Oli yhdellä miehellä kolme poikaa; itse oli ukko sokea. Pojista taas oli
vanhin hyvin juoppo, toinen samanlainen, nuorin taas neuvoton ja laiska,
päivät pitkään venyi vain uuninkiukaalla. Isä, josta sokeana istuessa
aika kävi pitkäksi, sanoi kerran tuosta vanhimmalle pojalleen: "Lähde
hakemaan voidetta näille minun silmilleni, kenties paranisivat vielä;
etsi, poikaseni, isällesi apua vaikka mistä." Näin puhuen antoi hän
pojallensa hyvän orin ja tuhat ruplaa matkarahaa, ja poika läksi
matkaan. Ajoi ensin poikki ilmaa, siinä oli hyvä tie; ajoi sitten pitkin
ilmaa, siinä tie vielä parempi. Viimein ajoi hän lakealle
tuhkakankaalle, jossa oli yhdessä kohden kolme tienhaaraa ja joka
tienhaarassa patsas. Ensimmäiselle patsaalle oli kirjoitettu: "Tätä
tienhaaraa kuljettaessa on hevonen nälkäinen, mies kylläinen." Toisessa
patsaassa olivat nämä sanat: "Tällä tiellä on mies nälkäinen, hevonen
kylläinen"; kolmannessa: "Äijä sinne on mennyt, vaan sieltä ei ole monta
takaisin tullut." Poika nämä kirjoitukset nähtyänsä poikkesi sille
tielle, jolla mies oli kylläinen, hevonen nälkäinen, ja tuli jonkin ajan
päästä taloon, jossa hevosensa sitoi pylvääseen kiinni ja meni itse
tupaan tehden hyvän päivän tullessansa. Siellä ei ollut tuvassa sitä
nykyä muita kuin nuori neitinen ylen kaunis ja ihana niinkuin marja
maalattu. Tämä alkaa puhutella vierasta ja kysyy häneltä kuulumisia. "Ei
kuulu erinäistä mitään", sanoi poika, joka tuskin kuulikaan, mitä
häneltä kysyttiin, niin katseli, ihmetteli hän sitä nuorta neitistä
vain, ettei muusta ollut millänsä. "No, oletkos, vieraskulta, syönyt?"
kysyi häneltä neitinen. "En ole syönyt enkä juonut", sanoi poika.
"Oletkos kylyssä käynyt?" kysyi neitinen. "En kylyssäkään ole käynyt",
vastasi poika. "No, oletkos nuoren neitisen vieressä maannut?" kysyi
neitinen vielä; hän näet olikin vain tuo noita-akka semmoinen, vaikka
nuoren neitisen muotoiseksi oli ruvennut. Kun nyt poika viimeiseenkin
kysymykseen vastasi kieltämällä, neitinen lämmitti ensinnä saunan ja
kylpi siinä vieraan kanssa, sitten syötti, juotti hänet runsaasti ja
viimeinkin rupesi hänen kanssansa maata. Poika kun näin nuoren ja
kauniin neitisen viereen tuli, sepäili ja hyväili häntä niinkuin
rakastaan ainakin, vaan kun matkastaan väsyneenä vuoteelle nukkui, nosti
neitinen raskaasti makaavan miehen vierestänsä ja heitti sen lattian
alla olevaan syvään hautaan, johon tämä katosi ja kuoli.
Kun nyt vanhin poika matkallaan viipyi yhä eikä silmivoidetta
tuonutkaan, lähetti isä keskimmäisen poikansa samalle asialle. Tämä
saatuaan isältään orin ja tuhat ruplaa matkarahaa niinkuin vanhinkin
veljensä, ei viikkoa viivytellyt, vaan läksi ajamaan voidetta isänsä
silmille hakeaksensa. Kun siitä nyt niiden kolmen tienhaaran kohdalle
tuli, läksi hän samalle tielle, jolle vanhinkin veljensä, mutta hänelle
kävi yhtä pahasti kuin sillekin. Siihen taloon tultuaan, jossa se kaunis
neitinen oli, rakastui hänkin tyttären ihanuuteen, vaan kun ruoalla
ollessaan tuli viinoja liioin nautinneeksi, nukkui hän henkihieveriksi,
ja neitinen heitti hänet maatessa samaan hautaan, johon jo oli hänen
veljensä kuolettanut.
