Oli muinoin ukko ja akka. He eivät lasta saa iässään, siitä paha on
mielensä hyvin. No, otetaan leppäpölkky, leikataan metsästä ja pannaan
kätkyehen, siinä kolme vuotta tuuditellaan, niin syntyy henki siihen,
lapseksi muuttuu se leppäpölkky. Isä on kynnössä, äiti lehmiä
lypsämässä, niin sillä aikaa tuli poika henkiin, nousi omin voiminsa
kätkyestä ja oli jo lattialla kävelemässä vanhempien tullessa kotiin ja
pyysi leipää emoltansa heti. No, kului aikaa siitä muutaman, vuosi tuli,
toinen meni, niin kasvoi poikakin suureksi, ja tuli mies hänestä hyvä,
ettei voi virren veteä, saarnan sanoa, ylen oli vahva ja väkevä.
Katosipa kuu, päivä, päivänkoite maailmasta; kolme vuotta ollaan, yötä
pimeätä pidetään, niin alkaapa ikäväksi käydä se semmoinen olo, ja
ruvetaan neuvottelemaan, millä saada ne jällensä maailmalle loistamaan.
Kuningas laatii piirut, kutsuu rujon, ramman, perisokean linnaansa, ja
rahvasta kokoaa kaikensäätyistä paljon nähdäksensä, löytyisikö hänen
valtakunnassansa niitä miehiä, jotka kuun, päivän, päivänkoitteen
hankkisivat järillensä. Hänellä on juomiset väkevät ylen;
kun löytyisi kolmen-pullon-juoja, se saisi koitteen; kun
löytyisi kuuden-pullon-juoja, se saisi kuutaman; kun löytyisi
yhdeksän-pullon-juoja, se saisi päivösen; moinen oli tietäjiltä ennustus
-- pääsisi aurinko kaikelle maailmalle paistamaan. No, aletaan rahvaan
seasta niitä semmoisia miehiä nyt etsiä. Etsittiin, etsittiin, niin
löytyi kolmen-pullon-juoja; etsittiin, etsittiin, niin löytyi
kuuden-pullon-juoja; ei muuta kuin kolmas oli vielä löydettävä, joka
yhdeksän pulloa joisi. Etsitään nyt, etsitään sitäkin; vaan ei löydy
yhdeksän-pullon-juojaa, jos kuin etsittäisiin. Sanoopas siitä jo
kuningas: "No, ei nyt muuta ole maailmassa kuin Leppäpölkky, joka
yhdeksän pulloa sietäisi; käykää se tänne!" No, Leppäpölkky käytiinkin
siihen kuten käsky oli, ja se kohta juoda karahutti yhdeksän pulloa
perätysten eikä ollut tuosta millänsä vielä.
Kuningas antaa siitä nyt niille miehille hevosen joka ainoalle ja
matkarahaa kullekin: kolme sataa kolmen-pullon-juojalle, kuusi sataa
kuuden-pullon-juojalle ja yhdeksän sataa yhdeksän-pullon-juojalle, sille
Leppäpölkylle. Vielä antoi heille sitten niitä väkeviä juomisiaan
evääksi ja työnsi matkaamaan kaikki kolme, jotta hankkisivat kuun,
päivän, päivänkoitteen maailmalle jällensä. Miehillä oli sitten hurtta
hyvä kullakin, niin ottivat ne kerallansa ja saivat matkaamaan yhdessä.
