oli varmaan kotka." -- "Mutta
ole nyt kiltti lapseni, meille tulee vieraita tänä iltana."
"Vieraita, vieraita," koko perheen poikaset vinkuivat, "Kuka tulee?"
"Tulee keijuis-väkeä, pikkusia keijukais-impiä, nuoria herroja
pensas-hiiriä, suuri seura yökköjä y.m."
"Yökköjä! Hm kuinka hauskaa, hauskaa! Mutta sanoppas äiti, onko siinä
perää, että yököt voivat lentää?"
"Perää siinä on lapseni, hän levittää sen hienon sametti-vaippansa
jonka ensi katsannolla luulisi vaan sade vaipaksi ilmaan, liehuttelee
sitä molemmin käsin ja lentää aivan kuin pieni lintu."
"Huh, huh! kuinka hauskaa!"
"Sitä paitsi olen unhottanut kertoa, että itse kotikuusemme haltiatar,
tuo vanhan vanha Sinipiika, jolla on satulipas kainalossa ja
kultakannet lippahassa, on myöskin luvannut tulla tänne; sillä hän
sanoi iloitsevansa nuorten seurassa, ikään kuin olisi hän itsekkin
nuori neitonen vasta."
"Ai! piippipii!" hiiret kaikki vingahtivat ja niin siinä käytiin pitoja
laittamaan.
Olipa siinä jo pöytä valmis: suuri kaarnan palanen pöytänä, jolla oli
puolitoista herne-palkoa, parikymmentä jyvää, pieni lihanpalanen,
tikkuuntahrattua voita, sirunen juustoa, kuivanutta taikinaa y.m. y.m.
kaikkea hyvää, jota metsähiiri suurella vaivalla oli kylästä raastanut,
voidaksensa tarjota vierailleen vähän paremman illallisen, kuin joka
päivä saadaan; sillä hän piti paljon emännän arvostaan.
Pian tulivatkin vieraat, toinen toisen jälestä, sillä rinnakkain ei ole
tapana ovesta kulkea ja kaikki he olivat hyvin kohteliaita, iloisia,
sukkelia nuo vieraat, vaikka ilma ulkona oli erinomaisen ikävä. Kun
kaikki olivat saapuneet sytytti eräs metsähiiri-neitosista kynttilän
palasen, jonka hän jo vuosi sitä ennen joulu-yönä oli "niistänyt"
tuolta kartanosta, ja koko seura nyt leikkimään, syömään ja
riemuitsemaan. Kaikki olivat erittäin iloisella tuulella; ainoastaan
tuo vanha Sinipiika ei ottanut osaa nuorten leikkiin, vaikka hän
iloisesti nauraen katseli. -- Väsyivät siinä leikkiin ja telmeesen
nuoretkin vihdoin ja silloin tuli Sinipiian vuoro johtaa illan iloa.
Sillä emähiiri, itse talon taitava emäntä pyysi häntä kertomaan sadun,
Kotikuusen sadun, jotta nuoretkin saisivat kuulla, mikä kuusi se oli,
jonka alla he asuivat, jonka juurella he olivat lapsuuden leikkiä
lyöneet.
Alkoipa silloin vanha Sinipiika -- joka ei suinkaan ole sama kuin vanha
piika -- avata satulipastansa. Hän kirvoitti kulta kanteleensa,
jännitti sen kieliä, koitteli ja soitteli. Kaikki seisoivat kuin
lumotut. Siinä kuulivat he säveleitä jo ammoin unhoitettuja, kaikuja
kannessa, neljännessä polvessa. Silloin elettiin tässä hienosti;
korkeasti jalosukuisia ja jalosukuisia neitiä, ylevämielisiä,
korkeasti-jalosukuisia kreivejä, vapaaherroja ja ritareita kävi
vieraissa joka päivä. Nuorison uljasta leikkiä, iloista, kaikuvaa
naurua ja vallatonta, ylimielistä kisaa oli kuusen ympärillä joka päivä
nähtävänä. Voimakkaita ritaripainia ja keveitä karkeloita nähtiin
vuorotellen.