Isärukka kodissaan käypi surulliseksi, kun eivät pojat kotiin palanneet.
Pyrki silloin nuorin poika veljiänsä etsimään ja isälleen silmivoidetta
hakemaan. Tähän ei isä ensinnä tahtonut suostua, sillä häntä pelotti,
että kukaties nuorinkin poikansa sille tielleen jääpi, vaan kun poika
rukoili rukoilemistaan päästäkseen matkalle, antoi isä hänellekin hyvän
orin ja tuhat ruplaa matkarahaa niinkuin toisillekin pojilleen oli
antanut, ja laski onnensa nojaan kulkemaan. Poika kulkikin samoin kuin
veljet sekä poikki että pitkin ilmaa ja sitten lakealle tuhkakankaalle,
jossa oli ne kolmet kirjoitukset tienhaarain kohdalla, luki kirjoitukset
ja läksi sitä tietä ajamaan, josta sanottiin, että sinne oli äijän
mennyttä, vaan ei ketään takaisin tullutta. Matkalla poikkesi sitten
ensimmäiseen taloon, minkä tien varrella keksi, saadakseen veljistään
tietoa, ja kysyi emännältä, joka yksinään oli kodissa, jos sitä tietä
viime aikoina ketään muita oli kulkenut. Emäntä, joka oli tietäjä,
arvasi pojan asian ja sanoi: "Ei ole sinun veljiäsi kumpaistakaan tänne
päin kulkenut." Siitä puhutteli hän vierasta ystävällisesti, syötti
hänet kylläiseksi ja sanoi sitten: "Parasta, pannaan hevosesi tanhuaan
ja heinää, kauraa sille eteen; ota sinä meidän ori tanhuasta ja pane
satulaan, niin oman hevosesi jätät siksi aikaa tänne kuin matkaltasi
palajat." Poika sanoi emännälle kiitokset ja läksi talon hevosella
ajamaan jättäen oman orinsa tanhuaan. Ajoi, ajoi, minkä verran lienee
ajanut, niin tuli taloon taas, ajoi pihamaalle ja kiinnitti hevosensa
paaluun, johon heitti sen seisomaan. Sattuipa talon pihalla olemaan
pikkarainen poika, niin tämä juoksi tupaan ja sanoi jo ovensuussa: "Äiti
hoi! Tätin ori on pihalla." Heti pojan jäljestä tuli mieskin tupaan ja
teki hyvän päivän niinkuin oikea vieras ainakin. Emäntä otti hänet
hyvästi vastaan, tiedusteli hänen matkaansa ja kysyi: "Kusta olet
siskoni orin saanut ajaaksesi?" Silmivoiteen hakija selvitti asian,
sanoi: "Talosta tuolta minulle se ori annettiin ajettavaksi, ja omani
jätin siihen lepäämään."
Emäntä kun tämän kuulla ja tietää sai, panetti heti pojan hevosen
tanhuaan ja heinää, kauraa runsaasti eteen, josta sitten vieraan
itsensäkin ravitsi ja syötti, juotti kylläiseksi. Vieläpä antoi hänelle
matkaan lähtiessä oman vereksen hevosensakin ajettavaksi ja sanoi
neuvoen: "Kun nyt semmoisen ja semmoisen matkan tästä kuljet, niin tulee
mahdottoman suuri kaupunki ja siinä on komea, linnan kaltainen kartano,
jonka viidennessä kerroksessa on ylen kaunis ja miellyttävä neitoinen,
jolla ikkunalla olevassa putellissa on sitä silmivoidetta, jota isäsi
tarvitsee. Sitäpaitsi on hänellä häkkilintu semmoinen, joka haastaa ja
ilmoittaa kaikki, mitä tarvitaan. Se silmivoide sekä se lintu pitää
sinun saada siltä neitiseltä otetuksi. Vaan vielä on toinenkin seikka.
