Oli ennen muinoin köyhä mies, joka kuollessaan jätti kolme orpoa poikaa
maailmaan. Veljet jakoivat keskenään nyt, mitä vähän heille isänsä
omaisuudesta tuli osaksi. Niin tuli vanhimmalle veljelle jauhinkivet,
keskimmäiselle vanha kantele, nuorimmalle kela, väännin ja kyynärä
köyttä. Allapäin, pahoilla mielin läksi nyt vanhin veli, joka oli
jauhinkivet osakseen saanut, niillä kivillänsä etsimään elatustansa,
pani kivet takkavitsaan selkäänsä ja läksi astumaan. Kotvan aikaa
kuljettuansa löysi hän metsässä rosvojen luolan taikka asunnon, joka
muuten rakennukseltaan oli ikäänkuin riihi. Tänne meni hän nyt sisälle,
ja kun siellä ei sitä nykyä ollut asukkaita ketään, nousi hän kohta
parsille ja pani kivet siellä päällitysten ikäänkuin jauhaaksensa.
Jonkin ajan siellä istuttuansa keksi hän miehiä tulevan riiheen. Ne
olivat rosvoja, jotka pitivät majaansa siinä ja nyt tulivat keskenänsä
jakamaan, mitä maailmalta olivat saaneet varastetuksi. Olipa näiden
joukossa muudan nuorempi, ruumiiltansa heikompi mies, joka ei toisille
pitänyt voimissa, ja kun kukin saaliista osansa otti, eivät toiset olisi
sille miehelle antaneetkaan niin paljon kuin itse osakseen ottivat. Tämä
rupesi huutamaan Jumalan kostoa toisten päälle ja sanoi: "Kun ette
minulle osaani antane, niin minä rukoilen Jumalaa taivaasta pudottamaan
suuren kiven teidän päällenne, jotta siihen joka ainoa kuolette." Poika,
joka parsilta näki ja kuuli kaikki, mitä rosvot alhaalla tekivät,
jyrähytti nyt kiviänsä näiden näin keskenään riidellessä. Säikähtäen
sitä, että nyt putoaa kivi heidän päällensä, pölähtivät rosvot riihestä
ulos ja juoksivat tiehensä, yksin sekin, joka oli rukoillut Jumalaa
taivaasta kiveä toisten päälle pudottamaan. Poika vain jyryytti kiviänsä
parsilla, että niiden jyrinä kuului yhä, ja rosvot, jotka pelkäsivät
Jumalan kostoa kaikista heidän ilkeyksistänsä, eivät tohtineet tulla
siihen takaisin; mutta kaikki, mitä olivat keränneet rahaa, tavarata
matkoillansa, se jäi riihen lattialle. Poika laskeusi nyt parsilta
maahan, korjasi rosvojen rahat ja muut tavarat talteensa ja läksi
kotiinsa. Sinne tultuaan sanoi hän veljillensä: "Tarvitseisinpa
nelikkoa, mistähän sen saisin?" Veljet kysyivät: "Mitäpä sillä tekisit?"
-- "Rahojani mittaisin", sanoi toinen ja kertoi veljillensä, minkä
tavaran paljouden hän oli saanut.
Kun nyt keskimmäinen veli näki ja kuuli, miten hänen vanhin veljensä
äkisti oli rikastunut, että jo nelikolla rahojansa mittasi, vaikka
hänellä matkalle lähtiessä ei ollut muuta kuin vanhat jauhinkivet, tuli
hän siitä varsin pahoille mielin ja alkoi aprikoida, mitenkä hänkin
perinnöllään jotakin voittaisi. Suruissaan otti hän viimeinkin vanhan
perityn kanteleensa ja läksi sen kanssa matkaamaan. Vaelsi kotvan aikaa
sitten maata, maailmaa, niin tuli viimein tien varrella olevaan autioon
huoneeseen. Tähän meni hän nyt lepäämään, laitteli oveen nuorat, joilla
saattoi milloin tahtonsa vetäistä sen kiinni, sieppasi kanteleen
käteensä ja kapusi kattoon orsille istumaan. Huviksensa, kun ei hänellä
muutakaan tekemistä ollut, rupesi hän nyt laulamaan ja soittaa rumputti
kantelettaan aika tavalla. Samassa kulki suuri susilauma siitä ohitse,
ja kun kuulivat soiton huoneesta, niin luulivat sitä porsaan ääneksi ja
tulivat katsomaan, mikä romina siellä kävi. Alussa seisoivat vain oven
suussa ja kuuntelivat soittoa, mutta viimein töytäsi koko lauma
huoneeseen. Mies parsilla samassa repäisi köysillään oven kiinni, ja
sudet jäivät kaikki huoneeseen. Nämä siinä ulisemaan, tappelemaan ja
huutamaan, mutta mies vain soitti kantelettansa parsilla istuessaan eikä
ollut susien ilveestä millänsäkään. Sattuipa markkinoille matkaavia
kauppiaita suuri matkue kulkemaan siitä sivuitse. Nämä kun kuulivat
susien ilveen ja kanteleensoiton huoneesta, tulivat siihen ja aukaisivat
oven katsoaksensa, kuka siinä autiohuoneessa semmoista rymäkkätä piti.
