Kaksi tiedossa taitavaa miestä sattui matkustaessansa muutamaan mökkiin
yöksi, jossa anoivat leposijaa maataksensa; mutta tuvassa makasi jo
heitä ennen tullut vieras, joka oli rikas ketunnahkojen kauppias, ja
emäntä kun oli sairaana vielä, isännällä ei muuta parempaa paikkaa ollut
vieraillensa, vaan neuvoi heidät tallin ylisille, jos kävisi siellä
oleminen. Miehet olivat siihen tyytyväiset ja menivät matkastaan
väsyneinä neuvotulle yösijallensa, jossa olikin oivallinen heidän
levätä, kun sattui olemaan kaunis suviaika. Maatessa siellä kuului
heille sydänyön aikana surkea ruikutus tuvasta, sillä emäntä oli
synnyttämisen kivuissa, ja tietäjät heräsivät tästä. Toinen heistä sanoi
toverilleen: "Autas tuota vaimoa kitumasta, kovin on hänen ruikutustaan
surkea kuulla." -- "Ei ole vielä auttamisen aika", vastasi vanhempi
tietäjä kääntyen toiselle kyljellensä. "Ka, ainahan on aika
tarvittaessa, ja hätä apua vaatii", vakuutti toinen närkästyen toverinsa
puhetta. "No, jo häntä olenkin auttanut, minkä olen voinut", lausui
tuosta päätietäjä; ja samalla hänen tätä sanoessaan olikin emännällä jo
pieni poika sylissä. Toinen mies siitä taaskin virkkaa toiselle: "No,
minkähänlainen mies siitä lapsesta aikanaan tulee?" -- "Luullakseni
tulee siitä tuon rikkaan kauppiaan perillinen, joka nyt tuvassa yötä
on", vastasi päätietäjä ja paneutui siitä taas maata.
Mitäpäs ollakaan; kauppias, joka ei lapsen itkulta tuvassa rauhaa
saanut, sattui pihalla kävellessään tallin ylisiltä kuulemaan tietäjien
keskustelemisen, joka kaiken yötä sitten ajattelutti häntä, ettei hän
unta silmiinsä saanut. Arvellessaan asiata päätti hän viimeinkin
jollakin keinoin hukuttaa sen yöllä syntyneen lapsen, ettei tietäjien
ennustus toteen kävisi. Siinä aikomuksessa kävi hän aamusella
mökkiläisten pakeelle, surkutteli häntä, kun niin köyhällä miehellä
monta lasta oli, ja pyysi kavaluudella hänen vastasyntynyttä poikaansa
ottolapseksensa, niin hän, jolla varaa oli enemmän, kasvattaisi sen
mieheksi. No, vanhemmat, joilla oli monta lasta elätettävänä ennestänsä,
suostuivat tuumaan kuin suostuivatkin toivoessaan lapsensa sen rikkaan
miehen huostassa paremman onnen käsittävän kuin köyhässä kodissansa, ja
antoivat sen nuorimman yöllä syntyneen poikansa kauppiaan
kasvatettavaksi. Kauppias, jonka mieli hyvästyi tätä, koki tyydytellä
äitiä jos jollakin ja antoi hänelle rahaa toistenkin lasten
kasvatukseksi, vaan itse läksi pienen ottopoikansa kanssa mökistä
matkaansa hyvillään siitä, kun nyt hyvän kaupan luuli tehneensä. Lasta
kohtaan oli kuitenkin mielensä musta. Tie kun taipaleella kulki synkän
metsän halki, niin poikkesi lapsen kanssa tiepuoleen kohta ja ripusti
sen ottopoikansa puun haaraan sinne, että kuoleehan nyt ainakin se hänen
perillisensä metsään, ja miesten ennustus käypi tyhjäksi. Vaan mitenkäs
sattuikaan seikka? Tuskin oli kauppias nahkakuormansa kanssa lähtenyt
edellensä, minne oli aikomus, niin päätyipä metsästäjä kulkemaan sitä
samaa taivalta sen synkän metsän läpi siitä, josta kävi lapsen itku
hänelle korviin heti. Tämä lähtee ääntä kohdin käymään ja näkee nyt
ihmeeksensä pienoisen poikalapsen puun haarassa riippuvan kituen siinä
surkeasti. Tuskin keksikään metsästäjä tämän, niin kapusi puuhun kohta,
otti lapsen sieltä alas ja kantoi vaatteiden peitossa kotiinsa. Siellä
hankki lapselle imettäjän sitten ja rupesi kasvattamaan sitä niinkuin
omaa lastansa ainakin. Sillä tavoin tulikin pulska ja kaunis poika
hänestä, ja kasvatusisä nimitti hänet Antiksi; mutta kylän sikiöt, kun
kuulivat hänen oikean sukuperänsä, alkoivat liikanimeltä sanoa häntä
Puuhaaraksi, josta tottuivat kaikki muutkin sitten kutsumaan häntä sillä
Antti Puuhaaran nimellä.
