Yhdessä mökissä asui äijä, jolla oli yksi ainoa tytär, ja lähellä heitä
oli toinen mökki, jossa taas asui ämmä, ja sillä niin ikään oli tytär;
mutta äijällä oli kaunis tytär, ja ämmän tytär oli jolsa ja ruma. Se
äijä nai sitten ämmän, joka tyttärineen muutti siihen äijän mökkiin, ja
ruvettiin elämään yhtenä. No, ämmä kun sitten siinä miehensä kodissa
ensi kertaa leipiä leipoi, niin omalle tyttärelleen teki rukiista leipää
ja toiselle teki sekaista, ja pisti kypsymään uuniin. Sielläpäs alkaa
sekaleipä palaa, kun uuni oli kuuma, ja äijän tytär nähdessään tämän
käypi äitipuolelleen valittamaan sitä, sanoo: "Äiti hoi, kakkuni palaa!"
Äitipuoli silloin sieppasi kakkaran uunista ja sen vihoissaan viskasi
tytölle, ärjäisi: "Tuoss'on, moniahta, osasi, vie nyt jos Hiiteen se!"
Tyttö läksi viemään kohta tehdäksensä niinkuin oli käskettykin, ja sai
kakkarataan kantamaan tullakseen Hiiteen tuosta. Jo oli vähän matkaa
kulkenut kotoa, niin putosi kakkara häneltä helmasta maahan ja läksi
vierimään edellä näyttäen tietä. Tyttö sillä lailla teki matkaa sitten,
ja kakkara pyöri edelläpäin aina; vaan ei kovin kauaksi kerennyt, kun
tuli äijä vastaan häntä ja sanoi: "Hyvä piikaseni, etsi päätäni
vähäsen." -- "En jouda, äijärukka", vastasi tytär, "kakkarani edellä
pyörii, jättääpi minut." -- "Elä siitä huoli", sanoi silloin se äijä,
"kyllä kakkarasi pysähtyy, kun sinäkin pysähdyt", ja samassa istuutui jo
tiepuoleen kivelle. Tytär kun neuvon kuuli, ei enää kiirettä tehnyt,
vaan taukosi kulkemasta kohta ja istuutui kivelle hänkin etsiäkseen
siinä sen vanhuksen päätä. No, hän kun tieltä poikkesi, kakkara pysähtyi
pyörimästä myöskin, vaan kun äijän pää oli etsitty, ja tytär nousi
istuiltaan siitä, niin kakkara läksi pyörimään taaskin. Menihän tytär,
matkusti kakkunsa perässä sitten, niin jopas toisessa kohdin tulee
olkilyhde vastaan tiellä ja alkaa pakinoida sekin, sanoo: "Kiristäs,
piikaseni, minua." -- "En jouda", sanoo tytär, "kakkuni jättää minut,
tuolla jo juokseepi edellä." -- "Elä siitä huoli, kyllä kakkusi
pysähtyy, kun sinäkin pysähdyt", vastasi olkilyhde taas niinkuin
taannoin äijäkin, ja tyttö siitä pysähtyikin sitten ja kiristi
olkilyhdettä siinä ja sitoi uudestansa niinkuin pyyntö oli. Vaan sen kun
sai tehneeksi, läksi matkustamaan taaskin, ja kakkukin samalla rupesi
pyörimään edellä. Eihän kaukaa kuitenkaan astunut, kun tuli vastaan
lähde, jonka oli ympärillä pieniä lintuja joukko. Ne kohta alkavat
laulaa viserrellä hänelle, sanovat laulaessaan siinä: "Piikakulta,
piikakulta, juotas lähteestä meitä." -- "En jouda, kakkuni jättää",
vastasi tyttö entistään myöten nytkin, vaan linnut tiesivät neuvon taas
siihen, sanoivat: "Elä, tyttökulta, siitä huoli, kyllä kakkusi pysähtyy,
kun sinäkin pysähdyt." Tyttö tämän vastauksen saatuansa seisahtuikin
kohta, istuutui lähteelle, siinä hyväili, puhutteli lintusia ja
kädestään juotteli heitä. Vasta joka-ainoan kun oli sillä tavoin
juottanut, läksi astumaan taaskin, ja kakkara sai pyörimään samalla.