Ajoivat, ajoivat tuon pitkää, tämän lyhyttä, yötä pimeätä kulkivat, niin
alkoi vahostua jo päivän koite vähäsen. He sitä koitetta kohdin ajamaan
nyt; ajoivat, ajoivat kotvasen, niin alkoipa kuutama paistaa siitä. No,
kun ajoivat tuon pitkää, tämän lyhyttä taas kuutamaa vasten, niin jo
nousee päivönen kaikille heille sinne. Eihän muuta; saadaan päivää
vasten ajamaan nyt; ajetaan, ajetaan, minkä ajettaneenkin suoraan yhä,
niin tullaanpa pakanaan linnaan. Sinne päästyänsä menevät he Leskiakkaan
heti, sanovat: "Ka, täällä, Leskiakkaseni, päivä on teillä." -- "Ohoh,
poikaseni!" vastaa Leskiakka, "ei ole päiväkultaa kaikin ajoin
täälläkään! Pahasydäminen kun on kironnut päivää, kun on paistanut, niin
yhdeksipäinen käärme on saanut päivösen; se kun mereen menee, niin
päivän vie myötänsä; kun tulee maalle, meillä on päivä, vaan kun on
meressä, meillä on pimeä. Pahasydäminen samatse on kironnut kuutamaa,
varas näet kun ei kuun valolta ole varastaa saanut, niin kuusipäinen
käärme on sillä saanut kuutaman; se kun maalle nousee, meillä on yö
valoisa, vaan kun mereen menee, ihan on pimeä. Pahasydäminen taaskin on
kironnut päivänkoitetta, se kun aivoin valkeni, ettei hän maata saanut,
niin kolmipäinen käärme sillä on saanut päivänkoitteen valtaansa; se kun
maalla on, meillä on päivä, valkea, vaan kun on meressä, päivä ei meille
koitakaan."
Saatuansa tiedot tämmöiset läksivät miehet Leskiakasta ja saivat linnan
pihoja kävelemään nähdäksensä, mitä tuosta verestyisi. Kulkiessaan
siellä näkivät he outoja heti: puoli linnaa itkee, toinen puoli nauraa.
Kummeksien tätä menee kolmen-pullon-juoja Leskiakkaan taas, kysyy:
"Mitäpä, Leskiakkaseni, puoli linnaa itkee, toinen puoli nauraa?" Sanoi
Leskiakka: "Sitä, poikaseni, puoli linnaa itkee, toinen puoli nauraa:
kolmipäinen käärme kun merestä nousee, kuninkaan pitää viedä vanhin
tyttärensä sen syödä; kun ei vietäne, käärme syö puolen linnaa, puolen
väkeä, puolen kiiltäviä kiviä. Sen kun saisi nyt käärmeen tapetuksi,
siitä päivän koite tulisi, pääsisi kaikelle maailmalle loistamaan." Mies
kuultuansa tämän päätti vuottaa käärmeen tuloa ja alkoi tiedustella
linnassa, mitä neuvoa kuningas pitäisi, nähdäksensä, voisiko hän apuna
olla, vai miten tässä kävisi.
Siellä ommellaan nyt nahkapussiin kuninkaan vanhin tytär käärmeelle
annettavaksi, ja suuri kun on kivi meren rannassa, josta käärme aina
siltaa myöten maalle nousee, niin siihen viedään tyttörukka kiven luokse
rannalle. Rupesipa ilta tulemaan siitä, niin otti kolmen-pullon-juoja
pullonsa ja pani kolme pullollista niitä kuninkaansa antamia juomisia
suuhunsa, josta pisti jo suitset suuhun hevosellensa ja läksi ajamaan
rantaan sanoen toisille tovereilleen lähtiessänsä: "Jos tulee kenkä
luoksenne, niin työntäkää hurtat avukseni!" Tultuansa meren rantaan
tytön luokse laskeutui sitten hevosensa selästä ja sivalsi miekallaan
nahkapussin halki sanoen tytölle: "Nousepa, etsi päätäni!" Tyttö
säikähti sitä, arveli: "Jo tämä tuli nyt minun syöjäni!" vaan eihän
tohtinut virkkaa mitään, vaan istuihe mättäälle pojan päätä etsimään.