Kului vuosia tuosta, mikä lie muudan kymmenkunta jo kulunut, ja Antti
sillävälin kasvoi mieheksi, niin sattuipa kerran se entinen
ketunnahkojen kauppias kulkemaan vanhoja jälkiänsä ja poikkesi
matkallaan metsästäjän kotiin yöksi, kun ei sen kovemmin tahtonut
mökkiläisen luona käydä, jolta hän muinoin lapsen oli vienyt. Yötä
ollessansa talossa kuuli hän talon nuorta miestä sanottavan Antti
Puuhaaraksi, joka kuului oudolta hänestä. Kummastellen sitä kysyi
viimeinkin isännältä, mistä poika sen niin ihmeellisen nimen oli saanut.
Talon isäntä kertoi siitä asian, sanoi puun haarasta löytäneensä sen
pojan lapsena ja sitten ottopojakseen kasvattaneensa hänet, kun ei
itsellään hänellä lasta ollut, ja selvitti vieraalle, että siitä se on
poika sen liikanimensä saanut. Kauppias säikähti isännän puhetta ja
arvasi koko asian perin pohjin tuosta, vaan ei ilmaissut mieltänsä
muille. Sanoihan vain: "No, sepähän nyt juttu oli vasta, enpäs kummempaa
ole iässäni kuullut!" Muuta ei virkkanut mitään, oli unohtavinaan koko
asian ja paneutui maata, mutta mielessään arveli keinoa vain, millä hän
sen pojan vielä hukkaan saattaisi, ettei tietäjien ennustus toteen
kävisi, joka yhä vain hirvitti häntä.
Mitäs ollakaan; kului yön seutu, ja aamu tuli, niin alkaa kauppias
puhutella isäntää, sanoo: "Olisi tärkeätä asiata kotiini, vaan en
malttaisi itse matkaltani palata, eiköhän joutaisi tämä teidän
ottopoikanne minulta sinne kirjaa viemään?" -- "Ka, eikö tuo siksi
joutane", vastasi isäntä ja pani Antin rikkaan miehen asiata käymään
toivoen kauppiaalta hyvän palkinnon saavansa. Kauppiaalla kuitenkin oli
paha mielessä vain. Kirjaansa oli hän pistänyt kotiväellensä käskyn
ottaa kirjan tuoja kaikin mokomin kiinni ja hirttää hänet kartanon
kupeella kasvavaan koivuun. Antti ei tietänyt tuosta mitään eikä
pelännyt petosta, vaan läksi asialleen sitä kauppiaan kirjaa viemään
niinkuin isäntä oli käskenyt. Päiväkauden kuljettuansa tuli hän muutaman
vuoren juurelle, jossa oli puiden suojassa sammalen päällä soma levätä,
niin istuutui väsyksissään siihen ja nukkui tietämättään sikeästi se
kauppiaan lähettämä kirja kädessä. Sattuipa samassa kaksi teiniä
kulkemaan tietä myöten siitä ja näkivät kirjan makaajan hyppysissä, niin
ottivat koiruuksissaan sen lukeaksensa. Nähtyänsä, mitä siihen oli
kirjoitettu, älysivät kirjoittajan kavaluuden ja päättivät puolestaan
pettää nyt häntä. Matkoillansa olivat monesti jo kauppiaan kodissa
käyneet ja tunsivat koko talon komennon hyvästi, millä kannalla siellä
kaikki oli, niin istui toinen heistä kivelle ja piirsi kauppiaan
