Oli ukko muinoin ja akka. He pahoin elivät keskenänsä, eikä saanut ukko
rauhaa akaltansa, se kun riiteli yhä ja oli äkäinen. No, pakenee
kerrankin ukko sitä äkäistä akkaansa ja astua huppuroipi metsää
suruissansa, niin keksii kävellessään siellä kahden kallion lomassa
haudan, joka niin on syvä semmoinen, ettei silmä pohjaa näekään. Siihen
oli jo heittäytymässä ukko, niin oli mielensä apea, vaan siitä kun taas
taivasta katsoi ja Jumalan luomaa maailmaa ympärillänsä, mikä lienee
ajatus siinä mieleen juossut, hän ei hautaan hyppääkään, vaan pakenee
koko paikkaa ja lähtee kiiruusti kotiinsa. Siellä tupaan tullessa kuulee
akkansa äittelevän yksiksensä yhä, vaan ei huoli nyt tuostakaan, astuu
vain rohkeasti edellensä ja sanoo torujalle: "Lähde rahaa kantamaan,
minä metsässä käydessäni aarteen löysin." Akka herkeää torumasta. "Vai
löysit sinä aarteen", sanoo, "ka, mistäpä, ystäväiseni, löysit? Pitää
sieltä meidän se kotiin saada, ettei muut viene kutka." No, lähdetään
metsään siitä, rauhassa kuljetaan yhdessä kuin ystävykset konsana, ja
akka kaiken matkaa miehelleen haastelee, miten nyt vasta olla, kuin
eleä, kun aarrerahat saadaan. Tullaan haudalle tuosta, niin virkkaa
akalleen ukko: "Täss'on nyt haudassa rahat, käy reunalta katsomaan
itse." Akka hyppää siihen ja kurkistakse katsomaan pohjaa, vaan ukko on
takaapäin pitelevinään häntä, ettei muka putoaisi, ja samassa survaisee
hänet hautaan alas -- itse astuu rauhassa kotiinsa.
No, elää muutaman vuorokauden ukko yksikseen kotona, niin alkaapas jo
pitkästyä aikaansa, kun ei toveria ollut ketään, ja arvelee, ajattelee
tuosta: "Paha oli elää pahan akan kera, paha pahattakin akatta!" Niissä
tuumin paalikan sitoo nuoraan ja lähtee haudasta saamaan akkaansa,
joshan vielä eleillä olisi. Tulee haudalle tuosta, ja tuskin saapikaan
nuoransa hautaan laskeneeksi, niin jo tarttuu kuka köyden päähän sieltä.
No, ei muuta, vetää ukko, vetää nuoraansa ylös, vaan kun sieltä tulijan
haudan reunalle saapi ja häntä katsoo siinä, eipäs olekaan se hänen oma
akkansa köyden perässä, mikä lienee muu vieras. Ukko hämmästyi sitä,
arveli: "Mitäpä minä mieron akoista huolin!" ja rupesi jo puukollaan
leikkaamaan nuoraa, vaan toinen surkeasti rukoili häntä: "Elä,
veikkonen, velikulta, nuoraa katkaise, auta minut täältä!" No, sääli on
ukosta, kun näki miten toisella hätä oli, eikä hennokaan leikata köyttä,
vaan nostaa haudasta akan. Tämä kun maalle pääsi ylös, iloissaan oli
ylen ja alkoi ukolle kiitoksia lukea tuosta. "Hyvä", sanoi, "kun,
velikulta, haudasta autoit, sinne tuo paha akka eilen tuli semmoinen, en
voinut minä hänen kerallaan elää siellä." -- "Vai niin sinun oli vaikea
ollaksesi, raukka!" virkkoi haudasta nousseelle ukko, "no, kunnepa tästä
nyt käkeät?" -- "Ka, en tiedä", sanoi eukko, "ruvetkaamme yhdessä
elämään ja saakaamme maailmaa kulkemaan kahden." -- "Olisi tuo sitä",
vastasi ukko, "ikävätä on itsekseenkin eläminen, vaan milläpäs me
elämme?" -- "Elähän hätäile, kyllä minä neuvot tiedän", sanoi eukko,
"rupea sinä, ukkoseni, tietäjäksi, minä rupean taudiksi, niin kun ketä
minä läsitän, sinä tulet auttajaksi siihen, ja sillä tapaa elämme." --
"Ka, pitänee sitä jotakin virkaa olla", arveli puolestaan ukko ja rupesi
siitä nyt tietäjäksi, vaan akka rupesi taudiksi kuten puhe oli.
Aletaanhan matkata tuosta, elää, eletellä yksissä: akka saapi
läsittämään ihmisiä, ukko taudista päästämään heitä, ja kun yksin tuumin
sitä tekoansa tekevät, sairaat paranevat aina, ja ukko saamista
palkinnoistaan hyötyy rikkaaksi ylen. Mikäs, hyvähän oli pohattana elää,
vaan kun aikoja myöten tauti häntä joka paikassa käytti eikä rauhaa
antanut vähääkään, vaan ukkoa yhtäläiseen tietäjänä talutettiin, alkoi
jo se työ hänestä vaikeaksi käydä. "Onhan", arveli, "rikkautta minulla
jo kyllin, otan eron kuin otankin koko virastani!" Niissä tuumin tuon
äkäisen puritsijakoiran etsi semmoisen ja pani nassakkaan äräjämään,
josta, kun tauti taas erästä miestä läsitti ja ukkoa käytiin tietäjäksi,
hän lähtee sairaan luokse heti ja sanoo taudille, sille haudasta
tulleelle akalleen muka: "Herkeä jo ihmisiä läsittämästä! Kun et herenne
hyvällä, minä tästä nassakastani lasken sen akan, mikä sielläkin
haudassa vaivasi sinua." Tätä sanoessansa härkitsi sauvalla äräkkätä
koiraa nassakassa, niin tämä alkaa häristä. Tauti kuulee sen ja alkaa
hädissänsä rukoilla miestä sanoen: "Elä, velikulta, sitä akkaa irti
päästä! Minä herkeän sairaita vaivaamasta, ja saat rauhassa elää
sinäkin." -- "No, kun heittänet koko toimesi etkä tyhjään ihmisiä
läsitä, jääköön akka nassakkaan", sanoi ukko ja kulki säkkeineen
kotiinsa. Sillä tavoin pääsi pahasta toveristaan erillensä eikä sen
kovemmin tarvinnut tietäjänä mierolla käydä, vaan asettui vanhaan
taloonsa ja alkoi siinä elää entistään myöten. -- Sen pituinen se.