Tämä laski päänsä tyttären syliin ja käänsihe silmin rantaan päin, jotta
näkisi, konsa käärme merestä nousee. Eipäs aikaakaan, niin jo meri
lekahti, kerran ensin, siitä toisen, siitä kolmannen, kunne arvasi poika
syyn ja kavahti seisaalle sanoen tytölle: "Mene, tyttökulta, peittäydy
kiven taakse, käärme tulee." Tämä meni niinkuin käskettiin, ja tuskin
saikaan kiven taakse pistäyneeksi, kun kohoaa kolmipäinen käärme merestä
nousten siltaa myöten rannalle; vaan olipa kolmen-pullon-juoja päässyt
hevosensa selkään sotiaksensa käärmeen kera. Hevonen kyllä säikähti
käärmeen tuloa ja korskahteli, korskahteli peloissansa, vaan ratsastaja
hallitsi hänet kannuksillaan sanoen: "Mitä korskut, konnan ruoka,
hirnakoit, Häjyn hevonen!" ja ajoi käärmeelle vastaan. "Huh-huu!" sanoi
käärme nähdessään miehen, "johan täällä ihmisen veri haisee; jopa tääll'
on miehen luita syödäkseni: puhallapa puhtaasta hengestäsi vaskinen
toratanner torataksemme!" -- "Puhalla sinä pakanasta hengestäsi
rautainen toratanner!" vastasi mies ajaen käärmettä lähemmäksi. No,
käärme puhaltaakin pakanasta hengestään rautaisen toratantereen heti,
jossa nousee heillä tora. Torataan, torataan, niin jo kaksi päätä saapi
mies käärmeeltä poikki, vaan ei voi kolmatta saada millään. Ottaapa
silloin kengän jalastansa ja heittää sen toveriensa luokse linnaan, niin
he työntävät hurtat sieltä avuksi niinkuin puhe oli; ja koirat kun
rantaan pääsivät, ne revittelivät koko käärmeen palasiksi, ja mies sai
viimeisenkin pään siltä poikki. Siitä meni hän sitten linnaan toveriensa
luokse ja rupesi maata, ja kun sai se yö kuluneeksi, niin pääsi
päivänkoite kaikelle maailmalle loistamaan, ja rahvas kaikki rukoilee
iloissansa: "Auta Jumala sitä miestä, kuka päivänkoitteen sai
valkenemaan!" Mutta kuningas heräsi myöhään vasta aamusella eikä
tietänyt asiasta mitään, vaan sanoi orjillensa: "Menkää meren rantaan ja
puistakaa tyttäreni luuraiskat pussista, vielä se on tarpeen toisiakin
viedä; käykää pussi kotiin!" Menivät orjat siitä täyttämään kuninkaansa
käskyä, vaan kun rantaan tulivat, siellä tyttö vielä on elossa, kaunis
ja terve kuin ennenkin. No, orjat vievät tyttären heti linnaan, jossa
kuningas ihastuu ilmoiksi, kun tyttärensä elävänä kotiin tuotiin, jota
luuli jo kuolleeksi. Ensinnä ei tiedä, kuhun saada iloissansa, niin on
hyvä mielensä, vaan kun tointuu siitä järillensä, niin kutsuu orjat
luoksensa ja käskee heidän selvittää hänelle kaikki. "Ka, emme,
kuninkaisemme, muuta tiedä kuin minkä rannassa näimme", sanoivat orjat,
"siinä oli tyttäresi terveenä kiven kupeella, mutta toisella puolen
kiveä oli käärme kuoliaaksi revitelty illalla. Sen kun oli kolme päätä
siinä vieretysten, ne niin raskaita olivat, ettei voinut kolme miestä
liikuttaa yhtä päätä; vaan raatoa ei koko voinut kankiloilla kohotella."
Miehet päästyänsä makaamasta olla olettelivat kaiken päivää linnassa,
kunne ilta tuli, niin jo taaskin puoli linnaa itkee, toinen puoli
nauraa. Oudostuen sitä menee Leskiakkaan vuorostaan nyt
kuuden-pullon-juoja, kysyy: "Mitä Leskiakkaseni, puoli linnaa itkee,
toinen puoli nauraa?" -- "Oi, poikaseni", sanoi Leskiakka, "sitä puoli
linnaa itkee, toinen puoli nauraa, kun pitää kuninkaan viedä
keskimmäinen tyttärensä käärmeelle syödä; kun ei vietäne, syö käärme
puolen linnaa, puolen rahvasta, puolen kiiltäviä kiviä. Sen kun saisi
nyt käärmeen tappaa kuka, siitä se kuutama tulisi."
