Kauppamiehellä muinoin oli kaksi poikaa, joille kuollessaan antoi laivan
kummallekin perinnöksi. Pojat siitä läksivät yhdessä laivoinensa
ulkomaille, ja erotessansa toisistansa merellä tekivät liiton keskenänsä
vuoden päästä samalla paikalla yhtyä, jossa nyt toisistaan erkanivat.
Kuluikin määräaika tuosta, ja veljet tavaralla täytetyillä aluksilla
yhtyivät vuoden päästä puhutulla paikalla toisiinsa. Vanhempi veljes oli
valhetta ja vääryyttä harjoittava ja oli niiden avulla täyttänyt
laivansa, nuorempi taas oli totuutta rakastavainen ja siinä tarkasti
pysyväinen kaupassaankin, jossa oli hyötynyt hyvästi. Yhdessä ollessansa
saivat kauppa-asioistaan sitten keskustelemaan, ja siinä nousi heidän
välillensä totuudesta ja valheesta kova kiista; vanhempi sanoi valheen
kaupassa auttavan, nuorempi totuuden. Kun ei muutoin asialta sovittu,
määräsivät riitansa ratkaisijaksi, ken vain kotiin purjehtiessa heille
ensiksi vastaan sattuisi, ja panivat laivansa tavaroineen vedoksi
kumpikin.
Purjehtivat, purjehtivat yhtenä siinä, niin tulipas mies venheellä
soutaen vastaan, joka oli pirun joukkoa. Vanhempi veljes huusi nyt
laivastaan sille: "Mies hoi! Totuusko tahi valhe auttaa maailmassa?" --
"Etkö sitä tiedä, valhehan maailmassa vallitsee!" vastasi laivalaisten
sivuitse mennessä soutaja ja kulki venheessään edellensä. "No, kuulepas
sitä, veljeni, valhe ja vääryys vallitsee!" sanoi iloissaan vanhempi
veljes, otti veljeltänsä vedon voitannasta laivan sekä tavarat
itsellensä eikä tahtonut häntä edes maallekaan saattaa, vaan uhkasi
mereen heittää. Toinen miten häntä palavasti rukoili, antoi vedon
voittanut veljellensä toki pienoisen venheen, vaan puhkaisi silmät
häneltä ensin ja jätti hänet onnensa nojaan siihen.
Tuuli kuljetti nyt venhettä lykäten sitä aaltoja pitkin ja saattoi
vihdoinkin saaren rannalle. Sokea siinä nousee maalle, ja sattui suuri
kivi hänelle kahmiessa eteen, jolle kipusi istumaan, ettei toki
turvatonna olisi eläinten syötävänä maassa. Istuessansa siinä kuuli hän
suksen hiihdännän metsässä ja alkoi huutaa apua, sanoi: "Kun lienet
ihminen, kuule minun huutoni ja tule luokseni tänne!" Hiihtäjä tuli ja
kysyi sokealta: "Mitäs tahdot minulta, poikaseni?" -- "Jos saisin vaivan
silmistäni", sanoi sokea ja kertoi siinä, miten hänelle oli merellä
käynyt. Hiihtäjä siitä antoi hänelle suksensa ja sanoi: "Nouse
hiihtämään näillä, ja tultuasi lähteelle, jolle sukset sinut vievät,
pese silmäsi sillä vedellä, siinä niin pääset, miesrukka, vaivastasi."
Sokea teki sen, hiihti toisen suksilla lähteelle ja pesi silmänsä siinä,
niin pääsi kivustaan samassa. Siitä läksivät sukset itsestään liikkeelle
taas ja veivät hänet takaisin kivelle, jossa hiihtäjä odotteli häntä.
"Kiitoksia avustasi, Jumala sinut palkitkoon!" sanoi sokea siitä nyt
hiihtäjälle ja antoi hänelle ne suksensa, joilla se läksi hiihtämään
kohta; vaan itse jäi kivelle istumaan niinkuin ennenkin.