Ikävyys, jörömäisyys ja yksinäisyys oli maanpakoon julistettu. Väki oli
hienoa, tavat olivat hienompia. Monasti minä istuin tuolla kuusen
latvassa, katsellen nuorten hurjaa iloa, eikä kukaan heistä tiennyt,
että minä kirjoitin kirjaani kaikki mitä näin taikka kuulin. Minusta
olikin niin hauskaa nähdä heidän sydämmensä pohjasta tahtovan salata
kaikkia toisiltaan, vaan minä sen sijaan näin heidän kaikkein
mietteensä. Olipa se kirjava seura, joka vilisi herra vapaaherran
ympärillä: kaikki hyviä ystäviä, sydämmen ystäviä, mutta ei kukaan
heistä olisi oikeastaan hänen edestään pikkusormeaankaan uhrannut.
Yksi ainoa oli, jota herra vapaaherra tuskin tiesi olevankaan, joka
olisi antanut henkensäkkin hänen tähtensä. Mutta tämä oli niin
itseksensä ja erillään hänen seurastaan, ett'ei kukaan, paitsi minä,
joka istuin kuusen latvassa ja katselin, voinut aavistaakkaan hänen
mietteitään.
Hän oli sorea, sievä ja jalosukuinen neiti, jonka tummista silmistä
säteili innokas sielu. Aina osasi hän löytää jonkun syrjäisen paikan,
jonkun lomahetken, joka voi kätkeä hänet huiman ja hälisevän joukon
pauhusta. Yksinänsä istui hän silloin, silmät luotuina korkeuteen ja
sydän täynnä tulisia tunteita. "Jospa hän tietäisi!" huokasi hän eräänä
iltana taasen istuessaan pensaikossa erillään muista, "jospa hän
tietäisi! vaan ei; sitä ei hän saa koskaan tietää." -- Äkisti nousi hän
ylös, katsoi hetkisen liikkumatonna kirkkaasen korkeuteen ja liehui
lintusena jälleen pauhaavan nuorison pyörteesen. --
Samana yönä -- oli kaunis kuutamo-yö -- istuin minä valvehella kuusen
latvassa, katsellen ulos meren ulapalle, jota kuutamon kirkas
hopeavirta ihanasti valaisi. -- Silloin kuulin minä yhtäkkiä jotakin
rasahtelevan kartanon puolella. --
Katsoessani sinne näin nuoren herra vapaaherran levotonna käyskelevän
esikäytävällä. Hurjasti aaltoili tuo avonainen povi, jota yön tuulonen
hiljaa jäähdytti.
Ääneti, hiljaa käykseli hän kau'an, mutta silmistä loisti tumma
synkeys, mielen katkeruus. --
"Kurjaa on tämä elämä!" virkkoi hän vihdoin; "joka päivä niin suuri
naamiohuvi. Niin monta ihailijaa -- tai liehtaria, eikä yhtään ystävää.
-- Vai, niin suuressa joukossa olla yksinään." -- Hän seisahtui ja
kuunteli; oli kuin joku ovi olisi au'ennut. Todella aukeni ovi --
käytävälle astui tuo jalo, haaveksiva neiti. Vapaaherra oli kiini
kivettynyt. Neiti ei ollut häntä huomannut, vaan astui ajatuksissaan
eteenpäin. "Arvo!" lausui hän uneksuen. "Helmi," vastasi vapaaherra.
Neiti säpsähti, hän näki herran. Heidän katseensa kohtasivat toisensa.
Olipa kuin outo, käsittämätön voima olisi sitonut heidät paikalleen;
siinä silmän tähysti, sanaa sanomatta, äärettömässä onnessa.