Linnaan tullessasi neitinen tosin makaa raskaasti eikä tiedä sinun
siellä käynnistäsi, vaan jos silmivoiteen ja häkkilinnun saatkin salaa
anastetuksi, niin linnalta pois lähtiessäsi on esteenä pihamaan ja
kartanon poikki vedetty nuora, jossa on useampia kelloja ja tiukuja. Jos
nyt hevosesi voisi sen nuoran ylitse hypätä siihen vähänkään koskematta,
niin sitten ei neitinen heräisi, vaan sinä pääsisit hänen tietämättänsä
pakenemaan ja voisit isällesi silmivoiteen tuoda."
Poika pani neuvon mieleensä ja läksi emännän antamalla vereksellä
hevosella ajamaan, joten ei viikkoa viipynytkään ennenkuin tuli siihen
suureen kaupunkiin, jossa viidennessä kartanon kerroksessa oli se kaunis
neiti, josta hänelle oli puhuttu. Siellä kävi kaikki niinkuin oli
ennustettu.
Vartijat sekä se kaunis neitinen itsekin olivat nukuksissa kaikki, ja
poika sai sekä silmivoideastian ikkunalta että häkkilinnunkin talteensa
korjatuksi, vieläpä venyi jonkin aikaa neitisen vieressäkin hänen
makuuhuoneessaan, kun ei niin verevästä ja ihanasta tyttärestä raahtinut
heti paikalla luopua; vaan kun siitä lähtöä viimeinkin teki ja saatuine
tavaroineen hevosensa selkään nousi, se kyllä hyppäsi nuoran ylitse,
mutta siinä häntäjouhet kuitenkin hevosen hypätessä kapsahtivat nuoraan
kiinni, ja samassa rupesivat kaikki kellot, tiu'ut soimaan, josta
neitinenkin heräsi. Tämä, joka heti paikalla keksi, että jo on sekä
silmivoide viety että lintu varastettu, ja vielä muutenkin tunnusteli,
että kyllä hänen luonansa on joku käynyt, läksi luonansa käynyttä
varasta ajamaan jäljestä, minkä ennätti. Poika puolestaan pakeni hänen
edellään, minkä kerkisi.
Tuli siihen taloon, josta viimeisen hevosen oli saanut, jätti sen siihen
ja otti sen hevosen sijaan, jolla siihen oli tullut, semmoisella
kiireellä, että ei tuvassa malttanut käydäkään. Samoin vaihtoi taas
hevosia toisenkin sisaren talossa, josta sai isänsä antaman oman orinsa,
ja ajoi sillä aina siihen tienhaaraan, jossa olivat ne kolme patsasta.
Siinä vasta seisottui hän ja katsoi jäljelleen, vaan kun ei ketään
näkynyt takaa ajavaksi, neitinen kun ei näet samalla hevosella voinut
saavuttaa häntä, joka yhä vereksillä hevosilla ajoi, luki hän uudelleen
tauluissa olevat kirjoitukset ja mietti mielessään: "Tuonne ne narrit,
minun toiset veljeni, varmaankin ovat lähteneet, jossa hevonen on
nälällä, mies kyllällään." Tähän luuloon tultuansa läksi sitten hänkin
ajamaan samaa tietä ja tuli samaan taloon, jonka pihamaalla sitoi
hevosensa samaan paaluun, jossa seisoivat toistenkin veljien orit. Meni
siitä tupaan ja teki siellä olevalle nuorelle neitiselle hyvän päivän
niinkuin taloon tullessa tapana on. Neitinen rupesi kohta puhuttelemaan
häntä niinkuin toisiakin veljiä oli haastatellut ja kysyi niinkuin
heiltäkin: "Oletko, vieraskulta, syönyt, oletko juonut, oletko kylyssä
käynyt eli nuoren neitisen keralla maannut?" Poika kun vastasi, ettei
hän kiireen matkansa teon tautta ollut ennättänyt syödä, juoda eikä
muuta tehdä, syötti, juotti ja kylvetti neitinen hänet ja rupesi siitä
vielä hänen viereensä maata tuumaten hänellekin samoin tehdä kuin hänen
veljillensä. Mutta poika, joka ei ollut viinoja rakastava eikä enempää
