Muudan isäntä ei syöttänyt koiraansa hyvästi. Hän ei sille antanut muuta
kuin luita ja mitä ihmisten syötyä jäi jäljelle leivänmuruja vähän.
Koira ei tyytynyt siihen, vaan läksi valittamaan oikeuteen, jossa kertoi
asiansa ja kohtansa, kuinka perheenmies hänen kanssansa teki. Oikeus
julisti hänelle kyllä hyvän päätöksen ja sanoi: "Isännän pitää makuuttaa
sinua kesän aikaan pehmoisella päänaluksella, talvella villavakassa, ja
leipää, lihaa antaa sinun syödäksesi." Koira oli siihen päätökseen
varsin tyytyväinen ja läksi kotiinsa kulkemaan, mutta pitääkseen tätä
päätöstä mielessään hoki hän alinomaa itsekseen, mitä oikeudessa hänelle
oli sanottu. Tiellä tuli repo häntä vastaan ja kysyi, missä hän oli
käynyt ja minne hänen piti menemän. Koira puhui nyt revolle koko
kohtansa, minkä asian tähden hän oli matkalla ja kunne hän kulki. Sen
kuultuansa oli repo ihastuvinaan sitä, että koira oli oikeudessa asiansa
voittanut ja isäntänsä päälle tuomion saanut. Siitä rupesivat
kahdenkesken juttelemaan sitten tästä oikeuden päätöksestä ja
kaikenlaisista asioista. Mutta tämmöistä lystiä pakinaa pidettäessä
unohti koira koko sen päätöksen, minkä oli saanut, ja kun toisistaan
viimeinkin olivat eroamassa, kysyi hän revolta: "Mitä se olikaan,
kuomaseni, mitä sinulle asioistani äsken ikään puhelin?" Repo vastasi:
"Sitä sinä minulle puhuit, minkälaisen päätöksen sinulle oikeus
toimitti, että isäntäsi pitää sinulle luita ja palaneita leivänkuoria
ruoaksi antaa, sinua suven aikaan lastukoolla ja talven aikaan
lumihangella makuutella." Koira läksi tämän kuultuaan pahoilla mielin
kotiinsa, eikä ollut hänellä sen parempata oikeutta kuin ennenkään.