Enkä tiedä kuinka he siinä katselivat ja seisoivat, niin jopa he
astuivat käsi kädessä kuusen juurelle ja siinä vannoivat valat
vakaiset, ikuisen lemmen puhtaan tunnustuksen. --
Tämä nyt oli idyllinen puoli heidän elämänsä sadussa, mutta siitä tuli
traagillinen perässä. -- Sillä kaikille ihmisille on Jumala niin
laatinut, että he saavat osan elämän iloista sekä suruista. Sen olivat
nyt nuo kaksi unhottaneet, sentähden täytyi heidän saada sitä runsaampi
osa unhotetusta tavarasta, surusta. Sillä ainoastaan ilon kukkealle
hengettärelle uhrasivat he parhaan osan voimastaan, parhaan osan
henkensä lahjoista. Siinä he vaan riemussa elivät eivätkä ikään
muistaneet surua löytyvänkään. Mutta niin tavoin ei voitu suuria kokoon
saada; heidän runolliset huvituksensa, toinen toistakin kalliimpi,
nielivät pian pienet vuotuiset tulot. Menojen puoli kasvoi pian
suuremmaksi, kuin tulojen ja niin kävi kassa yhä heikommaksi.
Tämän huomasi herra ennemmin, kuin rouva; vaan hän ei tahtonut sitä
rouvalleen sanoa. Hän teki, mitä ei kenenkään pitäisi tekemän, hän
lainasi, voidakseen elää niin ett'ei jyrkkää käännöstä syntyisi.
Minä maksan sen pian lisätoimillani, ajatteli hän. Mutta nuo lisätoimet
eivät koskaan tuottaneet kylliksi. Velka kasvoi -- ja perhe kasvoi. --
Jo oli näin kau'an aikaa eletty, kun rouva huomasi herransa laihtuvan,
käyvän surulliseksi, eikä juuri koskaan iloitsevan. Syytä tähän ei hän
tiennyt; eikä tuo herkkätunteinen herra voinut sitä hellälle
puolisolleen sanoa.
-- Minä kyllä näin kuinka asiat olivat huonot. Joka kerta kun vieraita
tuli, istuin minä kuusessa ja kuiskasin: "hu -- huu -- kassa: huu -- hu
kassa!" Mutta ei kukaan heistä kuullut oikeen; jotkut ymmärsivät
puoleksi ja jäivät pois -- vaan ei kukaan auttamaan ryhtynyt. Niin
kului vaikea vuosi.
Elämä ulkonaisesti oli aivan entisellään, mutta sisällinen haaksirikko
oli joka hetki tulossa. -- Se tuli -- hirmuinen.
Oli taaskin yö; kuu paistoi, mutta nyt lumikentälle kylväen
loistettaan.
Yksinään valvoi makuukammiossaan rouva. Kynttilä valaisi hänen surun
vaalentamia kasvojaan. "Voi kuinka minua levottomuus painaa! Ei uni
sulje silmääni, eikä rauha rintaani nukuta. Voi Arvo; missä olet ...
missä!
"Minä pelkään -- he ovat hänet vieneet nuo julmat rahamiehet --
velkavankeuteen! vankeus -- mikä kamala ajatus!" --
* * * * *
Vaan kaukana, kaukana pohjoisessa istui synkkänä, liikkumatonna,
tuijottaen eteensä kuni tunnoton, -- herra vapaaherra. Vankeudessa ei
hän ollut; mutta vapautta -- vielä suurempaa vapautta hän halusi.
Kau'an oli hän taistellut, kau'an turhaan pyrkinyt eteenpäin. Nyt
tahtoi hän särkeä tämän pienen rajan, joka eroittaa elämän ja
ijäisyyden. --
Mitä oli siellä odottelevana, oliko elämä yhtä kitsas kuin täällä, vai
oliko paljoa kitsaampi. -- Niin, olipa kumpi tahansa, saihan sen toki
alusta alkaa. Näin mietiskeli hän. Äkisti tempasi hän seinältä
valmiiksi varatun ampumakalun -- yks väläys vaan -- ja hän oli alkanut
alusta.