Sudet silloin ovesta pihalle ja sieltä metsään sitten. Mies orsilla
alkoi huutaa kauppiaille: "Voi, voi, miesparat, minkä nyt teitte, kun
laskitte minun aljosuteni täältä pois, ne olivat erään suuren herran
syöttiläitä, joita minä täällä opetin kanteleen mukaan tanssimaan, ja te
nyt tulitte ja laskitte joka ainoan metsään. Nyt te ihan varmaan
joudutte joka ainoa iäksi päiväksi vankeuteen, kun semmoisen pahan
teitte, vaan jos minua voisitte hyvästi palkita, niin kärsisin
rangaistuksen teidän edestänne, ettei koko miesparvi hukkaan joutuisi."
Kauppiaille hätä käteen. He lupasivat miehelle, mitä ikään vaatisikin,
kun vain ottaisi koko asian yksin päällensä. Mies vastasi siihen: "No,
kopistakaahan tuohon tuvan lattialle rahanne kukin kukkarostanne, että
saan nähdä, minkä verran noita on." Matkamiehet tyhjensivät silloin
kauppaa varten täytetyt kukkaronsa kanteleensoittajan eteen, että sille
karttui mahdottoman suuri rahanpaljous, ja palasivat tyhjinä kotiinsa
kiittäen vielä miestä, joka heidät semmoisesta ahdingosta ja pälkäästä
päästi. Näin tuli keskimmäinenkin veli kanteleellansa rikkaaksi, meni
kotiinsa ja sanoi veljillensä: "Missähän olisi nelikkoa, jolla rahojani
mittaisin?"
Tästä kävi nuorimman veljen mieli pahaksi, ja hän arveli: "Mikä nyt
neuvoksi tulee, kun muut veljeni jo ovat saaneet paljon tavarata ja
päässeet rikkaiksi, ja minulla ei vielä ole muuta kuin tämä kela,
väännin ja köydenpalanen." Viimein otti hän nämä kolme kalua kanssansa
ja läksi hänkin vuoronsa vaeltamaan. Jonkin aikaa kuljettuansa tuli hän
muutaman järven rannalle, jossa kasvoi puita ihan veden reunassa. Siinä
otti hän vääntimensä, väänsi sillä petäjään reiän, johon pani kelansa
kiinni ja köydenkappaleen kelan päähän riippumaan. Alkoi sitten kelata,
minkä ennätti, ja hoki kelatessaan yhä: "Kelaan, kelaan tämän järven
kuiviin." Järvestä nousi silloin vetehisen poika, kohosi ruohokosta
rannalle ja kysyi: "Mitä, mies, tässä teet?" Kelaaja vastasi: "Minä
kelaan tämän järven kuiviin, veden kaikki väännän kurttuun, vetehiset
nyyrrän nyrttyyn." Vetehisen poika sanoi siihen: "Sitä et saa tehdä,
isäni käski minut sinua kieltämään." Kelaaja ei ollut pojan puhetta
kuulevinaankaan, teki vain työtänsä yhä ja hoki niinkuin ennenkin:
"Kelaan, kelaan tämän järven kuiviin." Vetehisen poika meni nyt sanomaan
isällensä: "Kelaa se mies kuitenkin, ei se huoli kiellosta ei mistään;
kuuluu kelaavan järven kuiviin, vääntävän veden kurttuun ja meidät
nyyrtävän nyrttyyn." Vetehinen kun kuuli, että yhä se mies kelaa siellä
rannalla, antoi pojallensa suuren kultavasaran ja sanoi: "Menepä sen
kelaajan kanssa väkivasarata kilvalla heittämään, kumpainen teistä siinä
on väkevämpi." Poika palasi nyt sen isänsä kultavasaran kanssa rannalle.
