_Elia_ (ulkopuolella luolaa, Horebin huipulla, josta hän katselee yli
äärettömän hiekkameren Syyriaan päin).
Niinkuin Mooses, Neebon harjanteilla,
Maata luvattua tähystellen,
Tunsi voiton riemukangastusta,
Johon ikävän ja tuskan tunne
Sekottui, kosk' ainoasti kaukaa
Hänen sallittihin silmäellä,
Mitä toiset nauttiakkin saivat. --
Niimpä aina ihmisen on tunne
Sekajuoma, johon katkeruutta
Riemua ja tuskaa hämmennellen,
Eri määrät eri aikoin' antaa
Isä kaikkivoipa; sovituksen
Näistä sielu silloin saavuttaapi,
Koska loppuu tämä vaihe-aika,
Tämä kaksipuolisuus kun hengen,
Hyvän, pahan taistelu ja sota
Olentomme syvyydessä päättyy.
Mutta sitä ennen täytyy meidän
Yhä kestää, vaikka kappaleiksi,
Tuhansiksi sirusiksi särkyy
Moni ilon-jänne povessamme,
Moni surun syvä haava kuortuu,
Revetäkseen kerran kipeämmin,
Tuskan polttavalla voitehella
Parannettavaksi; aika julma
Painaa vainen päälle taikinansa,
Unhotuksen jyväsistä tehdyn,
Mikä unijuoman kaltaisena
Tosin ensin lievittääpi tuskan
Mutta taasen ilmipuhjenneena
Syytää kahta mointa kauheamman
Kivun läpi ydinten ja luitten. --
Niin nyt minäkin, kun tuomioita
Herran ajatellen, lähden tästä,
Tunnen riemua ja suruisuutta.
-- Israelin syvän mätähaavan
Rangaistuksen miekka iskullansa
Veristää, ja verihaavaks' saanut
Ihovamma väleen paraneepi.
Niin voi Herra hurjat kansakunnat
Veri-tuomioilla taltutella,
Siten kirjoittaa Hän päätöksensä
Kautta kalvan aikakirjan lehtiin,
Noihin, joissa kaikki teot säilyy
Mailman alusta sen viimehetkeen.
-- Voi sun viisauttas, Herra Suuri!
Pientä, kuolevaista käytät kättä
Miekan iskijänä, ihmislasta
Tuomioittes toteuttajana,
Pieni, voimaton ja kuolevainen
Asehena ompi Kaikkivallan!
Israeli, monasti sen nähnyt
Olet nähnyt, monasti on Herra
Ihmetöitä keskelläsi tehnyt,
Kuinka monta koetusta vielä,
Ennenkun sun tylsä typereytes
Omaksensa opin omistaapi
Sydän-verin ostetun? Oi koska
Vihdoinkin sun ylpeytes nöyrtyy,
Kuuliaisna Herran käskyn tietä
Käydäksesi? Kuka tämän tietää,
Kuka voisi nyt jo lohdutella?
Herra voipi, ennustuksen Henki,
Kaukaiset ken näkee kansakunnat
Aamukoittehessa kullaisessa
Vuosituhansien vielä nukkuvaiset.
Hän voi näyttää edistyksen viljan
Kultapäisenä ja täyteläisnä,
Vaikka viel' on varsin syntymättä
Siemen istukkaankin idussansa.
Herra mulle myöskin osoittaapi
Toivon kulta kirkkahan sen päivän,
Jolloin Messias on vuoriloilla
Juudan astuva ja Samarian
Kaupungeissa sanan kaikuu saarna:
Totuus kylvää kulta siementänsä,
Jota kastaa siunauksen kaste.
Silloin armon, iki-armon päivä
Paistaa kirkkahasti Siionissa,
Silloin loistaa vuori Juudan maassa
Sekä Galilean kunnahilla
Tuhannet ja sadat ihmislaumat
Paimenensa, Juudan lohduttajan,
Vapahtajan käypi kantapäillä.
Halukkaana hameen hulpioihin
Kosketellen vaiennella vaivat.
Tämä päivä, tämä toivon päivä
Valaa lohdutuksen suloisuuden
Sydämmeeni, jota suru kalvaa,
Katselen kun epäjumaluutta,
Jota kansa vielä harjoittaapi.
Toivo tämä antaa voimaa mulle
Täyttämään nyt Herran tuomioita,
Ihminenkö Herran tuomioita?
Ihminen on _Elia_ vaan heikko,
Mutta _profeetta_ on voimallinen:
Tänne tuli Elia, vaan täältä
Herran profeetta nyt palajaapi.
Ihminen on horjuva ja nöyrä,
Mutta profeetta on väistymätön,
Herran voimassa ja sanan kautta
Kaikki-voipa: jakaa valtikoita,
Kuninkaaksi paimenpojan kruunaa,
Mutta kruunupäitä kuninkaita
Valta-istuimelta alas syöksee;
Jättää kansakunnat kalvan alle,
Verivirroilla kun puhdistaapi
Vanhat rikokset, ja uuden polven
Opettajaks jättää jälkehensä
Toisen profeetan -- ja itse väistyy
Uuden ajan tuomioitten tieltä.
(Ukkonen jyrähtää, leimaus, ja paksu pilvi käärii profeetan ja
peittää pilven.)