Laukaus kuultiin -- kuultiin aina etelään saakka, jossa istui kalpeana
rouva. --
Hän pyörtyi ensin; tajusi sitten koko tilansa surkeuden ja tahtoi yksin
alkaa alusta täällä. "Minä olen uneksinut elämäni suloisen puolen,"
sanoi hän, "nyt alkaa sen todellinen puoli. Minä osoitan olevani yhtä
suuri kuin hän, vaikka en seuraakkaan häntä hautaan."
Hän alkoi elämään todellisesti. Kaikki vieraisilla käynnit, kaikki
liehakoitsevat hienoudet, kaikki turhamaiset tavat jäivät sikseen. Ei
enää lyöty leikkejä alinaikaa, eikä ujosteleva ritariparvi polkenut
karkeloissa permantoa -- kaikki tuo oli kuni pois puhallettu. Työtä,
varsinaista elämän askaretta teki nuori ja vanha. Kaikki oli liikkeellä
aamusta iltaan, valveella päivät ja levolla yöt; ja kumma kyllä!
tämmöinen elämä ei tuntunut kuolettavan ikävältä. Ei koskaan tarvinnut
vaivata päätään, millä itseään huvittaisi, aina oli aika kallista, aina
päivät lyhyviä. --
Eikä yölläkään puuttunut suloinen uni, joka valoi väsyneihin jäseniin
levon makean; tuo muinoin niin rauhaton rinta tyyntyi uuvuttavissa
ponnistuksissa: se aaltoili kyllä kuni ennen, mutta sen aallot eivät
elämää tuskalla täyttäneet: he antoivat tarpeellista tasapainoa
olemukselle. Monena kirkkaana kuutamo-yönä tunkiu minä sisälle avaimen
rei'ästä levittämään lahjojani tuolle rasitetulle ja silloin löysin
hänet sikeästi nukkuvana rauhan vuoteella. Ainoastaan eräänä kesä-yönä
-- se oli heidän kihlauksensa vuosi-yö -- tapasin hänet valvehella.
Surullisena, mutta vakavana, tarmokkaana istui hän katsellen ulos
akkunasta, tuonne hiljaisesti värehtivälle merelle.
"Minä muistan" -- hän lausui, "kuinka onni hurmaavalla ilollaan
huumasi järkeni.
"Elämä! mitä olet sinä? Jakso vuoria, aika, jonka kuluessa on
kestäminen, mitä osaksemme suodaan. Se on onnellinen, joka tyynesti
kaikki kestää -- se on viisas, joka vähimmin riehuu. No, -- mihin
auttaa ihmisen ponnistus ja puuha. Ei tuumaa eteenpäin määrätystä
rajasta. Mikä on se, jota onneksi luulemme? Mielikuvitus, jonka luomme
itsellemme, vaan jonka todellisuutta emme koskaan saavuta. Mikä on
oikea onni sitten? Henkemme tyytyväinen työskentely; minä hupsu! Luulin
saavani onnen työttömässä nautinnossa: Onni on työtä tekevässä
uhrauksessa. Minä rakastin itsekkäästi -- minun mielikuvitukseni, minun
elämäni varhainen kasvatus -- kaikki olivat apuna luomassa virvatulia,
ennakkoluuloja, joita vaan tuo rautakoura todellisuus on voinut vaivoin
kukistaa. Elämä on elämää s.o. eläminen on kokemusta. Ne jäljet, jotka
jäävät henkeemme siitä; mitä maailmassa koemme -- ne ovat elämämme
historia. -- Mikä yhteys, mikä sopu-sointu niillä jäljillä on, siitä
riippuu elämämme tehtävä. Minkä tehtävän olemme suorittaneet, siitä
riippuu ihmisarvomme. Ihmisarvo, oikea arvo ilmestyy vasta kuoltuamme.
