Oli linna ja sen isännällä vanha kukko. Ei ruvettu sitten linnassa enää
syöttämään sitä kukkoa, se kun vanha oli ylen, niin läksi kukko ruokaa
etsiäkseen kävelylle ja kuljeksi mieroa kauan. Kun ei hän sieltäkään
tahtonut elatustaan saada, päätti kukkoparka viimeinkin palata kotiinsa.
Tiellä tuli vastaan repo, kysyi: "Kunne matka, kukkoseni?" -- "Kotiin
kuljen", vastasi kukko, "ei tule mierolla toimeen." -- "Vie minut
kanssasi", sanoi repo. "En minä sinua viedä jaksa", vastasi kukko, "vaan
jos siipeni alle kirpuksi muutut, niin minä sinut vien." Repo muuttui
kirpuksi, ja kukko kätki hänet höyheniinsä. Kulkee siitä, kulkee aikansa
edelle päin, niin tulee susi vastaan, sanoo: "Minne menet, kukkoseni?"
-- "Tänne käyn kotiin", vastasi kukko. Susi tämän kuultuansa alkaa
pyrkiä matkaan, sanoo: "Ota kanssasi minut!" -- "Niinpä muutu kirpuksi
kylkeeni, niin minä sinut vien", vastasi kukko. Susi muuttui kirpuksi,
ja kukko pisti hänet semmoisena kylkeensä. Kulkee siitä vähän matkaa
taas, niin tuleepas vastaan karhu ja pyrkii niin ikään hänkin kukon
kotiin. Kukko käskee tämän niinkuin toistenkin muuttua kirpuksi, ja
karhu kun teki sen, niin pisti hänet kirppuna kainaloonsa. Siitä kun
aikansa kulkee sitten, niin jo pääsi kuin pääsikin entiseen kotiinsa ja
alkaa siellä linnan pihalla laulella:
"Kukko kiikuu, kukko kiekaa,
kukolla kultainen kypärä,
isännällä ei mitänä,
ajoi kukkonsa kotoa!"
Tästä suuttui linnan isäntä ja käski renkinsä tappaa kukon. Renki, josta
oli sääli kukkoa, se kun taisi niin komeasti laulella, ei sanonut sitä
työtä mielellään tekevänsä, koska semmoinen työ häntä inhotti. "Niinpä
vie se tuonne talliin vihaisten oritten sekaan, kyllä ne sen siellä
potkivat kuoliaaksi", tuumasi isäntä. Kukko pantiin nyt sinne, vaan ei
hänelle tullut mitään vahinkoa, sillä kun orit rupesivat potkimaan
häntä, virkkoi hän vain: "Tule, karhu, kyljestäni, syö mitä jaksat, tapa
jätteeksi jääneet!" niin samassa tulikin karhu, joka kirppuna kukon
kainalossa oli, söi mitä jaksoi isännän syöttöoriista ja tappoi, ruhtoi
viimeiset. No, tullaan toissa päivänä katsomaan kukkoa; kuningas itse
tulee talliin nähdäkseen, kuinka orit olivat kukkoa potkineet, vaan
tämäpäs onkin elossa vielä ja laulaa niinkuin ennenkin:
"Kukko kiikuu, kukko kiekaa,
kukolla kultainen kypärä,
isännällä ei mitänä,
ajoi kukkonsa kotoa!"
Oli sitten linnassa kaksitoista äkäistä, vahvaa härkää, niin sanoo
kuningas rengeillensä: "Laskekaa nuo härät kukkoa puskemaan, eikö tuo
heidän kauttansa hävinne ja heittäne hävytöntä huudantaansa." No, härät
lasketaan irti, vaan kun tulevat puskemaan kukkoa, tämä silloin laski
kirpun siipensä alta, ja se hukkana taas kävi härkiin käsin ja söi,
ruhtoi heidät kaikki, josta alkaa kukko laulaa niinkuin ennenkin: "Kukko
kiikuu, kukko kiekaa" j.n.e. Sen kuuli kuningas taas ja sanoi
vihapäissään palvelijoilleen: "Onhan meillä kaksitoista vihaista pässiä,
viekää kukko yöksi niiden luo navettaan, eikö tuo herenne kukkokiekaata
huutamasta." Ei muuta, viedään kukko nyt sinne ja jätetään pässien
sekaan. Nämä häntä puskea pukkiloimaan heti, vaan kukko tuohon neuvon
tiesi, laski vain höyhenistään kirpun, niin se revoksi muuttui samassa
ja repi, ruhtoi pässit pahanpäiväiseksi syöden heistä, minkä jaksoi ja
ennätti.
Tullaan aamulla kukkoa katsomaan tuosta, miten sille on käynyt, niin
tämä elossa yhä, ja ovi kun aukaistiin vain, sieltä repo töytäisi
pihalle ja meni matkaansa, minne lie mennyt. Kuningas tästä tiedon
saatuansa suuttuu pahanpäiväiseksi ja sanoo: "No, henki siltä on
mokomalta elävältä saatava, josko millä kurin tahtonsa!" Näissä tuumin
lähteekin itse navettaan kukkoa omin käsin tappaaksensa. Kohta saikin
kukon kiinni ja väänti siltä niskat nurin, mutta kuollessaan vielä
virkkoi hänelle kukko: "Et sillä minusta pääse, josko kuolenkin; vielä
sinä kerran minun ääneni kuulet, vaan silloin onkin oma loppusi
lähellä." Linnan isäntä kuullessaan tämän miettii mielessään: "Syödä
tämä pitää, mokoma uhkailija, niin eikö tuo sitten huudantaansa
heittäne." Niissä mielin laitattikin kestipelit, joihin kutsuttiin
kaikki linnan läheiset herrat sekä muut, ja kukko valmistettiin
paistiksi. No, on jo sitten rahvas koolla kaikki, ja istutaan pöydän
ääreen, siinä ruvetaan syömään, niin linnan isäntä ottaa kukkopaistin
käsille, siitä leikkaa palan ja pistää suuhunsa sanoen: "Teit sinä
aikanasi monta hyvääsi, mutta et sinä enää kukkokiekaata huutele!"
Tuskin isäntä sen sai sanoneeksi, niin sillä erää kukkokin pisti päänsä
sanojan suusta ja lauloi niinkuin ennenkin:
"Kukko kiikuu, kukko kiekaa,
kukolla kultainen kypärä,
isännällä ei mitänä,
ajoi kukkonsa kotoa!"
Tämä kun isännän suusta kuului tämmöinen ääni, kaikki rahvas hämmästyi
sitä, ja syöntä jäi sillensä. Viimein, kun ennätti säikähdyksestään
tointua, huusi isäntä palvelijoilleen: "Siepatkaa kirves, ja kun kukko
vielä suuhuni tullee, niin lyökää pää häneltä poikki!" Palvelijat
tekivät niinkuin oli käsketty, ja tuskin pisti kukko taas päänsä isännän
suusta, niin paiskasivat kirveellä sitä; mutta kukko samassa veti päänsä
takaisin, ja kirves särkikin isännältä pään, josta kuoli niinkuin kukko
oli ennustanut.