kirjoituslaatuun toisen kirjoituksen, jossa isännän käsky muuttui
järkiänsä toiseksi. "Kun tämän kirjan kuljettaja perille tulee",
sanottiin kirjassa, "sille välttämättömästi pitää minun tyttäreni
annettaman vaimoksi niinkuin sen itse olen luvannut, mutta koirani
Musti, joka alkaa jo vanhoillaan horata, pitää kaikella mokomin
sidottaman nuora kaulaan ja hirtettämän pihalla kasvavaan koivuun. Nämä
minun käskyni ovat kiireimmittäin tehtävät ennenkuin itse kotiini
palaan, muuten ette ihastu kauppaanne." Saatuansa tämmöisen kirjan
piirretyksi panivat teinit sen makaajan hyppysiin ja läksivät matkaansa
herättämättä poikaa, joka ei tietänyt koko asiasta mitään.
Aikansa maattuaan heräsi Antti Puuhaara unestansa lähtien edellensä ja
astui siitä nyt uutterasti, kunne tuli kauppiaan kotiin, jossa antoi
kirjan talonväelle luettavaksi. Emäntä ottaa kirjan ja lukee sen
kaikkien kuullen kohta. No, mitäs; olihan se ikäänkuin kummaa tämmöinen
käsky heistä, vaan kun tunnettiin kirja isännän tekemäksi, ei käynyt
asiata arveleminen, mutta annettiin talon tytär Antti Puuhaaralle
vaimoksi, ja vanha Musti ripustettiin tuvan kupeella kasvavaan suureen
koivuun niinkuin kirjassa oli sanottu.
Kului muutama viikko siitä, niin tuli itse isäntä kotiinsa ja näki jo
etäältä jonkin mustan roikkuvan talon luona kasvavassa koivussa.
Ihastuen sitä, kun luuli Antti Puuhaaran nyt siinä riippuvan, sivalsi
kauppias ruoskalla hevostansa joutuakseen pihaansa ja sanoi itseksensä:
"Ahas, Antti-kulta, jokos hiljankin siinä kiikut, ethän enää hyvyyttäni
perine!" Samalla pääsikin talolle, vaan mitenkäs muuttuikaan tässä nyt
mielensä, kun vanhan uskollisen Mustinsa näki kuoliaana koivussa ja
Antti Puuhaaran muun kotiväen seurassa elävänä vastaansa tulevan! Eihän
siitä kuitenkaan vihaansa näyttänyt, siksi oli älyä toki, vaan
tiedusteli emännältään asiata, jolta kuuli nyt kaikki, miten
lähettämänsä kirja oli väärennetty, jonka mukaan Antti Puuhaara nyt oli
vävynä talossa. Siitä meni Antin puheelle sitten, tervehti häntä ja
sanoi: "No, sinä kun olet nyt minun vävyni ja luultavasti kerran tulet
kaiken hyvyyteni perimään, niin pitäähän jollakin teolla sinun minun
hyvyyttäni ansaita. Kaiken ikäni olen arvellut sitä, mikä elämänkeino
ihmiselle olisi onnellisin, ja jouduin viimeinkin kauppiaaksi; vaan
siihen toimitukseeni olen nyt kyllästynyt ja haluaisin tietää, mikä työ
minulle avullisin on kaikista. Sen tiedon saantaan lähde sinä nyt, kulje
Pohjolaan ja kysy Louhelta, missä ihminen parhaimman onnensa on
käsittävä. Siitä kun tiedon saanet, palaa tänne kotiisi sitten."