Vasta se, mikä jää jälelle, kun erehdysten vaahto ja intohimojen
vääräänsaattama ponnistus, voima, mitä on käytetty turhaan arvottoman
aikaan saamiseksi, oikean ja ylevän sijasta, -- vasta sitten kun kaikki
tuo on kulunut pois, jää oikea arvomme kirkkaana jälkimaailman
katseltavaksi. Mitä siis maksaa tuo silmänräpäyksen kestävä tunteitten
kuohu? Oikeastaan ei siitä pitäisi ihmistä onnettomaksi päättämän, että
hän on saanut paljon vasten-mielisiä kokemuksia, vaan siitä, että ne
kokemukset eivät ole häntä voineet opettaa, että hän on sortunut
niitten painosta ja unhoittanut pyrkiä eteenpäin. -- Olenko minä
onnellinen? Sen saa tulevaisuus päättää..." Hän kävi levolle.
Kului vuosia; aika vieri yhä edelleen. -- Jopa silloin eräänä iltana --
talvi-aikaan, ajoi kaupungista nuori herra kartanoon. Uteliaisuudesta
pilkistin minä sisälle, sillä monta, monta vuotta oli siitä kuin täällä
kävi vieraita, varsinkin talvisaikaan. -- Olipa nyt kuin entiseen
aikaan. Suuri sali oli valaistu, huonekalut järjestyksessä, kuvat
kohdallaan, kaikki oli kuin vuosikymmeniä takaperin. Se eroitus vaan
oli, että ainoastaan yksi ihminen oli tuossa suuressa salissa. Se oli
rouva itse. Hän istui nojallaan sohvalla yhtä mukavasti, yhtä uljasna,
kuin viisikymmentä vuotta sitä ennen. Ainoastaan kasvojen piirteet
olivat kurttuisiksi käyneet ja hiukset hopeavalkeiksi. Tyyneenä,
levollisena, kuin hallitsijatar hän istui. Ei ääntä, ei sanaa hänen
huuliltaan kuulunut. Silmä vaan välistä harhaili ovea kohden. --
Silloin aukeni ovi -- sisälle astui mainittu nuori herra. -- Nöyrästi
astui hän ja kumarsi -- rouva nousi, tervehti ja vaipui takaisin
paikallensa. --
"Äiti!" aloitti nuori herra.
"Herra!..." katkaisi rouva. "Te olette rikkoneet pojan velvollisuuden
-- Teillä ei ole äitiä." --
"Minä olen rikkonut -- mutta sen olen tehnyt rakkaudesta."
"Voiko järjellinen ihminen puhua noin ristiin -- voiko rakkaus rikkoa
velvollisuutensa?"
"Minä pyydän, kuunnelkaa minua!"
"Hyvä, minä kuuntelen."
"Minä tahdoin sanoa äidille lähteissäni jäähyväiset: minä ymmärsin
rikokseni kyllin -- mutta sen teki asiain tila mahdottomaksi. Minä
ymmärsin, että lähtöni Amerikaan näyttäisi kaikista itsepäisyyden,
tottelemattomuuden ja hurjuuden teolta, mutta minä tahdoin ponnistaa
viimeiset voimani auttaakseni äitiä."
"Sinä et uskonut, että äiti voisi ilman sinua auttaa itseään." -- --
"Minä pidin velvollisuutenani olla poissa äidin pöydästä."
"Mutta et pitänyt velvollisuutenasi totella äitiä."
"Ehkä saan joka vuosi pienen summan, jonka voin äidille lähettää, minä
arvelin; eikä tämä luulo minua pettänyt. Sitä paitsi oli minulla
toinenkin puoli ajatuksissani: minä tahdoin oppia vähän maailmaa
tuntemaan, tahdoin kokea, pääsenkö omin voimin eteenpäin maailmassa.