Siellä mies kelasi yhä, että hurisi kela mennessään, ja kun näki
vetehisen pojan tulevan, niin sanoi hänelle: "Katso, niin jo menee vesi
kuiviin, että hurisee vain!" Vetehisen poika sanoi kelaajalle:
"Lakkaapa, mies, kelaamasta ja tule minun kanssani kilpaa väkivasarata
heittämään, kumpainen sen ylemmäksi saa, sen olkoon voitto." Keluumies
sanoi: "No, heitähän sinä ensiksi!" Vetehisen poika heitti silloin
isänsä antamaa vasarata niin, että pikkuisen vain näkyi taivaalta toisen
silmiin ja että se pudotessaan upposi syvälle maahan. Kelaaja kaivoi
vasaran maasta ja sai sen työn tuskin itseänsä vastaan pystyyn, mutta ei
kohottaa jaksanut sitä ollenkaan, seisoihan vain vasara kädessä ja
katsoi taivaalle. "Mitäs siinä arvelet?" kiirehti vetehisen poika,
"heitä sinä vuorosi ja rikineesti!" Kelaaja sanoi: "Minä odotan tuota
pilven naulaa tulevaksi, niin heitän sen päälle." Tätä säikähti
vetehisen poika ja rukoili: "Elä, velikulta, heitä isäni kultavasaraa
pilven päälle, siitä tulisi summaton vahinko." -- "Enkä heitäkään
ennenkuin pilven naula vähän lähestyy", vastasi kelaaja. Vetehisen poika
silloin tempasi kurikan kelaajan käsistä ja juoksi isällensä sanomaan:
"En minä sille miehelle pidä, se oli heittää sinun kultavasarasi pilven
päälle, vaan minä kuitenkin sain hänet siitä estetyksi."
Vetehinen laittoi nyt poikansa toista koetusta kelaajan kanssa tekemään,
kuka heistä muka kovemmin jaksaa huutaa. Poika meni kohta kelaajan
luokse rannalle ja sanoi: "Ruvetkaamme nyt kilvalla huutamaan, kuka
meistä jaksaa kovemmin." Kelaaja käski hänen huutaa ensiksi sanoen
sitten itse huutavansa. No, tämä parkaisi niin, että toisen korvat
menivät lumpeuksiin, ja yksin kävytkin kuusista tippuivat maahan. Kun
sitten kelaajan vuoro tuli huutaa, rupesi hän ensistään vitsaa
vääntämään ja nauloja veistämään. "Mitä sinä nyt teet?" kysyi vetehisen
poika. "Sitä, että väännän vitsapannan pääsi ympärille ja sen nauloilla
suuditsen kiinni ennenkuin vuorostani rupean huutamaan, muuten pääsi
halkeaa, ja kuolet siihen paikkaan", vastasi kelaaja toimessaan.
Vetehisen poika väitteli, ettei hän anna panna pantaa päähänsä, ja meni
taas isänsä luokse ja sanoi: "En minä järven kelaajalle pitänyt
puoltani, se olisi vitsapannan päähäni vääntänyt ja sen nauloilla
suudinnut, ettei pääni halkeaisi, kun hän vuorostaan rupeaa huutamaan,
vaan en kuitenkaan antanut hänen sitä tehdä."
Sillä aikaa mies vain kelasi järven rannalla ehtimiseen ja hoki niinkuin
ennenkin: "Kelaan, kelaan tämän järven kuiviin." Tulee siitä vetehisen
poika taas isänsä luota ja pyytää kelaajata kanssansa juoksemaan kilpaa,
kelle heistä siinä koetuksessa voitto tulisi. Kelaajata likellä
vesakossa makasi jänis, niin sanoi mies kelatessaan vetehisen pojalle:
"Neljä ajastaikaa nuorin veljeni makaa tuolla haon varrella pensaikossa,
menehän ja koeta sen kanssa voimiasi ensin, pidätkö juoksussa sille, se
ei minulle ollenkaan pidä. Et tarvitse muuta kuin lyöt käsiäsi vain ja
kerran kiljaiset, niin kyllä se lähtee juoksemaan." Vetehisen poika
silloin pamautti kämmeniänsä ja kiljaisi kovasti juoksua alottaaksensa,
mutta jänis samassa sivahti pensaasta ja läksi hyppäämään, minkä
ennätti. No, mitäs se poika jänikselle juoksussa piti, hän ei kohta sitä
enää nähnytkään, jonka vuoksi hänen täytyi tulla kelaajan tykö ja sanoa:
"En minä veljellesi juoksussa pitänytkään" -- "No, mitä sinä sitten
minulle pitäisit, kun et nuorempaakaan veljeäni juoksussa voittanut,
sillä hän ei ensinkään pidä minulle! Niinpä en itse viitsikään sinun
kanssasi lähteä koettelukseen."