Antti kun ei pelännyt petosta, suostui appensa vaatimukseen eikä
ajatellutkaan sitä, että hänen sille matkalle kukaties toivottiin
jäävänkin, vaan sai sauvan käteensä ja läksi appensa pyytämää tietoa
hakemaan. Astuu, astuu hyvän aikaa edellensä, niin tulee hirmuinen vuori
taikka Hiiden kallio semmoinen vastaan hänelle, ja harjalla seisoo
julman näköinen, hirmuisen pitkä mies, joka päällänsä kannattaa ison
joukon pilviä ja jonka lakissa kahdeksan tuulispäätä pitää pesänsä. Tämä
keksii Antin ja kysyy leppeästi: "Minnekä, poikaseni, matkustat?" --
"Menen Pohjolaan tiedustamaan Louhelta, missä ihminen parhaan onnensa on
käsittävä", vastasi Antti. "Niinpä aja, veikkonen, minunkin asiani",
sanoi jättiläinen, "minulla on tarha, joka ennen kasvoi kaunista
hedelmää hyvästi, vaan nyt homehtuu vain; kysy neuvoa siihen, millä
tarhani saisin parannetuksi, niin annan parhaimman orini ajaaksesi." --
"Saan minä tuon kysyä", vastasi Antti, otti jättiläiseltä Hiiden orin
ajaaksensa ja läksi matkaansa.
Jonkin aikaa ajettuansa kuuli hän hirmuisen jytinän, ja maa alkoi
järistä. Oudostuen sitä riensi hän kiireesti edellensä ja tuli tuokion
ajettuansa suuren kivisen linnan luokse, jossa hän nyt ihmeet näki
vasta. Linnan portilla seisoo isokasvuinen, hirveän pitkä mies, suuri
summaton avain kädessä. Toisinaan aina puhaltaa sen avaimensa läpeen ja
koettelee sitten aukaista ovea, vaan kun ei saa avainta lukkoon, niin
nyrkillään tömistää ovelle, että kaikui tienoot ympäriltä ja linnan
perustus vapisi. Joutuessaan tämmöiseen kähäkkään, mikä tässä oli,
säikähti Antti-parka järin pahasti, että oikein housut tutisivat
jalassa, vaan kun ennätti tottua jyräkkään ensinnä, niin miehistyi siitä
jällensä ja lähestyi portailla seisojata rohkeasti tehden hyvän päivän
samalla. Toinen, vaikka suutuksissaan kynsi korvansa taustaa, kääntyi
tervehtimät kuultuansa Anttiin päin ja kysyi: "Mihinkä, poikaseni,
menet?" -- "Menen Pohjolaan", sanoi Antti, "tiedustamaan Louhelta, missä
ihminen parhaan onnensa on käsittävä." -- "No, kun sinne menet", sanoi
jättiläinen, "ota veikkonen, minunkin asiani ajaaksesi, kuulusta
samalla, missä minun linnani oikeat avaimet ovat, kun en minä ovea saa
aukaistuksi. Jos tuot tiedon asiastani, saat palatessasi parhaimman
aarteeni palkaksi." -- "Ka, saan minä tuon kuulustella", vastasi Antti,
heitti jättiläiselle hyvästit ja läksi edellensä taas. Hänellä kun oli
se Hiiden ori ajettavana, niin matkaa teki lujasti ja tuokion
kuljettuansa näki taaskin Hiiden linnan edessänsä, joka oli vuori
samanlainen kuin entisetkin. Vuorella kasvoi suuri, korkea honka, jonka
latvassa istui jättiläinen hirmuisen pitkä keihäs kädessä. Maassa paloi
iso valkea, ja puussa istuja käristi keihäässään kokonaista hirveä
tulessa. Tuskin keksikään jättiläinen Antin tulevaksi, niin alkoi
puhutella häntä, sanoi: "Joudu, joudu, poikaseni, saamaan muutama
paistipalanen suuhusi sinäkin!" Antti, jonka nälkä kurni suolia ikään,
ei arvellutkaan tullessansa, vaan ajaa kavahutti sillä hyvällä orillaan
vuorelle, jossa oli paisti nyt valmiina. Syötyänsä hirven lihaa
kyllälteen siinä mieli hän lähteä matkaansa, vaan puussa istuja
puheillansa viivytteli häntä, kysyi: "Minnekä sinulla semmoinen kiire
on, ja mihin sinä täältä nyt aiot?" -- "Aionmahan Pohjolaan", vastasi
Antti, "tiedustamaan Louhelta, missä ihminen parhaimman onnensa on
käsittävä." -- "No, kun sinne lienee matkasi", sanoi jättiläinen,
"tiedustapa sekin, miksi minun ikäni täällä puussa täytyy istua.
