Kaksi kansan enkeliä
Suojahenkeä hyveä
Riensi maasta leyhytellen
Luojan istuimen etehen.
Luokse Luojan luontelihe
Tuosta toinen ja saneli:
"Isä, Herra henkikunnan,
Luoja luotujen väkevä!
Sulle maani mainehikkaan
Urho kauniin kansakunnan
Lahjat uhriksi ylennän."
Näin hän lausui, laski lahjat
Polven juurehen Jumalan
Sekä siirtyi syrjemmälle
Luota Luojan Kaikkivallan.
Silloin silmänsä kohotti,
Nosti lunta luomiensa
Toinen enkeli ihana,
Valkosiipi, vyöhyt kulta,
Painui puhdas polvillensa
Pyhän polvien etehen
Sekä lausui laaskavasti,
Suulla puhtaalla puheli:
"Oi on Isä armollinen,
Herra Henkien väkevä!
Tässä tuon ma maani mahlat,
Kohlut kansan sorretuimman,
Jonka luotujen seassa
Kuolematon keksi silmä.
Luoja suuri luomakunnan!
Täss' on kyynel, huokaukset
Kansan, jolle oikeutta
Valt' ei vieras vallassäädyn
Salli sanoilla omilla
Ilmi-tuoda tuomioissa,
Eikä valtojen välissä.
Täss' on vaivat, kärsimykset
Kansan, jonka oma, armas
_Kieli_ sointuva sulonen
Perin pois on työnnettynä
_Virkakunnista_, viroista,
Vaikka kansan kallis leipä
Virat viljalla ravitsi.
Täss' on hengen taistelukset,
Tässä kuoloa kovempi
Sota sielujen sisussa:
Katsos, Herra, Henki Suuri!
Siltä kansalta katalat
Ehdot hengen elämänkin
Kovin riistävät rivosti.
Sillä kouluja omia,
Joissa vanhin lapsellensa
Viljan henkensä pyhimmän
Saisi jättää jälkehensä
Perinnöksi polvuiseksi,
Johon liittyisi likemmin
Oppi oiva ihmiskunnan,
Mink' on vuotten vieriessä
Tuhat päätä tuskan tiessä,
Nerot neuvoja nivonut;
Niitä ahjoja elämän
Kielelläns' ei kansakunta
Omalla saa opiksensa,
Vaikka hiutuu henki herja
Tiedon näljästä, janosta:
-- Pyhä Herra, Luoja Hurskas!
Kuule kansan huokausta,
Katso kurjan kärsimystä!
Ethän suotta jaellunna
Hengen lahjoja jaloja,
Suott' et heihin tuhlannunna
Suurta voimasi väkeä.
Ethän kieltä kaunihinta
Sorra tuskan huutoihinsa,
Etkä mieltä kestävintä
Vaivuttele vaivoihinsa.
Työtä, vaivaa, urhoverta,
Innon tulta isänmaisen,
Poiss' on kaikki elon-ehdot
Uljahimman kansakunnan,
Kovimman mi luonnon voitti,
Pienimmän mi palkan pyysi --
Ethän näitä, Herra Hurskas! --
Salli polkea pyhiä!"
Näin kun lausui, rukoellen
Vielä viipyy odotellen.
-- -- -- -- --
Luoja lausui, henget kuuli,
Voimat taivahan vavahti,
Maassa vallat liikahteli:
"Lyhyt-näkö, huoles heitä!
Kuinka itkit sa ihala,
Kun ma tuosta vierahasta
Voiman iskulla erotin
Saman kansan, vaikka juuri
Silloin lahjani parahan
Sille soin: sen kansakuntain
Joukkoon kansaksi korotin.
-- Kansat sortuu, toiset nousee;
Ikikanansa kaikki kuolee:
Maine kantaa muistissansa
Kadonneetkin kansain polvet.
Mutt' ei nuoren, nousevaisen
Vasta eloon pyrkiväisen
Kansakunnan kulkuretki
Vielä laskullensa riennä.
Vasta sill' on kasvamassa
Kylvöpelto siemennetty.
Kuinka touko orastuupi,
Orahasta laiho saapi,
Laiho kuinka kypsyttääpi
Viljan tähkät täyteläiset --
Siitä aika tulevainen
Vasta lausuu tuomionsa.
Ällös surko, henki leino!
Kylvöä vaan kostuttele,
Kasta maata kallihinta,
Joka siement' idättääpi,
Kyllä aika kasvattaapi
Sadon satakertaisenkin,
Joll'ei maata marras polta.
Kerran kansasi asuvi
Kunniansa kukkuloilla,
Kun jo tuokin kansakunta,
Jonka ylistystä tässä
Äsken kuullen lausuttihin,
Varjopuolehen veäitse.
Vaan nyt siell' on vierahissa
Lapsi kansais, poika puhdas,
Sill' on tulta sydän täynnä,
Mieltä päässä miehekkäässä.
Hänen henkensä herätä,
Poven valkea viritä,
Jotta kansan torkkuvaisen
Tajuntaan ja tunnollensa
Sais ja nostaisi elämän
Jossa henki hengestämme,
Kuolemattoman elämä,
Voisi versoa jalosti:
Niin se nouskohon ylevä
Kansa nuori kasvavainen,
Kuni hyötyvät hyvästi
Vesat vetten lähtehillä,
Nurmi nuori rotkomaissa."
-- -- -- -- --
Kiitokseksi ylentihe
Kaksi kättä puhtahinta
Lumi-siipeä pyhintä,
Ääni riemusta väristen
Täten laati lausumansa:
"Isä armas ihmiskunnan:
Suuri sull' on voima, valta,
Viel' on viisaus syvempi,
Pyhyytesi tutkimaton,
Vaan on armosi avara
Vielä kaikkea ylempi:
_Suurin suur' on rakkautes!
Voima, valta Sulle, Herra,
Ijankaiken kunnia!_
Nyt on kansani katala
Nouseva, kuin nuori heinä,
Kuni kukkanen kedolla,
Taikka tammen taimi aino,
Jonka juurta virrat juotti
Päätä aurinko valosti."
Nousten nöyrä taantelihe
Iki-armon istuimelta:
Sydän tultansa sytevi,
Silmät valoi valtiata.
-- -- -- -- --
Taas kun enkelit ehätti
Kerran tulla Luojahansa,
Lensi enkeli ihana,
Valkosiipi, vyöhyt kulta
Armoistuimen etehen.
Siinä sitten polvistunna
Täten suin sula puheli:
"Sulle kiitos ijankaiken,
Isä, korkeuden Herra!
-- Hän on tehnyt tehtävänsä, --
Jolle työksi kansakunnan
Herätellä annoit, Armas, --
Koko kansa kiittämässä
Hänt' on juhlan-kemussansa.
Hänen kiitos-laulujansa
Lauletaan -- hän väsyy vanhus. --
Katsos maahan! -- --
Tuolla ... tuolla ... tuolla ... tuolla...
Kaikkialla ilomielin
Kansa sadoin, tuhat-määrin
Häntä kiittää, ylistääpi --
Mutt' ei moni kiitä siellä
Sinua -- oi Herra Hurskas!"
Ja hän peitti siivillänsä
Pyhän päänsä Jumalalta,
Jonka palvelusta kansa
Unhoittaen juhlaa vietti.
Lausui Luoja armossansa:
"Kutsu kuolon enkeliä,
Hän voi tehdä tehtävänsä:
Maasta ottakoon hän miehen,
Jota kansa jumaloipi --
Ehkä suru rakkahasta
Tuopi sielut puoleheni." --