Kuluihan jonkin aikaa tuosta, niin sokea taaskin kuuli hiihdännän ja
huusi: "Ken lienetkin, joko vieras vai sama mies kuin ennenkin, tule
auttamaan, lohduttamaan minua!" Hiihtäjä tuli, kävi sokean luokse ja
kysyi: "Mitäs minulta tahdot?" -- "Taidat olla se sama, joka minua jo
silmieni pakotuksesta autoit", vastasi sokea, "paranna nyt silmänikin,
muutoin täytyy minun tänne metsään kuollakseni." -- "No, ota nämä
sukset", sanoi hiihtäjä, "hiihdä lähteelle, jolle sukset tästä vievät,
ja pese silmäsi taaskin, niin sinä saat näkösi." Toinen teki niinkuin
neuvo oli, ja tuli lähteellä käytyänsä silmistänsä terveeksi, josta
hiihti kivelle takaisin, kussa hiihtäjä oli häntä odottamassa. Siinä
kiitti taas auttamastansa ja rukoili Jumalata palkitsemaan hiihtäjälle
tätä laupeuden työtä. "No, etkös muuta vielä ole vajaalla?" kysyi
hiihtäjä. "Soisin pääseväni kotimaalleni", sanoi toinen, "vaikka köyhä
olen, elän toki hiljaisuudessa siellä totuudella elätellen henkeäni."
Hiihtäjä sanoi siitä: "Tässä annan sinulle nämä sukseni, jotka vievät
sinut, minne ikään pyrit; vaan kun neuvoa totellet, elä pane kiirettä,
vaan viivy iltaan tässä ja hiihdä sitten tuon suuren hongan luokse,
jonka nouse latvaan yöksi, niin saat taiat tietää, joista sinä hyvän
onnesi käsität seuraten niitä."
Mies pani neuvon mieleensä hyvästi, sanoi kiitokset parantajalleen, joka
katosi nyt metsään eroten hänestä, ja odotti iltaan asti kivellä. Illan
tullen vasta läksi hiihtämään siitä ja tuli neuvotulle paikalle sen
suuren hongan luokse, jonka meni latvaan yöksi ja otti suksetkin
kanssansa, ettei niitä kuka varastaisi häneltä. Olla oletteli jonkin
aikaa piilossaan siellä, niin tulipas yöllä pirun kansa sen hongan
juurelle kokoon, ja alkoivat kaikenlaista jutella keskenänsä.
"Tiedättekö uutta mitään?" kysyi muudan toisilta. "Tiedän, minkä
tiedän", sanoi yksi. Toinen sanoi: "Tiedänpä, minkä sinä tiedät, vaan et
tiedä, minkä minä tiedän." -- "Tiedän minä, minkä te tiedätte", sanoi
kolmas, "vaan ettepä kumpainenkaan tiedä, mitä minä tiedän." -- "No,
puhupas, minkä sinä tiedät!" sanoivat toiset. "Minä tiedän semmoiset",
sanoi piru, "että kuninkaan tytär, joka jo kymmenen vuotta on
sairastanut, sillä paranisi, kun päivännousun aikana vietäisiin isänsä
puutarhaan ja aamukasteella hiveltäisiin hänen kasvojansa sekä
rintaansa." -- "Minä taas sen tiedän", sanoi toinen, "millä kuninkaan
linnassa vettä saataisiin, jossa tähän asti turhaan on koetettu kaivoa
saada. Linnan pihalla kasvaa kaunis, tuuhea koivu, niin se kun
hakattaisiin siitä ja juuret väännettäisiin maasta, sieltä juoksisi
lähde, josta vettä saataisiin kaikelle linnan väelle kyllälteen." --
"Tiedänpä minäkin, mitä eivät muut tiedä", sanoi kolmas piru.
"Kuninkaalla on linnan luona puisto, jossa ennen asui kauniita hirviä
joukottain, vaan nyt ei ole yhtä ainoata moneen vuoteen enää nähty; ne
hirvet tulisivat siihen puistoon takaisin, kun vain ottaisi ne
hirvensarvet veräjän suusta pois, joita nyt koristuksena pidetään siinä,
hirvet näet pelkäävät niitä."