Kuultuansa tämän lähtee mies sukkelaan siitä vuottaaksensa, mitä tuosta
nyt kuninkaan kodissa tapahtuisi. No, eipäs aikaakaan, niin ommellaan
kuninkaan keskimmäinen tytär nahkapussiin taas niinkuin eilen sisarensa
ja viedään meren rantaan käärmeen otettavaksi. Kuuden-pullon-juoja
silloin otti pullonsa ja ryyppäsi kuusi pullollista niitä kuninkaan
antamia eväsjuomisia, josta hyppäsi jo hevoselleen selkään käskien
toveriensa työntää hurtat hänelle avuksi jos hätä tulisi, ja ajaa
karetteli tyttären luokse rantaan. Siellä hakkasi nahkapussin miekallaan
taas niinkuin toverinsa eilen ja sanoi tytölle: "Nouse, etsi päätäni!"
Tämä säikähti häntä, arveli: "Nyt tämä tuli minun syöjäni!" vaan ei
virkkanut mitään, istuihan mättäälle ja rupesi etsimään pojalta päätä.
Etsi, etsi päätä häneltä siinä, niin meri yht'äkkiä lekahti, kerran
ensin, siitä toisen, siitä kolmannen. Tuosta heräsi poika, joka oli jo
nukkua tyttären polville, kavahti seisaalle samassa sanoen itseksensä:
"Jokos tulet, kuutaman-syöjä!" ja käski tyttären peittäytyä kiven
taakse. Siitä kun tyttö kiven suojaan sai peittäyneeksi, ja meri vielä
neljännen kerran lekahti, siitä viidennen, siitä kuudennen, niin jo
nousee kuusipäinen käärme merestä, siltaa myöten kohoaa maalle. Istuen
hevosensa selässä kuuden-pullon-juoja siinä vuottelee häntä. Peloissaan
niin outoa elävätä hevonen korskahtelee, korskahtelee yhä, vaan mies
hallitsee hänet kuitenkin sanoen: "Mitä korskut, konnan ruoka,
hirnakoit, Häjyn hevonen!" ja ajaa käärmeelle vastaan. "Huh-huu!" sanoo
käärme, "jopa tääll' on miehen luita syödäkseni." -- "On", sanoi mies,
"vaan et hyvällä syö." Käärme sanoo siitä: "No, puhalla puhtaasta
hengestäsi tinainen toratanner torata!" -- "Puhalla sinä
pakanasta hengestäsi vaskinen toratanner torataksemme!" vastasi
kuuden-pullon-juoja. Käärme puhalsi, ja siinä syntyi vaskisella
toratantereella heillä nyt tora. Torataan, torataan, niin sai kolme
päätä mies käärmeeltä poikki; torataan, torataan, niin sai neljännen;
torataan, torataan, niin sai viidennen; vaan ei voi kuudetta saada
millään. Potkaisipa silloin kengän jalastansa, että meni toverien luokse
linnaan, niin he hurtat työnsivät hänelle avuksi; ne koirat revittelivät
sitten käärmettä, kunne sai kuuden-pullon-juoja kuudennenkin pään siltä
poikki. Sen tehtyänsä meni sitten maata toveriensa luokse; ja kuutama
kohta pääsi kaikelle maailmalle loistamaan, josta kaikki rahvas taaskin
rukoilee: "Auta Jumala sitä miestä, joka kuutaman sai paistamaan!"
Nouseepa pakana kuningas aamulla makaaamasta, niin sanoo orjillensa kuin
viimeinkin: "Menkää, orjat, puistakaa luuraiskat pussista, vielä se on
tarpeen viimeiselle tyttärelleni." Orjat menevät hakemaan pussia ja
tulevat meren rantaan, niin täällä on tytär eleillä vielä, terve ja
kaunis niinkuin ainakin. Eihän muuta; vievät tyttären kerallansa
linnaan, jossa kuningas taaskin ihastelekse sitä, ettei tiedä kuin olla,
miten eleä, niin on hyvä mielensä. Hänen käskystään kertovat orjat
sitten asian, sanovat: "Käärme on kuoliaana rannalla, sen kun on päätä
sillalla kuusi, ne niin jykeitä ovat, ettei voi kuusi miestä liikuttaa
yhtä päätä; vaan raatoa ei koko voi kankiloilla kohotella."