Tämä nyt oli itsekäs puoli, jota paitsi en tahtoisi ollakkaan. Sillä
mitäs, minä mietiskelin, mitäs tehdään nuoruuden voimilla, joll'ei
niitä ponnistuksissa, työssä ja vaivassa kuluteta; mitä hyödyttää tieto
ja taito, joll'ei niitä koskaan käytännössä hedelmälliseksi tehdä.
Kotkan täytyy kestää, sen siivet kuivavat, elämä kituu, joll'ei se saa
koettaa, kuinka kau'as sen höyhenpuku kannattaa; niin luullakseni käy
ihmishengenkin, joka ei hajoita voimaansa, joka ei koskaan uskalla
yrittää, mihin se kykenee. Kun näin mietin, en voinut toisin tehdä,
kuin tein. Minä matkustin; minä tunsin, että siipeni kannattavat, minä
käytin voimaani. Kun sitten sain tietää, että äiti on maksanut kaikki,
kun sain kuulla, että rahat, joita joka vuosi lähetin, olivat tulleet
perille; silloin tunsin, mitä en tahtoisi olla tuntematta, tunsin oman
voimani, tunsin oman arvoni." poika vaikeni.
Äiti nousi hitaasti ylös; hän kävi toisessa huoneessa, tuli vakavana,
arvollisena kuin hallitsiatar takaisin. Hänellä oli raskas mytty
kädessään; sen hän laski pojan käteen ja lausui. "Jos olisit tiennyt
missä nämät rahat olivat, jos olisit arvannut, etten minä niistä ole
penniäkään käyttänyt, olisitko silloinkin tuntenut oman arvosi?"
Poika vaaleni; hän luki kirjeittensä päällekirjoitetut summat, luki
kullassa olevan raha-arvon ja vaikeni hetkeksi.
"Äiti!" lausui hän vihdoin verkalleen ja pontevasti. "Minä en ymmärrä
sinua?"
"Mutta minä ymmärrän sinun."
"Sinä olet riistänyt minulta ihanimman nautinnon, sinä olet ottanut
minulta tiedon, että olin auttanut äitiäni voimani mukaan."
"Mutta sinun ei ole onnistunut riistää minulta sitä nautintoa, jota
paitsi en tahtoisi olla sinun äitisi; sinä et ole riistänyt minulta
tietoa, että olen itse ko'onnut, mitä olen tuhlannut, että olen itse
maksanut, mitä olin velkaa; minä olen pelastanut itselleni ihmis-arvon,
olen voittanut takaisin luottamuksen itseeni ja Jumalaan."
"Äiti! minä myönnän että olet voittanut." --
"Arvo! minä ymmärrän, mitä sinusta tulee. Sinä olet ansainnut olla
poikana ylevälle äidille. -- Minä tiedän että olet jo itsenäinen mies."
"Kiitos, kiitos siitä sanasta, äitini."
Äiti avasi sylinsä ja poika oli saanut oikean paikkansa äidin
sydämmessä.
* * * * *
Valkea oli jo sammunut; yö oli levittänyt mustan vaippansa yli avaran
maan. Ihmiset nukkuivat, luonto lepäsi. Rouva, tuo vanha harmajahapsi,
oli myöskin levolla. Hän oli tuntenut niin ihanan voipumuksen
raukasevan jäseniään ja levolle oli hän laskeunut. --
Vaan hänen henkensä valvoi vielä: hän näki edessään nuoruutensa ihanat
vuodet, hän näki nuo uneksumisen, haaveilun suloisen ihanat ajat, tuo
kaihon ikävän -- suloinen tunne oli hänen sydämmessään hereillä, tunne,
joka karkoitti hänet karkelosalista, eroitti nuorten tiloista ja
pakoitti etsimään yksinäisyyttä. Tuossa näki hän edessään kuutamoyön,
näki vapaaherran kiharatukkaisen pään, hänen tulta tuikkivan katseensa
riuduttavan palon; meren kuutamossa kirkastunut hopeapinta vaahtoili,
aaltoili, hänen sydämmensä aaltoili myöskin. Hän näki kuusen tumman
varjon, kuuli vapaaherran vakaisen valan -- ja hänen oma sydämmensä
vienosti vastasi tuohon miehevään valaan.