Sitä neuvoansa meni edelleen sitten ja seurasi kakkunsa jälkiä aina
Hiiteen asti. Täällä kartano on aituuksen sisällä komea, ja pihalla
kasvaa suuri summaton tammi, josta haarat ulottuvat joka puolelle
aituukseen asti. Siihen kun tulee tytär nyt pihalle, Hiiden isäntä
seisoo tuvan edessä portaiden päässä ja sanoo siitä tammellensa: "Tammi,
lyö oksilla, tammi, lyö oksilla tytärtä!" että näet hiukset löisi pois
tytöltä päästä, vaan tammi kun oksillaan rupesi lyömään häntä, se
olkilyhde, jota tyttö tiellä oli kiristänyt, tuli väliin siihen ja
suojeli tytärtä, että pääsi toki kauniine hiuksineen tupaan siitä.
Tuvassa tekee tyttö hyvän päivän sitten ja pyytää talosta työtä. "No,
kehräätkös tänä yönä leiviskän villoja langaksi?" kysyi pirun emäntä
silloin, "kun sen tehnet, saat huomenna palkan mieltäsi myöten." -- "No,
koetanmahan", vastasi tyttö, "antakaa villat ja rukki." No, villat
tuotiinkin siihen, ja tyttären piti ne huomisaamuun langaksi saada
määrää myöten, vaan kovin annettiin hänelle huonoinen rukki, ettei sillä
käynyt kehrääminen paljon ikään. Yö jo sillä tavoin oli puolessa kohta,
eikä työ kuin vasta alulla, niin kävi tyttörukka pahoillensa ja alkoi
itkeä suruissansa. Hänen vielä itkiessään tuli vieras ovesta tupaan, ja
kun tyttö tunnusteli häntä, tämä olikin se äijä, jonka päätä hän
tiepuolessa tullessaan oli etsinyt. Äijällä oli kaunis, somatekoinen
rukki kainalossa, niin sen antaa tytölle, sanoo: "Kovin on, tyttökulta,
kelvoton tuo rukkisi, jolla kehräät, koetahan tätä." Tyttö ihastui
lahjaansa ja olisi kiitokset sanonut antajalle, vaan se oli jo poikessa,
mihin lienee äkkiä siitä kadonnut, eikä muuta, vaan asetti tyttö rukin
eteensä ja rupesi kehräämään, minkä ennätti. No, sekös nyt oiva rukki
oli vasta! Tyttö kun kerran vain sai koskeneeksi ratasta, se pyöri
polkematta itsestänsä, ettei tarvinnut muuta kuin lankaa vain
hyppysissään pidellä, ja sillä tavoin tulivat sinä yönseutuna kaikki
villat vielä kehrätyiksi, ja aamulla oli koko leiviskällinen lankaa
tytöllä.
Nouseepas aamulla sitten Hiiden emäntäkin valveelle ja näkee villat
lankana kaikki, niin kehuu uutteraksi tytärtä, sanoo: "Kylläpä olet
sukkela kehräämään, tule nyt minulta palkkasi saamaan." Samassa vei jo
tyttären kanssansa ulos, kantoi aitastaan koko joukon kirstuja pihalle
ja sanoi: "Ota nyt näistä, minkä haluat." Tyttö katseli kirstuja
tietääkseen, minkä hän ottaisi, vaan kun kaikki olivat kauniita hänestä,
niin ei pitemmältä aprikoinut, vaan kääntyi sattumalta yhtä kohdin, että
sen hän ottaa muka. Eihän kuitenkaan ennättänyt tavoittaa sitä, kun koko
lintuparvi lensi pihalle siihen ja asettui toiselle kirstulle istumaan,
josta laulaa visersivät yhdessä: "Elä sitä ota, tyttöseni, ota tämä, ota
tämä, jolla istumme." Tyttö kun linnut kuuli, otti sen kirstun, jonka
neuvoivat, ja vei myötään kotiinsa. Siellä pyytää äidiltään sitten
ylistuvan avainta, että hän kirstunsa talteen panisi, vaan ei äiti
antanut avainta, käski tytön sikolättiin viedä se saaliinsa. Tyttö
veikin kirstunsa sikolättiin sitten, ja kun siellä kannen avasi, se
olikin kultaa täynnä se hänen kirstunsa ja niin kaunista vielä ja
kirkasta, ettei muualla semmoista. Mitäs, hän niitä kultiansa levitteli
sikolättiin sinne ja kutsui toisiakin katsomaan.
