Orava, neula ja kinnas ovat hyvät ystävykset. Kerran tuosta kävi aika
heistä ikäväksi, niin päättävät lähteä yhtenä metsälle. Niin tehtiinkin.
Orava ja kinnas käyvät yksissä, neula lähtee kulkemaan erillänsä. Oli
sitten hyvän aikaa jo kävelty, eikä kukaan ollut vielä minkäänmoista
saalista saanut, josta alkoi jo paha mieli tulla metsästäjille, mutta
neula viimeinkin vesirapakon löysi. Tämän löydettyään huutaa hän
toisille:
"Oi, oi, oravaisein,
kiidä, kiidä, kinnahaisein,
neula löysi löydön,
sai saalihin."
Toiset tulevat juosten sitä saalista ottaakseen sinne, vaan neulan
löydöksen kun näkevät, ihmestyvät sitä, sanovat: "Tämäkö vain sinulla
saalista onkin, veikko?" -- "Ka, tämä", vastasi neula, "eikös sitä siinä
ole kyllin jo." -- "Voi sinuasi, mokoma, kun tänne meidät tyhjän tautta
houkuttelit", sanoivat vihoissaan toiset ja läksivät kotiinsa jättäen
metsästämisen sillä erää sillensä.
Heitä seurasi neulakin, mutta huomenna saatiin metsää käymään
uudellensa, ja orava ja kinnas niin ikään kulkevat toistensa seurassa,
vaan neula kävelee yksinänsä. Kävellään siitä, minkä kävellään taas,
niin jo neula tervaskannon metsästä löysi ja huutaa niinkuin ennenkin
toisille:
"Oi, oi, oravaisein,
kiidä, kiidä, kinnahaisein,
neula löysi löydön,
sai saalihin."
Toiset juoksivat katsomaan kuin viimeinkin toivoen hyvällekin saaliille
pääsevänsä, vaan kun täällä tervaskannon näkevät, pistää tyhjään tulo
heidän vihaksensa, milteikä käyneet orava ja kinnas lyömään neulaa
sellaisesta petoksesta, kun hän suotta aikojaan kutsui heidät luoksensa.
Sovittiinhan asialta viimeinkin ja kuljettiin kaikki kolme metsästä
kotiin, orava ja kinnas yhdessä, neula yksinänsä.
Maataan siitä yö, ja joutuu yöstä aamu, niin tuumitaan yhtäkaikki
metsälle lähteä uudellensa, saalis kun yhä oli saamatta. Jo sovitaankin
asialta ja lähdetään kolmannesti kolmen kesken kotoa, orava ja kinnas
yksissä, neula erillään heistä. Eivät toiset kuitenkaan löydä nytkään
tuon päiväistä, mutta neula yksin kävellessään seisahtuu aukealle
suolle, siinä yhdellä silmällään kaiken katselee ympäristön tarkkaan,
niin keksiipäs hirven suolla syömässä. Tuskin sen havaitsikaan, niin
pistihe sukkelasti kortteen sydämeen, ja hirvi siitä söi hänet kortteen
kera suuhunsa. Neula tuli siten nyt hirven vatsaan, vaan kun sinne
kerran pääsi, alapas tuosta hirviraukkaa ehtimiseen pistellä. Tätä ei
hirvi kaukaa sietänyt, vaan vaipui maahan kellelleen ja kuoli siihen
surkeasti. Sen keksittyään pujottelihe neula hirven vatsasta ulos ja
alkoi iloissaan huutaa huhuta:
"Oi, oi, oravaisein,
kiidä, kiidä, kinnahaisein,
neula löysi löydön,
sai saalihin."
Toiset toverit neulan huudon kyllä kuulivat, vaan pelkäsivät petosta
nytkin, niin arvelivat asiata sanoen toinen toisellensa: "Kunpa
toivoisimme neulalla jotakin saalista olevan, niin tokihan läksisimme,
vaan ehkä valehtelee nytkin kuin ennen." Tätä tuumien saivat ääntä
kohden kulkemaan kuitenkin ja tulivat paikalle, kussa hirvi oli
kuoliaana. No, sitäkös ihastuttiin nyt! Neulan saamaa saalista kinnas
katsoi, orava osoitteli, eikä tiennyt toinen ei toinen, mihin mennä,
kuhun saada ilosta, ihmeestä. Sanoi siitä heille neula nyt: "Minä kun
saaliin sain, niin olkoon sen keittäminen teidän toimessanne." Toiset
kuulivat käskyä ja rupesivat kohta työhön käsin: orava tervaskantoa
pilkkomaan puuksi, kinnas vettä kantamaan rapakosta, joten neulan
entisetkin löydökset tulivat heille hyväksi; keitos saatiin tulelle, ja
ruoka syntyi hyvä ja makea. -- Sen pituinen se.