Kuluupas päivä iltaan saati, niin linnassa taaskin toinen puoli rahvasta
itkee, toinen puoli nauraa. Keksittyään tämän menee Leppäpölkky
vuorostaan Leskiakkaan, kysyy: "Mitäpä, Leskiakkaseni, puoli linnaa
itkee, toinen puoli nauraa?" -- "Sitä puoli linnaa itkee, toinen puoli
nauraa", vastasi Leskiakka, "kuninkaan kun pitää nuorin tyttärensä viedä
yhdeksipäiselle käärmeelle syödä; kun ei vietäne, käärme syö puolen
linnaa tulevana yönä, puolen väkeä, puolen kiiltäviä kiviä; sen kun
saisi nyt sen käärmeen tapetuksi, siitä päivä pääsisi kaikelle
maailmalle paistamaan."
Leppäpölkky pani sanat ne mieleensä ja sai linnan pihoja kävelemään
joutessansa katsellen tarkasti kaikkea. Tuossa näkeekin outoja heti.
Kuninkaan nuorin tytär ommeltiin nahkapussiin niinkuin ennen toisetkin
sisarensa, ja kuninkaalliset passarit kantoivat hänet siinä pussissa
rantaan. Keksittyään tämän sieppasi Leppäpölkky pullonsa, ja
ryypättyänsä yhdeksän pullollista niitä kuninkaansa antamia eväsjuomia
hyppäsi hän hevoselleen selkään ja ajoi siitä nyt rantaan päin sanoen
lähtiessään tovereillensa: "Kun tullee minulle hätä ja näette kengän
tulevan luoksenne, niin työntäkää hurtat avukseni." Tultuansa rantaan ja
löydettyään nahkapussin kiven luota sivalsi hän sen miekallaan halki ja
sanoi tytölle: "Nousepa, päätäni etsi!" No, tyttö ei muuta taitanut,
vaan istuihe pojan päätä etsimään, vaikka kyllä oli peloissansa. Etsii,
etsii vähän aikaa päätä nyt siinä, niin jo lähtee meri lensuamaan siitä,
lekahti kerran, siitä toisen, siitä kolmannen aina yhdeksänteen kertaan
asti. Poika arvasi tuosta käärmeen nyt tulevan, peitti tyttären kiven
taakse ja nousi itse hevosensa selkään kiireesti. Hepo korskui, korskui
käärmettä eikä olisi lähtenytkään edellensä, vaan Leppäpölkky kannusti
häntä kovasti sanoen: "Mitä korskut, konnan ruoka, hirnakoit, Hiiden
hevonen!" ja ajoi käärmettä vastaan. "Huh-huu!" sanoi käärme, "jopa
tääll' on Leppäpölkky syödäkseni." -- "Tääll' on", sanoi Leppäpölkky,
"vaan et kovana syö!" -- "No, puhalla puhtaasta hengestäsi kultainen
toratanner torataksemme!" sanoi käärme. "Puhalla sinä pakanasta
hengestäsi hopeainen toratanner torata!" vastasi Leppäpölkky
pelkäämättä. No, käärme puhalsikin hopeaisen toratantereen pakanasta
hengestänsä, ja siinä nousee heillä nyt tora. Torattiin, torattiin vähän
aikaa, niin jo leikkasi Leppäpölkky käärmeeltä pään, siitä toisen, siitä
kolmannen, kunne sai kuusi päätä häneltä poikki; vaan ei voi saada
kolmea viimeistä, käärme niillä vielä keikkuu yhä. Puhuu siitä
Leppäpölkky kauniisti hänelle: "Katso, päivönen nousee tuolta; niin on
ruskea, käärmekulta, sinunkin kaulasi kuin on Jumalan luoma
päivännousu." Käärme silloin katsahti syrjään vähäsen, ja Leppäpölkky
sillä aikaa silpoi pään taas häneltä poikki; kahdelle päälle vaan jäi
käärme enää, vaan ei voi Leppäpölkky niitä saada millään. Siitä rupeaa
hän puhuttelemaan käärmettä taaskin, sanoo: "Katsopa, käärme, kotisi
palaa!" Käärme kuitenkin oli varoillansa, kun muisti, miten viimein
katsoessa oli käynyt, eikä katsonut vielä sillä, vaan Leppäpölkky ei
sillä päästänyt, vaan sanoi vähän ajan päästä taaskin: "Katso, käärme,
akkasi herjataan!" Tätä ei sietänyt käärme, vaan katsahti jo taakseen,
ja Leppäpölkky taas pään silpoi häneltä. Yhdellä päällä on käärme siitä
nyt vain; vaan ei voi Leppäpölkky sitä saada, käärme sillä keikkuu
kumminkin. Potkaisipa kengän silloin jalastansa pyytääkseen tovereiltaan
apua. Ne kun näkivät kengän tulevan luoksensa, työnsivät hurtat hänelle
avuksi niinkuin puhe oli, ja niiden avulla sai Leppäpölkky
yhdeksännenkin pään käärmeeltä poikki, ja hurtat revittelivät lopunkin.