Ämmä kun sen näki nyt, päätti omallekin tyttärelleen mokoman rikkauden
hankkia, joshan mikä olkoon; eikä muuta, vaan rupesi leipiä leipomaan
taaskin, ja tytärpuolelleen teki nyt rukiista leipää, vaan omalle
tyttärelleen teki sekaista. Se taas leipien paistuessa meni äitinsä tykö
sitten ja valitti: "Äiti hoi, minun kakkuni palaa." -- "Vai palaa",
vastasi äiti siepatessaan kakkaran uunista ja heitti sen kädestään
tytölle, sanoi: "Tuoss'on kakkarasi, juokseta nyt Hiiteen se!" Tytär
läksi matkalle kohta mennäkseen sinne, kunne äiti oli käskenyt, vaan ei
pyörinytkään kakkara itsestään edellä, sitä piti kantamalla myötään
viedä. Jo oli vähän matkaa sitä kakkuaan kantanut, niin tuli vanha äijä
häntä vastaan tiellä ja sanoi: "Hyvä piikaseni, etsi päätäni vähäsen."
-- "En jouda", vastasi tyttö, "pitkä on matka edessäni vielä", ja sillä
puheen sivuutti äijän ja meni menoansa yhä. Eihän etäälle kuitenkaan
päässyt, kun tuli olkilyhde tietä kulkien vastaan häntä ja pakisi:
"Kiristä, piikaseni, minua, tähän olen hajoamassa tielle." -- "En
jouda", sanoi tyttö ja meni menoansa yhä niinkuin kiireinen ainakin. No,
kulkihan, matkusti vähän matkaa taas, niin tuli vastaan lähde, ja siinä
pieniä lintuja istui ympärillä joukko. Ne laulaa visertävät siinä
lähteellä, sanovat: "Piikakulta, piikakulta, juotas lähteestä meitä",
mutta tyttö tuskin katsoikaan lintusia, meni vain menoansa edelle. Sillä
tavoin joutui Hiiteen viimeinkin ja tuli aituuksen sisälle pihaan; vaan
Hiiden isäntä taas portaiden päässä seisoo siinä ja huutaa tyttären
tullessa tammelle, joka kasvoi pihalla: "Tammi, lyö oksilla, tammi, lyö
oksilla tytärtä!" Tammi pitkillä haaroillaan silloin hosaisikin häntä ja
kaikki vei hiukset tyttäreltä päästä, että pahanpäiväisenä ja vähissä
hengin tuli tupaan siitä. Siellä kun pyytää hän työtä, sanoo Hiiden
emäntä kohta: "No, voitkos leiviskän villoja tänä yönä langaksi kehrätä?
Jos sen voinet työsi toimeen saada, niin saat palkankin mieltäsi
myöten." -- "Kyllä kehrään", vastasi tyttö, "tuokaahan villanne tänne!"
No, emäntä villat toi siihen, vaan rukin antoi huonon, eikä puoliakaan
villoja tytär saanut kehrätyksi, kun jo aamu tuli, ja päivä valkesi.
Hiiden emäntä silloin tuli katsomaan tyttären työtä ja näki villat
kehräämättä, vaan eihän kuitenkaan torunut tytärtä, sanoi vain
toimessaan hänelle: "Tule nyt palkkaasi saamaan", ja vei hänet myötänsä
pihalle. Siihen kantoi aitastaan sitten kirstuja paljon ja käski
tyttären niistä ottaa, minkä halusi. Mitäs; tytär kyllä ihastuksella
katseli kirstujen paljoutta, vaan ei tiennyt, minkä ottaa, minkä jättää
heistä, kauniita kun olivat kaikki. Tuossa hänen vielä aprikoidessaan
asiata lensi suuri parvi lintusia pihaan, jossa laskeutuivat yhdelle
kirstulle istumaan ja alkoivat laulaa siinä: "Ota, piikaseni, tämä
kirstu, ota tämä, jolla istumme." No, tyttö kun ei itsestään valita
tietänyt, ottikin kirstuista nyt sen, jonka linnut neuvoivat hänelle, ja
läksi viemään kotiinsa sitä. Perille päästyään sinne meni äitinsä
puheelle sitten ja sanoi: "Annas, äitikulta, ylistuvan avain minulle,
että kirstuni talteen panisin." Äiti antoi avaimen mielellänsä ja kulki
tyttären kanssa ylistupaan kohta, siellä katsoakseen näet, mitä
kirstussa olisi. No, mitäs ollakaan tuosta, kirstu kun avattiin siellä,
se olikin tulta ja tulikiveä täynnä, ja se ylistupa syttyi tuleen siitä,
jossa paloivat nyt ämmä ja tytär kuoliaiksi, ja koko se talokin meni
tuhiksi. Ainoastaan sikolätti, joka muista huoneista oli etempänä
erillänsä, säilyi tulelta hyvästi, ja se kun jäljelle jäi vielä, äijän
tyttärellä rikkautta oli kyllin, jolla isäänsä voi elättää ja itseänsä
aina kuolemaan asti. -- Sen pituinen se; loppuuhan se tarina siihen.