Vaan äkkiä muuttui tuo kuva; maa peittyi lumivaippaan, vesi jäätyi ja
kylmä tuuli puheli lumihöytäleitä akkunaan. Tuossa istui hänen edessään
puoli-ikäinen, surullinen nainen, synkkä epätoivo oli hänen kasvoihinsa
ja otsaansa kuvautunut, ei helpoittava kyynel pessyt katseen synkkää
kalpeutta. Siinä hän istui; kunnes äkillinen peljästys, säpsähdys ajoi
hänet ylös, hän soitti kelloa, herätti palvelijansa ja lähetti sen
noutamaan postia. -- Posti tuli -- ja nainen luki -- hän tuijotti --
horjahti -- parkasi ja taintui. -- Tuo nainen oli hän itse. --
Hän vapisi unessa: hän tunsi jälleen koko sen kauhistuksen, minkä tuo
hirmuinen sanoma oli synnyttänyt. -- Sitten tyyntyi unelma. Rauhaisen,
lujaluontoisen naisen hän näki taistelevana puutteen, vaivojen ja
ponnistusten kanssa; hiki helmeili hänen otsallaan, väsymys uuvutti
työhön tottumattomia jäseniä; vaan lujana, horjumattomana pysyi hän
päätöksessään. Vähitellen tottuivat jäsenet työhön, ruumis vaivaan ja
henki kieltäymykseen. Aika muuttui paremmaksi.
Jopa näki hän edessään velkamiestensä tyytyväiset kasvot; hän tunsi
arvonsa olevan pelastetun. Yksi vielä puuttui: hän ei tiennyt koska
poikansa, tuo itsenäinen, uljas, joka oli jättänyt kotimaansa, lähtenyt
maailmaa koettelemaan ja siellä voittanut ominaisen, jalon pohjan
luonteelleen, -- koska tuo tulisi. Jopa näki hän senkin -- eilis-ilta
oli elävänä hänen mielessään: onni, tyytyväisyys ja rauha virtaili
tuohon paljon kokeneesen sieluun.
Hän ymmärsi eläneensä, hän oli tyytyväinen elämänsä satuun, josta
vakava, surullinen puoli oli hänestä paljoa todellisempi, suloisempi,
kuin tuo hurjan-iloinen, kevyt aika. Onnellinen hymyily kirkasti
vanhuksen kasvoja ja niin sanomattoman suloinen tunne viemisti hänen
sydäntään. Hän heräsi -- hän ei ymmärtänyt miksi, vaan hänen täytyi
nousta vuoteeltaan, rukoilla ja kiittää Jumalaa, joka oli viimein
kaikki hyvin päättänyt.
"Sinä sen olet tehnyt, kaikkivoipa, en minä, heikko nainen mitään
voi." --
"Armahda minua!"
* * * * *
Aamu koitti; kirkas, suloinen talviaamu. Hiljaa henkäili tuulonen yli
avaran lumikentän. -- Silloin kaikuivat sanomakellot saattaen surun
sanoman yli tienoon: "vanha rouva on yöllä kuollut."
"Hän oli onnellinen, hän kuoli onnellisesti," sanoivat ihmiset ja se
oli oikeen sanottu.
Näin kertoi kuusen haltijatar ja hiiriseurue katseli äänetönnä toisensa
silmiin.
"Se oli nyt paljaaltaan ihmisistä," sanoi viimein eräs yökkö.
"Ja niistäkin liian pitkä ja tavallinen," muistutti pensas-hiiri.
"Kiitoksia paljon!" emähiiri sanoi; "nuo pienoset eivät ymmärrä
paljon."
"Hyvää yötä!" haltijatar lausui, käänsi lippaan kainaloonsa ja astui
kotiinsa kuusen latvaan. --