Kerran vanha mies istui lammin rannalla ja siinä tuohia pesi. Sattui
jalopeura kulkemaan pitkin rantaa siitä ja kysyi mieheltä, mitä hän
teki. "Jalopeuran suolia tässä pesen", vastasi mies. "Mistäs niitä olet
saanut?" kysyi jalopeura. "Ei minussa näiden saajaa ole, nämä ovat
saamamiehen saamat", virkkoi mies, jonka kuultuaan jalopeura meni pois.
Samalla tuli karhu miehen luo ja kysyi, mitä hän teki. Mies sanoi karhun
suolia pesevänsä. "Mistäs niitä olet saanut?" arveli karhu. "En minä
niitä saa, vaan se on saamamies, joka saapi", sai karhu vastaukseksi,
jonka kuultuansa hänkin meni pois. Siitä tuli susi ja niin ikään miehen
työtä tiedusteli, johon tämä vastasi hukan suolia pesevänsä. Hukan vielä
kysyttyä, mistä niitä oli saanut, sanoi mies kuin edellisillekin niiden
olevan saamamiehen eikä hänen itsensä saamia. Kohta sen jälkeen tulivat
kaikki kolme yhteen ja alkoivat haastaa, mitä kukin oli nähnyt.
Jalopeura sanoi nähneensä miehen jalopeuran suolia, karhu karhun ja
hukka hukan suolia pesevän, jotka kaikki saamamies oli hänelle saanut.
Niin läksivät kaikki miehen puheelle ja kysyivät, minkälainen se
saamamies on, jos he saisivat sitä nähdä. Mies vastasi: "Ette sitä saa
muutoin nähdä, kun ette laadi hyvää ruokaa yksinäisen tuvan pöydälle ja
itse mene salapaikkaan sitä katsomaan, kun se tulee teidän ruokaanne
syömään; mutta olkaa varoillanne, jos se suuttuu syödessään ja alkaa
marata. Silloin arvatkaa, että ruoka ei ole hyvä, ja katsokaa itsekin,
ettette joudu kuoleman omiksi." Kyselijät läksivät miehen luota ja
tekivät niinkuin käsketty oli. Kaikki valmiiksi saatua nousi jalopeura
uunille nähdäkseen sieltä, minkälainen pyytömies syömään tulee. Karhu
meni lattian alle, jossa oli suuria rakoja, niistä katsoakseen vierasta,
hukka nousi orsille päreiden päälle. Samassa tuli kissa, hyppäsi
pöydälle, alkoi syödä ja marata. Karhu, joka oli sillan alla, pilkisteli
rakoloista. Sattuipa raosta näkymään korva, jota kissa luuli hiireksi,
niin hyppäsi karhun korvaan kiinni. Karhu kiljaisi, minkä jaksoi, josta
kissa säikähti ja hyppäsi uunille. Jalopeura silloin nurin niskoin
lattialle. Kissa taas säikähti sitä ja juoksi uunilta päreorsille.
Sieltä hukka päreiden kanssa lattialle, ja kiitti jokainen, kun pääsi
hengissä pakoon. Jalopeura, suurin ja väkevin tästä matkueesta, juoksi
yhtä kyytiä pois koko meidän maastamme, ja mieli oli toistenkin lähteä,
mutta uupuivat kesken tiensä karhu ja hukka ja jäivät tänne Suomeemme.