Siitä työstä päästyänsä meni Leppäpölkky hurttien kera toisien
toveriensa luokse ja rupesi maata, mutta kuninkaan tytär jäi kiven
luokse istumaan rannalle. Siitä kun yö kului, ja aamu tuli, niin
päivönen pääsi kaikelle maailmalle paistamaan, ja kaikki rahvas sanoo
rukoillen: "Auta Jumalainen sitä miestä maalla, mierolla, kuka päivösen
sai järillensä!"
Kuningas ei linnassaan tiedä mitään, luulee tyttärensä kuolleeksi ja
sanoo orjillensa: "Käykää luuraiskat puistamassa pussista, korjatkaa
tähteet, mitä on, ja tuokaa minulle!" Nämä kuulivat käskyn, vaan
löysivätpä meren rantaan tullessansa kuninkaan tyttären vielä terveenä
ja toivat hänet sieltä linnaan, jossa ilo nousi nyt suuri, kun nuorinkin
tytär käärmeestä pelastettiin. Kuningas käskee orjien kertoa asian
kohdallensa, ja ne siitä haastavat, minkä olivat rannassa nähneet,
sanoen: "Käärme oli kuoliaaksi revitelty rannalla; sen kun oli päätä
sillalla yhdeksän, ne niin jykeitä olivat, ettei voinut yhdeksän miestä
liikuttaa yhtä päätä; vaan raatoa ei koko voinut kankiloilla kohottaa."
No, kuningas laati linnassaan piirut, joihin kerää rahvasta paljon, ja
astuu itse joukon keskelle, sanoo: "Ken lienee käärmeet tappanut, ken
minun tyttäreni pelastanut, se kootkoon tukkuun niiden käärmeiden päät
ja tulkoon minulta palkkaansa saamaan."
Kuultuansa tämän menevät ne kolme miestä meren rantaan. Kuka tappoi
kolmipäisen käärmeen, se luo tukkuun kolme päätä; kuka tappoi
kuusipäisen käärmeen, se luo tukkuun kuusi päätä; vaan kuka
yhdeksipäisen käärmeen tuhosi, se taas yhdeksän päätä luo tukkuun, se
Leppäpölkky, ja viepi kuninkaalle näkeeksi. Kuningas sanoo siitä: "No,
kun minun tyttäreni sellaisesta pälkähästä päästitte, niin kunka
tyttären kukin päästi, se hänelle naiseksi; ja puolen linnaa annan
vävylleni, puolen väkeä, puolen kiiltäviä kiviä, ja itsensä panen hänet
rinnallani elämään." Miehet kumarsivat kuningasta, sanoivat: "Eikä pidä
tyttäriäsi eikä kivilöitäsi, kotiloitasi; kun antanet, anna eloa
vähäsen, millä kotia pääsemme, muuta ei mitään." No, kuningas tuottaa
nyt eloa siihen jos minkä määrin ottaisi, vaan miehet vähäsen vain
ottavat, minkä ottanevat kaksi-kolmekymmentä mieheen vain, ja lähtevät
kuninkaan linnasta pyrkimään omalle maallensa.