Toisinaan toki saan hirven eli muun elävän jonkin keihäälläni
tavoitetuksi, vaan kun ei metsä saalista suo, olen monestikin nälkään
kuolemassa." -- "Tiedustanmahan asiasi", vastasi Antti, ja sanottuansa
jättiläiselle kiitokset ruoasta hyppäsi hän orinsa selkään ja läksi
ajamaan siitä.
Kulki hyvän matkaa taas, minkä aikaa lienee kulkenutkin, niin tulee
suuri joki eteen. Tämän on rannassa pienoinen venhe, ja venheessä istuu
vanha, koukkuleukainen akka, mela kainalossa. No, Antti kun ei yli
päästäkseen muuta neuvoa nähnyt, alkoi puhutella venheessä istujata,
kysyi: "Pääsisikö teidän venheessänne matkamies joen poikki?" -- "Pääsee
toki", vastasi akka, "täytyyhän siksi toistaan autella, vaan minnepä
hevosenne jätätte?" -- "Tähän jätän rannalle siksi kun matkaltani
palaan, hyväpä tässä näkyy heinikko kasvavan", sanoi Antti, kiinnitti
orinsa siihen ja itse meni venheeseen akan luokse. Joen yli kuljettaessa
nostaa akka sitten puheen ja kysyy Antilta: "Mistä kaukaa ja millä
asialla tämä vieras ompi, kun näin kaukaisia maita kulkee?" -- "Sieltä
ja sieltä", sanoi Antti, "kuljen Pohjolaan kysymään Louhelta, missä
ihminen parhaan onnensa on käsittävä; liekö pitkältikin vielä matkani
päähän?" -- "Ei ole kaukana enää Louhen koti", vastasi akka,
"piammastaan olette jo matkanne päässä, kulkekaahan maalle päästyänne
suoraan edellenne, niin kohta on Pohjola näkyvissä; vaan kun sinne
riennätte, tiedustelkaa, hyvä vieras, minunkin asiatani, miksi minun
pääsemättömästi täytyy matkaavia tämän joen yli saatella; neljäkymmentä
ajastaikaa olen tätä lautturin työtä tässä jo toimittanut ja haluaisin
nyt vanhoillani virastani eron saada." -- "Tiedustanmahan asiasi",
vastasi Antti, sanoi maalle päästyänsä akalle kiitokset saattamasta ja
läksi jalkaisin astumaan edellensä. Ei kaukaa kulkenutkaan siitä, kun
tulivat jo asutut maat vastaan häntä, ja kohta alkoi jo talokin näkyä.
Antti, joka akan puheesta arvasi Louhella tässä nyt kotinsa olevan,
astui mäen rintaa pihaan ja pihalta tupaan.
Sielläpä ei sattunutkaan emäntä kotiinsa, tytär vain oli yksinään
tuvassa ja pöydän luona alusteli taikinata. Antti tupaan tullessansa
hyvän päivän teki tyttärelle ja kävi lavitsalle istumaan, josta vähän
ajan päästä alkoi kysellä emäntää, oliko tuo missä. "Ei ole nyt äitini
kotona", vastasi tyttö, "vaan kun joutanette odottamaan iltaan asti,
kyllä se yöksi kotiin tulee." Kuultuansa tämän jäi Antti Puuhaara iltaa
odottamaan siihen ja alkoi aikansa kuluksi niitä näitä haastella
tyttären kanssa, joka taas puolestaan kyseli häneltä, mistä tämä vieras
oli ja mikä asiana, kun näin etäisiä maita vaelsi. "Sieltä ja sieltä
olen", vastasi Antti, "olisi äidiltänne kaikenlaista tiedusteltavaa
vähäsen." Samalla puhui myös asiansa, joista hän tietoa halusi. "Ohoh!"