Siitä kun kukin oli haastellut juttunsa, läksivät pirut matkaansa hongan
luota äkkäämättä latvassa istujata, joka oli kuunnellut heidän puheensa
kaikki. Tämä laskeutui päivän tultua suksineen sieltä maahan ja hiihti
kotimaallensa kuninkaan linnaan, jossa pyysi itselleen työtä. "No,
tarvittaisiin täällä vedenkantajata", sanottiin linnassa, "vaan se on
vaikeanlainen toimitus, linnan seudussa ei ole kaivoa eikä lähdettä
missään, vesi on kaikki matkojen päästä kannettava tänne." -- "Hyvä
minulle, mitä työtä annetaankin", vastasi toinen ja rupesi kuninkaalle
vedenkantajaksi. Jonkin aikaa sitä työtä tehtyänsä sattui hän vedeltä
tullessansa istuutumaan tiepuoleen levätäkseen vähäsen. Siitäpä kulki
kuningas tietä myöten ja keksi vesiastioineen hänet, niin tuli katsomaan
vettä, sanoi: "No, ihme, kumma! Matkojen päästä tätä täytyy hakea eikä
kuitenkaan saada kelvollista, likaistahan tuo on nytkin." -- "Niinhän
tämä on", vastasi vedentuoja, "vaan jos linnanne pihalta hakkuuttaisitte
sen suuren koivun, mikä siinä kasvaa, ja juuret väännettäisiin maasta,
siihen tulisi kirkas lähde, josta vettä olisi koko linnalle kyllin." --
"Vastaatkos sanasi, niin minä sen koivun siitä hakkuutan?" sanoi
kuningas, "vaan jos puheesi nähdään perättömäksi, niin sinulle tulee
päällinen rangaistus eteen." -- "Vastaan sanani", takasi toinen. "No,
tule sitten minun kanssani", virkkoi kuningas, "kohta se nähdään, onko
sinun puheellasi perää!"
Siitä käytiin koivun luokse kohta, ja kuningas palvelijoillansa kohta
hakkuutti sen pihansa koristuksen siitä pois, ja juuretkin väännettiin
miehissä maasta. No, ei kummempata! Tuskin saatiin tämä tehdyksi, niin
koivun paikalta kohosi kirkas lähdevesi näkyviin, jota maistoi siinä
itse kuningas ja kiitteli hyväksi. "No, sinä olet nerokas ja toimellinen
mies", sanoi hän vedenkantajalle siitä, "tästä päivin ei tarvitse sinun
muuta työtä tehdäksesi kuin vain juomaveden toimitat minulle, vaan se
pitää varalla pitääksesi aina." Mies kun tähän virkaan pääsi, se
kuninkaalle pitikin juomaveden kirkkaan ja makuisan, josta kuningas niin
rakastui häneen, että piti häntä kuin parasta ystävätään ikään, ja
kaikenlaista aina jutteli hänen kanssansa. Kerrankin läksi kesän
sydämellä lystimetsässään kävelemään, ja vedenpitäjä silloinkin
vesileileinensä seurasi häntä. Jonkin aikaa lystiä käveltyänsä istuutui
kuningas puiden siimekseen lepäämään ja pyysi vettä juodaksensa, kun oli
kesälämpimästä hänelle jano tullut. Vedenpitäjä kaatoi hänelle vettä
leilistänsä, ja kuningas juotuansa alkoi haastella siinä, sanoi: "Tässä
lystimetsässäni kävin ennen useammastikin ja ammuin hirviä huvikseni,
vaan nyt en ole moneen vuoteen nähnyt yhtäkään elävää, mikä heidät
lienee tästä hävittänyt." -- "Kyllä tähän taas hirviä saatte, kun
tahtonette", virkkoi vedenpitäjä. "Milläpäs niitä saisin?" kysyi
kuningas. "Te kun tämän aituuksen veräjän suuhun panetitte hirvensarvet
koristukseksi, niin hirvet peloissaan pakenivat sitä", vastasi
vedenkantaja, "vaan kun otettaisiin ne sarvet siitä poikkeen, niin
hirvet tulisivat tässä lystimetsässänne asumaan niinkuin ennenkin." --
"No, saahan nähdä, jos sanasi toteen käyvät!" sanoi kuningas, "kyllä
kaikitse se hyvä asia olisi!" ja kun siitä kotiin mentiin, niin
hirvensarvet otettiin veräjän suusta poikkeen koetteeksi, tokko tuosta
apua olisi jotakin.
Kului jonkin aikaa tuosta, niin kuningas muutamana päivänä lähtee
lystimetsäänsä taaskin ja sen vedenpitäjän ottaa kanssansa, sanoo:
"Käykäämme nyt katsomassa, onko tuolla hirviä enemmän kuin ennenkään
minun puistossani!" No, päästään veräjästä aituuksen sisälle ja aletaan
kävellä metsää yhtenä, niin jopas nähdään kaksi hirveä juoksevan tien
poikki komeasti, ja kuta etemmäksi mennään, sitä useampia keksitään yhä.