Poika, jonka mielestä kelaajan puhe oli totta, heitti kilvanjuoksun
sillensä, meni isänsä luokse ja sanoi: "Ei sen miehen kanssa auta
kiistäminen, en edes nuoremmalle veljelleenkään pitänyt juoksemassa,
sillä oli korvatkin kuin viikatteet ja silmät semmoiset suuret muljat
päässä." Vetehinen neuvoi poikaansa, sanoi: "Mene nyt ja rupea kelaajan
kanssa painisille nähdäksemme, mitenkä hänelle tuossa käypi, muuten se
ehkä kelaa järven kuiviin ja meidät nyrttyyn nyyrtää."
Poika kun tuli kelaajata painisille pyytämään, vastasi tämä: "Kukapa
sinun kanssasi rupeaisi painia heittämään, kovin olet kunnoton, vaan
tuolla metsässä on yhdeksänkymmenvuotinen taattoni, koetahan sen kanssa
ensin, pidätkö sille. Ukko tosin on vähän kuuro vanhoillansa, mutta
potkaise häntä vähän kylkeen taikka riuhtaise tukasta, niin kyllä se
sitten kuulee."
Sepä olikin karhu, jota kelaaja sanoi taatoksensa, ja kun vetehisen
poika nyhtäisi sitä karvoista, niin se suuttui kohta ja paiskasi hänet
kerrassaan maahan, että pojalta kylkiluut katkesivat. Karhu kun siitä
kävi kuoppaa kaivamaan pannakseen saalistaan sinne, poika onnekseen
sillä aikaa pääsi pakoon toki, juoksi voivotellen isänsä luokse ja
sanoi: "Ei sille miehelle pidä painissakaan. Itse hän ei viitsinyt tulla
koettamaankaan, vaan käski minun vanhan taattonsa kanssa voimiani
koetella, ja sekin kun tarttui minuun kiinni, niin tappaa oli vähällä,
mutta jos vain mies itse oli, niin tappoi tukkunansa."
Isä sanoi: "No, kun ei muusta apua liene, niin pyydä kelaajata
sovinnolle ja tarjoa hänelle rahoja, jos hän herkeää järveä kelaamasta."
Poika menikin samassa kelaajan luokse ja kysyi, mitä hän vaatisi, jos
herkeäisi järveä kuiviin kelaamasta; mutta tämä vastasi, ettei hän taida
huolia mistään, kelaa hän kuin kelaakin sen järven kuiviin, niin enemmän
sen pohjalta rikkautta lähtee kuin minkä hän muuten saisi. Vetehisen
poika rukoili kuitenkin häntä yhä vain sopimaan ja lupasi viimein antaa
niin paljon rahaa kuin kelaaja kantaa voisi, jos hän vain herkeäisi
järveä tyhjäksi kelaamasta. "No, olkoon sitten", sanoi kelaaja, "en minä
ole riitaisa, kunhan vain sen verran rahoja annat kuin sinä tähän kantaa
jaksat, huonompihan sinä kuitenkin olet minua, niin minä sovin sinun
kanssasi ja herkeän järveä kuivaamasta." Vetehisen poika juoksi
iloissaan isänsä luokse, otti sieltä niin suuren rahakuorman kuin vain
kantaa jaksoi ja toi sen siihen miehelle. Se herkesikin kohta kelaamasta
ja kulki rahoinensa kotiin. Siellä kysyi sitten niinkuin toisetkin
veljensä nelikkoa ja näytteli, minkä rahakuorman hän oli saanut, ettei
hänkään muka ollut perin köyhä. Näin joutuivat kaikki kolme veljeä
rikkaiksi, vaikka ei perintönsä isänsä kuoltua näyttänyt suinkaan
suurelta.