sanoi Antin puhumasta päästyä tyttö, "ettepä vähiä kyselekään, tuskin
niistä äitini tietoa antaakaan semmoisista; vaan jos kuulette minua,
voin ehkä asioistanne selvän kukaties saada. Olkaa varoillanne tässä,
kun äitini iltaisella kotiin tulee, ja menkää uunin taakse piiloon,
ettei hän teitä näe, niin voitte tarkkaan kuuntelemalla, mitä me
keskenämme puhumme, kysyttävistänne tiedon saada ja yöllä sitten salaa
pyrkiä täältä matkaanne." Oli näet poika pulska ja kaunis, niin tyttären
kävi sääliksi häntä.
Antti Puuhaara asui nyt kaiken päivää tyttären luona tuvassa, jossa
kului aika haastellessa, vaan kun ilta tuli, meni jo uunin taakse
niinkuin neuvo oli, odottamaan emännän tulemista kotiin. Olla oletteli
piilossaan siellä aina iltayöhön saakka, niin jo palaakin Louhi kylästä
ja alkaa tyttäreltään kuulustella, oliko hänen poikessa ollessaan käynyt
vierasta ketään. -- "Kävi tässä muudan mies, jolla niitä näitä oli
kysyttäviä", vastasi tytär, "vaan kun ette kotiin sattuneet, riensi
edellensä tästä saadakseen asioistaan tietoa muilta." -- "Ohoh!" sanoi
Louhi, "mitäpä en olisi minä tietänyt, jota tietäisivät muut paremmin;
vaan sanoikos se mies, mitä hänellä oli kysymistä?" -- "Sanoihan tuo",
vastasi tytär, "ensinnäkin kuului tiedustavan sitä, missä ihminen
parhaimman onnensa on käsittävä." -- "Olipas hän viekas tiedustaja, kun
semmoisia kyseli", virkkoi Louhi, "tuskin olisin minä sitä
ilmoittanutkaan, vaan tyhjään sitä nyt muiltakin tiedustellaan, kun ei
minulta neuvoa saatu. Sitä ei sen miehen asiata tiedä toinen maailmassa
kuin minä, enkä neuvo sitä minäkään mielelläni muille, vaan kun tässä
nyt puheeksi tuli, niin saan minä tuon sanoa: 'Parhaimman onnensa
käsittää ihminen maata kaivamalla; puut pitää juurineen väännettämän
maasta, kivet kannettaman kokoihin kaikki ja peltoa perkattaman sijaan.'"