Ajavat, ajavat, minkä ajavat, niin onpa tien varrella, josta matkataan,
pöksäraitat matalalla pahanpäiväiset, joista kuuluu heille pakina kuin
kiivaasti väiteltäessä konsana. Sanoo silloin Leppäpölkky toisille:
"Seisokaa toverit, minä lähden kuulustelemaan, mitä pöksässä pakistaan;
tässä asuu Syöjätär, maammo niiden käärmeiden, kutka tapoimme." -- "Ka,
mene!" sanoivat toiset seisottuen tielle; ja Leppäpölkky laskeusi
hevosensa selästä muuttuen sukkelaan tuoksi portimoksi ja pistihe siitä
pinoon, mikä oli seinivieressä siinä, pakisevia kuulemaan. Hänen siinä
kuunnellessaan sanoo Syöjätär tuvassa toisille: "Nyt minun poikani
matkaavat ne tappajat tuossa, toivovat kotiin pääsevänsä, vaan syön minä
heidät kuitenkin, minä heidät syön." -- "Milläpä sinä syöt?" kysyivät
toiset. "Sillä minä syön", sanoi Syöjätär, "jotta laadin ensiksikin
sellaisen nälän, etteivät pääse mihinkään, ja siitä laadin pöydät sitten
kahden puolen tiestä, jotta kun nälissään laskeutuvat syömään, niin minä
heidät tavoitan. Vielähän voisivat siitäkin päästä, jos arvattaisiin
niitä pöytiä kolmitse miekalla ristiin lyödä; siitä katoaisivat koko ne
pöydät ja nälkä samalla miehistä; vaan kun siitäkin vielä pääsevät, niin
en heitä heitä sillä. Laadin janon heille semmoisen, jotta siihen ovat
tipahtamassa, ja laitan lammin tien viereen valmiiksi, siihen lipit,
tuohiset varalle, jotta kun janoissansa rupeavat lammista juomaan, minä
tapan heidät siinä. No, siinä olisi sama keino heillä vielä; kun
osattaisiin kolmitse sitä lampia miekalla ristiin lyödä, niin katoaisi
koko se laitokseni ja janokin läksisi miehistä; vaan jos siitäkin
pääsevät, minä vieläkin neuvot tiedän. Laadin, näette sen, unen heille
sellaisen, että ovat maahan putoamassa, ja siitä sijat panen kahden
puolen tiestä, jotta kun maata paneutuvat siihen, niin minä heidät syön.
Joshan sitäkin ennätettäneen nyt laitostani miekalla kolmitse ristiin
lyödä, niin sitten päästäisiin koko pälkähästä, vaan mistäpä he sen
tietänevät; ken minun sanani kerratkoon, se muuttukoon siniseksi
ristiksi!"
Leppäpölkky, kuka oli Syöjättären puheen kuunnellut portimona pinossa,
muuttui siitä nyt mieheksi jällensä ja tuli pahoilla mielin toveriensa
luokse. Nämä alkavat kysellä häneltä, mitä Syöjättären pöksässä
pakistiin, vaan Leppäpölkky ei raahtinut sanoa, kun tiesi siniseksi
ristiksi muuttuvansa, vaan täytyi valehdella vähäsen, sanoa: "Ei mitään
pakistu, ilman akat mitä tyhjää haastella lavertanevat keskenänsä." No,
lähdettiin matkalle siitä, tehtiin taivalta vähäsen, niin jopa tuleekin
heille nälkä sen käärmeen akan panema semmoinen, etteivät pääse
liikahtamaan paikalta, niin käyvät huonoksi; vaan silloin ilmestyvät
pöydätkin kahden puolen tiestä, joilla on ruokaverot valmiina hyvät.
Ennätti kuitenkin Leppäpölkky hypätä hevosensa selästä ja miekallaan
lyödä pöytiä kolmitse ristiin, niin pöydät samassa katosivat; mutta
toiset miehet olivat vihaiset hänelle siitä, iskivät, puskivat sanoen:
"Et antanut syödä, vaikka ruoat oli hyvät semmoiset; ka, miksi et
antanut?" No, eihän se Leppäpölkky raahtinut syytä heille sanoa, kun
olisi siniseksi ristiksi siitä muuttunut, vaan koki kierrätellä heidän
kysymyksistänsä, vastasi: "Ka, mitäpä mieron ruoista, eihän meillä
semmoista nälkää ole, syömme kotona, kun matkamme päässä olemme." --
"No, ei tuosta tiedä nyt nälästä taas mitään", sanoivat toisetkin, ja
saatiin ajamaan edelle.