Kuningas ihastuu tätä ja alkaa lystiksensä ammuskella niitä. Jo oli
kolme hirveä sillä tavoin kaatanut, kun heitti jo ammunnan ja sanoi
toverillensa: "No, kävipähän sinun sanasi toteen, sinä olet viisas mies
näenmä; tästä lähin olekin minun ystäväni, et tarvitse palvelusta tehdä,
vaan asu ja elä minun linnassani, miten suinkin mielesi tekee."
Tästäkös tuli miehelle nyt hyvä elanto, hän kuninkaan kanssa piti
ystävyyttä ja toimeen tuli hyvästi. Kului jonkin aikaa siitä, ja
kuningas ja se mies kestiä kävivät keskenänsä linnassa, vastakkain
molemmat, niin sattui kerrankin kuningas olemaan miehen luona vieraana
ja oli suruissaan hyvin. Kysyy siitä se mies: "Ka, mitäpä te, hyvä
kuningas, nyt pahoillanne olette?" -- "On syytä paljonkin", vastasi
kuningas, "ainoa tyttäreni jo kymmenen vuotta on sairastanut eikä parane
mistään, vaan käypi vuosittain huonommaksi yhä." -- "Elkää,
kuninkaiseni, hätäilkö; kun sallitte, minä hänet parannan", vastasi
toinen. "Hyvä ystäväni", virkkoi kuningas, "moni mies on jo koettanut
häntä terveeksi saada, vaan ei ole kellekään onnistunut, vaikka
tyttäreni ja puolen valtakuntaani olen luvannut parantajalle. Siitä, kun
kaikki häntä tyhjään parantelivat eikä apua lähtenyt, kuulutin ympäri
koko valtakuntani viimeinkin, että ken vasta vielä parantajaksi
tarjoakse eikä onnistu työssään, sille tulee päällinen rangaistus. Saat
neroasi koettaa nyt sinäkin, vaan täytyy sitten suostuaksesi siihen
kauppaan, minkä olen ehdotellut, jonka tautta lienee parasta, kun et
rupea koko koetuksiin."
Mies ei pelästynyt kuninkaan puhetta, vaan tyytyi siihen, mikä ehdoteltu
oli, ja otti kuninkaan tyttären parantaaksensa. Varhain aamusella, kun
päivä oli nousemassa, rupesi hän parantamisen tuumiin. Kuninkaan tytär
kannettiin lavalla puutarhaan, missä kaunein heinikko oli kasvamassa,
että siinä häntä parannettaisiin; ja kuningas sotaväkeä pani vahtimaan
ympärille, ettei mies karkuun pääsisi, jos ei parantaminen onnistuisi
häneltä. Mitäs siitä; mies ei muuta kuin liinasen vain aamukasteessa
kostutti, jolla alkoi kuninkaan tyttären kasvoja ja rintoja hivellä
hiljalleen. Sairas kun näkyi tästä jo virkistyvän heti, mies riisui
hänet kokonansa ja asetti kasteesta kosteaan heinikkoon pitkällensä.
Pidettyänsä häntä vähän aikaa siinä puki hän hänet vaatteihin taas ja
nosti lavalle takaisin siinä toivossa, että paranee se nyt, kun
parataksensa lienee. Siihen tuli nyt kuningaskin katsomaan itse ja kysyi
tyttäreltänsä: "Tunnetko vaivaa mitään vai oletko terve?" -- "Terve
olen, vaan voimaton", vastasi tytär. No, tästähän nyt kuninkaan mieli
kävi hyväksi, hän iloissaan kätteli tyttärensä parantajata ylistäen
hänen viisauttansa ja lupasi hänelle puolen valtakuntaa ja oman
tyttärensä vaimoksi, kun se entiseen voimaansa tulisi. Siksi aikaa
annettiin miehelle toimitukseksi ottaa satamaan tulevia laivoja vastaan,
joissa kuninkaalle ulkomailta tavaraa oli tuotava. Miehen tätä virkaa
pitäessä tuli hänen veljensäkin kahdella laivalla siihen kuninkaan
satamaan tuoden kaikenlaisia tavaroita kuninkaalle. Se kun oli vääryyttä
seuraava niinkuin ennenkin, ja laivasta tavarata puuttui paljon, niin
tuli päällysmiehen puheelle ja tarjosi rahaa hänelle, sanoi: "Saatte