Äitinsä vastattua tähän jatkoi tytär puheensa, sanoi: "Toisekseen
tiedusteli mies sitä, mikä erään jättiläisen tarhalla on, kun se nyt on
homehtumassa, ja ennen on kasvanut kaunista hedelmää hyvästi." --
"Helposti tuonkin olisin vastannut", virkkoi Louhi, "sen jättiläisen
tarhassa elää mato, joka sen kuivaa hengellänsä, se kun tapettaisiin se
mato kahden kiven välissä, niin paranisi tarha taas jällensä ja kasvaisi
hedelmää kuin ennenkin; kysyikös vieras muutakin?" -- "Montahan sillä
oli kysyttävää", vastasi tytär, "muudan jättiläinen ei kuulunut
linnaansa pääsevän, niin kuulusteli matkamies sitä, mihin oikeat linnan
avaimet ovat tulleet, kun ei millään keinoin saada ovea auki." -- "No,
olipas sekin kysyttävä!" sanoi Louhi, "portaiden allahan avaimet ovat,
ei muuta kuin nostettaisiin päällimmäiset porraskivet paikaltansa, niin
sieltä ne löydettäisiin; vaan vieläkös mies muuta kyseli?" -- "Kyseli",
sanoi tytär, "kuului muudan jättiläinen taas kaiken ikänsä istuneen
puussa, niin kyseli hänenkin seikkaansa se mies, millä puussa istuja
maahan pääsisi." -- "No, ei tuohonkaan paljoa tarvittaisi", virkkoi
Louhi, "ei muuta kuin arvattaisiin leppäisellä sauvalla puun juureen
ähmätä, niin latvapuoli kultana putoaisi maahan ja mies samalla kanssa,
ja pääsisi liikkumaan minne tahtonsa; eihän muuta enää lie se mies
kysynyt?" -- "Vielä kysyi sitä", sanoi tytär, "miten se akka lautturin
virasta pääsisi, joka venheessään tuolla matkaavia joen yli saattaa." --
"Voipas sitäkin akkaa, miten on vähä-älyinen!" lausui Louhi, "kun
ensimmäinen ylivietävä tulee, saattaisi hänet joen yli, vaan hyppäisi
rantaan tultaessa itse edeltä maalle ja vasemmalla kantapäällään
survaisisi venheen takaisin sanoen: 'Minä lähden tästä, sinä jäät
siihen!' niin sillähän lautturin työstä pääsisi, ja toinen perisi viran;
jokos loppuivat nyt kysyttävät?" -- "Jo", vastasi tytär, "ei nyt enää
muuta se matkamies kysynyt."
Antti Puuhaara piilossaan uunin takana kuunteli heidän puheensa ja pani
Louhen vastaukset mieleensä hyvästi odottaen tilaisuutta päästä
tietoineen sieltä pois. No, ei aikaakaan, kun kuuli jo kovan
kuorsaamisen tuvasta, josta kun arvasi Louhen nyt makaavan, niin
laskeutui hiljaa piilostaan lattialle ja kulki varpaisillaan hiipien
ovelle. Siitä pujahti hän sukkelaan pihalle ja läksi kiireesti kulkemaan
kotiinsa; josta joutuikin kohta joen rantaan taas, jossa se vanha akka
istui venheessään niinkuin ennenkin. Tämä kun keksii Antin, huutaa
venheestään heti: "Saittekos, vieraskulta, tiedon asiastani?" -- "Sain,
mikäpä saadessani", virkkoi Antti Puuhaara, "vaan saatahan ensinnä joen
yli, sitten sanon asiasi." Akka oli tähän valmis ja saattoi Antin
toiseen rantaan, jossa uudellensa tiedusteli asiataan, miten lautturin
virasta pääsisi "Elähän hätäile", vastasi Antti, "kun nyt toinen kuka
joen yli pyrkii, niin lähde saattamaan niinkuin ennenkin, vaan elä
rantaan tultua maalle päästä, mutta hyppää itse edeltä rannalle ja
survaa vasemmalla kantapäälläsi venhe jokeen takaisin sanoen: 'Minä
lähden tästä, sinä jäät siihen!' niin sillä olet virastasi irti, ja
toinen jääpi sijaasi."
Tätäkös nyt ihastui akka, teki Antille monet kiitokset neuvosta ja
istuutui venheeseensä taas odottaakseen ketä tulevaksi, jolle virkansa
heittäisi; mutta Antti otti rannalle jättämänsä orin ja läksi ajamaan
sillä kotiinsa, minkä ennätti. Matkallaan tuli sitten sille vuorelle
taas, jossa tullessaan hirven lihaa oli syönyt. Siinä jättiläinen istui
hongan latvassa vielä niinkuin ennenkin ja huusi jo kaukaa Antille:
"Terve, poikaseni, saitko tietoa asiastani?" -- "Mikäpä saadessani",
vastasi Antti, "vaan malta vähäsen." Siitä kävi sitten leppäsauvan
taittamassa käteensä ja sillä lyödä ähmäsi hongan juureen, niin
latvapuoli kultana pudota ropsahti maahan ja jättiläinen siinä yhtenä
myös. Tämä kun jaloilleen pääsi, alkoi hyppiä, keikkua iloissansa ja
sanoi Antille tuosta: "Sinä kun tämän armotyön teit minulle ja puusta
maahan päästit, milläpä nyt palkitsen sitä?" -- "En vaadi palkkaa
mitään", virkkoi Antti, "vaan jos lahjaa mitä antanet, anna muutama oksa
tästä hongan latvasta, jossa maahan putosit." -- "No, saat niitä", sanoi
jättiläinen ja taitteli hyvän joukon niitä kultaoksia siitä katkenneesta
latvatertusta Antille lahjaksi. "Kiitokset antamastanne", sanoi Antti,
"saanmahan näillä nyt hevostani hosua", nousi orinsa selkään ja ajoi
edellensä.