nauttinut kuin minkä ruumiinsa virkistämiseksi tarvitsi, ei nukkunutkaan
niinkuin toiset veljensä, vaan pysyi valveella, vaikka suotta aikojaan
oli makaavinansa. Neiti, joka pojan luuli nukkuneeksi, rupesi
varastamaan häntä niinkuin hänen vanhempiakin veljiänsä ja mieli
makaavaista sillan alla olevaan hautaan heittää, vaan poika, joka vain
koiran unta makasi, ei antanutkaan rahojansa, vaan tempasi petollisen
neitisen ja heitti hänet itsensä siihen kuoppaan, jonka hän muille oli
kaivanut. Haudan syvyyteen upottuansa alkoi neitinen rukoilla poikaa
niin kauniisti kuin suinkin osasi ja pyrki haudasta ylös luvaten olla
pojalle iäti kiitollinen, jos hänet sieltä nostaisi; vaan poika, jonka
sydämeen äkä ja viha kerran oli päässyt, ei hänen suloisista
rukouksistaan enää lukua pitänyt, vaan sanoi: "Kuta kauniimpi ja
sanoiltaan sulavampi nainen, sitä vähemmin on hän uskottava; ennen toki
harakan naurua kuuntelen kuin viekkaan vaimon sanoja. Annahan ensinnäkin
minun molemmat veljeni sieltä haudasta pois ja kaksituhatta ruplaa
heidän kerallansa, niin sitten kenties armahdan sinua." Neiti antoi
silloin sekä veljien ruumiit että rahatkin pojalle haudasta takaisin, ja
poika oli jo ihastuksissaan nostaa neitisenkin haudasta ylös, vaan kun
näki, miten viekkaat ja viehättäväiset silmät sillä oli, sanoi hän, jota
neitisen silmäniskut vähällä itseäänkin olivat lumota: "En totta sinua
sieltä haudasta laske, kun et antane kauniita, mutta viekkaita silmiäsi
sokaista, sillä jos et minuakaan petä, niin pettäisit monta muuta
nuorukaista, jotka luonnoltaan ovat herkempiä." Sillä puheen pakeni hän
koko paikalta pois ja otti veljiensä ruumiit korjuuseen. Ne eivät muun
puolesta olleetkaan maatuneita eikä muuttuneita, mutta se vain, että
silmänsä olivat kelmeiset ja tummat niinkuin kuolleilla ainakin. Juohtui
tuosta mieleensä, että onhan hänellä sitä isällensä tuotavaa
silmivoidetta koko putellinen, niin otti höyhenen päällä sitä voidetta
vähäsen ja pyyhkäisi sitä kuolleiden veljiensä silmiin. Tuskin oli hän
sen tehnyt, niin elpyivät kuolleiden silmät uudelleen, ja veljet
kumpikin virkosivat eloon.
No, tuostakos nyt ilo nousi; nuorin veli syleili eloon heränneitä
veljiänsä ja ne samaten häntä, ja ystäviä oltiin olevinaan, kaikki
lapsuuden pienet riidat jäivät unhotuksiin.
Lähdettiin sitten kaikki kolme veljestä yhtenä ajamaan kotiin päin ja
tultiin matkalla siloiselle niitylle, niin tahtoivat vanhemmat veljet
siinä hevosiansa syöttää, ne kun olivat nälästä kuolemassa. Nuorin veli,
jolla vielä oli kotoa otettua evästäkin tallella, syötti sitä myöskin
veljillensä sekä söi itsekin, jonka jälkeen nukkui nurmelle raskaaseen
uneen, kun ei näet viimeissä yönä ollut ensinkään unta saanut. Toiset
veljet taas, jotka kauan kyllä olivat hervotonna maanneet, eivät
nukkuneetkaan; vaan pysyivät valveella ja alkoivat keskenään tuumia:
"Kun tälle jäljelle olemme joutuneet, tappaa meidän pitää veljemme,
ettei hän isällemme kieli ja kerro, miten olemme asiamme huonosti
toimittaneet." Asialta näin sovittuansa leikkasivatkin makaavalta
veljeltänsä kaulan poikki ja veivät raadon lehtoon, sinne puiden,
risujen alle peittivät sen, vaan itse nousivat hevostensa selkään ja
ajoivat kiiruusti paikalta pois.