tässä rahamäärän itsellenne, kun sanotte kaikki laivoissani olleen, mitä
ollakin piti." Toinen, joka tunsi veljensä hyvästi, ei huolinut hänen
rahoistansa, sanoi: "Ei, miesrukka, vääryys ja valhe auta ketään, enkä
minä virkaani toimittaessa mitään lahjaa ota, etkös tunne minua
entuudesta?" -- "En", vastasi toinen, "mistäpä, vapaasukuinen herra,
teidät minä tuntisin!" -- "No, minä olen sinun veljesi", sanoi se
kuninkaan virkamies siitä, "etkös muista, miten minulta silmäni
puhkaisit venheeseen laskiessasi, kun ensin vedossa laivani voitit? Nyt
on minua Jumala kuitenkin auttanut, että voisin sinua petollisuudestasi
rangaista jos tahtoisin, koska olet kuningasta koetellut pettää, vaan
kun luovut entisestä käytöksestäsi ja tästälähin takaat totuutta
seuraavasi, niin annan rikoksesi anteeksi." Toinen, joka pelkäsi
kuninkaan rangaistusta, ihastui veljensä puhetta, sanoi: "No, kun et
petostani kuninkaalle ilmoita, minä en tästä päivin valhetta enkä
vääryyttä harjoita, vaan elän kaiken aikani rehellisesti, sen takaan nyt
kovasti."
Saatuaan veljeltään tämän lupauksen, että se nyt vääryyden tieltä
luopuu, sovitteli se kuninkaan virkamies veljensä asiat ja vei hänet
kotiinsa linnaan. Siellä alkoivat keskenään sitten kaikenlaista jutella,
niin sanoo laivankuljettaja veljellensä: "Kerropa minulle nyt kohtasi,
miten ensinnäkin silmistäsi terveeksi tulit ja sitten näin kuninkaan
ystäväksi pääsit?" Toinen puhui siitä asiansa kaikki ja ilmoitti
veljellensä, että ne metsässä saamansa sukset ne ne häntä ovat
parhaastansa auttaneet. "No, etköhän antaisi niitä suksiasi minulle?"
sanoi kohta se vanhempi veli, "koska ne niin ihmeelliset ovat, niin
voisinhan minäkin niillä hyvän onneni käsittää niinkuin sinäkin." --
"Hyvin ne voit saada, en minä heitä enää tarvitse", sanoi nuorempi veli
ja antoi sukset veljellensä. Tämä kun sai ne häneltä, ei malttanut
kauempaa veljensä luona olla, vaan läksi linnasta matkaansa ja päätti
koettaa suksiansa paikalla. Läksi muka hiihtämään heti ja sanoi
itseksensä: "Juoskaa, sukset, sinne, missä veljenikin hongan latvassa
piruja kuunteli!" No, suksilla oli entinen tapansa, ne juoksivat, kunne
käskettiin, ja veivät miehensä sen hongan luokse metsään, jossa pirut
aina öillä kokousta pitivät. Ei muuta, nousi mies hongan latvaan
niinkuin velikin oli tehnyt, ja rupesi sinne yöksi, vaan ei muistanut
suksia ottaa kanssansa. Sydänyöllä tulivatkin pirut tavalliseen
kokouspaikkaansa, vaan kun nähtiin sukset siinä hongan juurella, niin
oudoksuttiin sitä ja alettiin hakea suksien omistajata. "Tuolla se on
hongan latvassa", sanoi muudan piru keksien miehen piilostansa, "siellä
kuuntelee meitä niinkuin taannoinkin ja meiltä tietomme varastaapi!" --
"Vai siellä sin' olet?" ärjäisivät yht'aikaa toisetkin ja rupesivat
puistamaan honkaa yhdessä. Sieltä putoaa se mies niinkuin orava puusta,
ja pirut miehissä pieksivät hänet kuoliaaksi, josta alkavat taas
haastella maailman asioita, sanovat: "Tiedänpä, minkä tiedän", ja toinen
virkkaa heti: "Tiedän minä, minkä sinä tiedät, vaan et tiedä sinä, minkä
minä tiedän."
Semmoisen lopun sai se valhetta seuraava veli ja siihen pirujen käsiin
kuoli, vaan toinen sai kuninkaan kauniin tyttären vaimoksensa ja puolen
valtakuntaa kuninkaalta, jonka kanssa piti ystävyyttä ikänsä.