Siitä tuli nyt ajaessa toinen linna eteen, jossa seisoi jättiläinen
portailla avain kädessä. Sille neuvoi Antti linnan avaimet portaiden
alta ja sai jättiläisen parhaimman aarteen palkasta niinkuin oli
luvattukin, ja ajoi niine tavaroineen edellensä, kunne tuli kolmanteen
Hiiden linnaan, jonka haltijalta sen Hiiden orin oli ajaakseen saanut.
Siinä kun ilmoitti, miten jättiläisen tarha siitä paranisi, kun
tapettaisiin se mato, joka sen hengellään kuivasi, niin sai siitä
hyvästä sen Hiiden orin omaksensa ja ajoi sillä aina kotiinsa asti.
Täällä appi hämmästyy sitä, kun nyt Antti Puuhaara kotiin tuli, jota
toivoi jo kuolleeksi, ja kysyy suutuksissaan häneltä: "Jokos nyt
kysyttävästäsi tiedon sait, kun jo kotiin palasit?" -- "Mikäpä
saadessani!" vastasi Antti, "jo on asiani tiedusteltu." -- "No, missäpä
ihminen parhaimman onnensa käsittääpi?" kysyi kauppias. "Parhaimman
onnensa käsittää ihminen maata kaivamalla", vastasi Antti, "puut pitää
juurineen väännettämän maasta, kivet kannettaman kokoihin kaikki ja
siihen peltoa perkattaman sijaan, semmoinen on Louhelta osoitus." No,
sehän kaiveli nyt kauppiaan sydäntä, kun ei vieläkään vävystään päässyt,
vaan siitäkös vasta mielensä pahaksi kävi, kun sai tietää, minkä
rikkauden Antti matkallaan oli saanut. Kadehtien sitä hän ei enää
toimeen tullut kodissansa, vaan jätti koko talonsa Antti Puuhaaran
katsottavaksi ja läksi kulkemaan samoja teitä kuin Anttikin, saadaksensa
sillä matkalla mokoman hyvyyden kerätyksi hänkin. Kuljettuansa jonkin
aikaa edellensä tulikin siitä saman joen rantaan, johon Anttikin
matkallansa, ja pyrki ylitse päästä. Siinä istuu se vanha akka
venheesssään niinkuin ennenkin odotellen ketä tulevaksi, jolle virkansa
heittäisi, niin se mielellänsä lähtee kauppiasta yli viemään, vaan kun
oltiin jo rantaan pääsemässä, hyppäsi itse edeltä maalle ja survaisi
vasemmalla kantapäällään venhettä jokeen takaisin sanoen: "Minä lähden
tästä, sinä jäät siihen!" Tästä jäi nyt se ketunnahkojen kauppias
lautturin virkaa pitämään joella niinkuin Louhi oli sanonut, ja siinä
saapi ollakin, sillä ei kellään ole enää asiata Louhen luona käydä, kun
häneltä Antti Puuhaara sai tiedot semmoiset, että tietää suomalainen,
mistä parhaimman onnensa käsittää. Antti Puuhaara jäi sillä tavoin siinä
appensa talossa isännöimään, jossa eli vaimonsa kanssa kaiken aikansa
hyvästi ja tuli rikkaan kauppiaan perilliseksi niinkuin oli ennustettu.