Mitäpä tuosta? Sattui paimen lehminensä kävelemään sen lehdon kautta,
niin häkissään istuva, pojan neitiseltä salaa ottama lintu alkoi
lehdossa laulaa ja haastella: "Tuohon tapettiin taannoin mies, ja sen
pää on puun juurella tuossa; ota se siitä ja pane asemellensa, kyllä
mies vielä eloon saadaan." Paimen teki niinkuin oli neuvottu ja asetti
pään paikoilleen. Lintu sanoi miehelle laulellessaan sitten: "Ota nyt
kuolijan lakkarista voideputelli ja voitele hänen kaulaansa sillä
voiteella, niin saathan nähdä, mikä tapahtuu." Paimen kuuli neuvoa, ja
kun sillä voiteella vähäsen vain kuolleen kaulaa hiveli, niin poika
virkosi ja nousi eloon kohta entistänsä ehompana. Tämän ihmetyön
aikaansaatuansa antoi paimen voideputellin eläväksi vironneelle pojalle
takaisin. Tämä ei tästä hyvästä kiittääkään tiennyt, korjasi vain
voideputellin sekä lintuhäkin ja laittausi matkalle. Hänen jo hevosensa
selkään istuessaan alkoi lintunen häkissä laulaa ja kyseli: "Tiedätkö,
missä tilassa sinä tämän paimenen tähän tullessa tuolla nurmella olit?"
-- "Kyllähän sen tiedän, minä makasin", sanoi poika. "Et sinä maannut",
sanoi lintu laulaen. "Veljesi tappoivat sinut, vaan tuli tämä paimen, ja
minä hänelle neuvoin, mihin pääsi oli viskattu, ja hän kun sitten minun
käskystäni putellissasi olevalla voiteella kaulaasi hiveli, niin sinä
paranit ja eloon virkosit."
Nyt vasta ymmärsi poika veljiensä viekkauden ja jouduttihe
kiireimmittäin isänsä kotiin, jossa ensi puheekseen kysyi: "Toivatko
poikasi matkalta palattuaan sinulle silmivoidetta?" -- "Eivät ole
tuoneet, siltänsä palasivat kaksi vanhinta kotiin, nuorin missä
lieneekään", vastasi isä, ei näet sokeana tuntenut kyselijätä pojakseen.
"Tiedätkös nuorimmasta pojastasi mitään?" kysyi poika. "Ei ole
tuonpäiväistä hänestä kuulunut", vastasi isä, "kerran läksi kotoa
vanhempia veljiään etsimään, eikä ole sen kovemmin hänestä tietoa ollut,
missä raukka lieneekin nyt." Poika silloin ei pidemmältä malttanut
mieltänsä, vaan sanoi: "Tässä on nyt nuorinkin poikasi kodissa, tässä
seisoo sinun edessäsi." Isä ei tahtonut sitä uskoa, sanoi: "Kyllä se ei
ole kodissa, luultavasti on jo hänellekin tuho tullut." -- "Usko pois,
isäkulta", sanoi poika, "tässä minä, sinun nuorin poikasi, olen kuin
olenkin. Toiset veljet tosin aikoivat minut tappaa, vaan erinomaisen
sattuman kautta virkosin eloon kuitenkin ja olen nyt, rakas isä, sinun
luonasi taaskin." Siitä otti hän nyt silmivoidetta putellistaan, ja kun
sillä isänsä silmiä hiveli, niin ukko sai näkönsä jälleen, hyppäsi
pojallensa kaulaan ja likisti häntä, mutta tätä tehden itki hän
itkemistään niin kauan ja niin paljon, että vihdoin kävi kuivaksi kuin
haapakanto ja heitti kuin heittikin henkensä syleillen kuollessaankin
vielä rakasta poikaansa. Toiset veljet, jotka tätä syrjästä katsoivat,
pakenivat kodistansa pois ja läksivät mieron tietä kuljeksimaan. Siellä
lienevät vieläkin. -- Sen pituinen se.