Ajoivat, ajoivat aikansa, vaan eivätpäs etäälle päässeet, kun tuli jano
heille semmoinen, että siihen olivat tipahtamassa; ja siihen laati nyt
Syöjätär, käärmeen akka, vesilammin tieviereen heille, jossa oli lipit,
tuohiset varoilla kaikki, sen juoda, ken halusi. Toiset kaksi miestä
kiirehtivät rantaan heti nähtyänsä tämän, vaan Leppäpölkky ennätti
edelle heistä ja sai lampia miekallaan kolmitse ristiin lyöneeksi, niin
hävisi samalla koko se lampi lippineen päivineen siitä, ja janokin läksi
miehistä. Toiset olivat siitä taas vihaiset hänelle, iskivät, puskivat
sanoen: "Et antanut juoda, vaikka niin oli kaunis lampi tässä; ka,
miksipä et antanut?" -- "Mitäpä mieron lampiloista!" sanoi Leppäpölkky
eikä ollut asiasta millänsä, "omaan maahan kun pääsemme, onhan vettä
sielläkin ja parempata." Ei hennonut näet syytä sanoa, miksi hän lammin
hävitti, kun muisteli Syöjättären ennustuksen: "Ken minun sanani
kerratkoon, se muuttukoon siniseksi ristiksi!"
Matkattiin edelle yhä, kuljettiin mikä kuljettiinkin, niin alkaapa
väsyttää miehiä, ja viimeiseltä tulee uni heille sellainen, etteivät
pysy hevostensa selässä. Siinä kun ollaan nyt maahan nääntymässä ihan,
tulee äkkiä ilmiin sijat kahden puolen tiestä, joissa on höyhensisukset,
pielukset hyvät, ettei paremmista apua. Keksittyään ne hyppää
Leppäpölkky hevosensa selästä ja lyödä sivaltaa yhtä sijaa miekallaan
kolmitse ristiin, niin se tuossa paikassa katosi; mutta toiset toverit
olivat sill'aikaa päässeet hevostensa selästä hekin ja viskausivat
sijoillensa, jossa Syöjätär tuli ja tavoitti heidät. Leppäpölkyssä ei
silloin muuta varaa ollut, hän läksi pakoon siitä eikä ennättänyt
hevostaankaan saada, sekin jäi käärmeen akalle siihen. No, Syöjätär söi
ne kaksi toverusta samalla; siihen kuolivat miesrukat surkealla
surmalla, ja siihen jäivät heiltä hevoset, siihen kaikki, mitä oli
muassa ollut! Syöjätär vie hevoset kotiinsa sinne, jossa laatii ne
romuloihin, kulkusiin jokaisen, ja panee tanhuaan rautaisilla vitjoilla
kiinni.
Leppäpölkky metsää kävelee nyt pahoilla mielin yksiksensä eikä tiedä,
mikä neuvoksi, vaan itkee, itkee poloinen suruissansa, kun ei
hevostakaan ole, millä kotiin pääsisi. Tuleepa väsymys kävellessä
viimeinkin, ja istuutuu siitä kannon juureen lepäämään. Siinä istuessaan
löytää hän silmän kannon päästä, tuon irtonaisen silmän semmoisen, ja
kun katselee siinä, kummastelee sitä, niin kuuluu hänelle pakina
metsästä. Ka, on yhdeksän tytärtä sokeata siellä; niitä ovat vanhempansa
kironneet kerran, niin Syöjätär, käärmeen akka, sillä on valtaansa
saanut ne tyttäret. Heiltä on poloisilta kiskonut silmät päästä se paha
vaimo, ja yhden vain on antanut silmän, kaikille yhteisen, millä
metsässä käydä; niin Leppäpölkky senkin nyt löysi, kun se kannon päähän
heitettiin. Tyttäret hädissään sitä alkavat rukoilla silmäänsä takaisin,
sanovat: "Ken lienetkin, sinä silmämme viejä, anna se meille takaisin;
kun ollet taatoksi kelpaava, me taatoksi otamme; kun veikoksi kelpaava,
veikoksi otamme; kun sisareksi, niin sisareksi myös otamme."
Leppäpölkky silloin heitäkse heille ja antaa silmän, sanoo: "Siin' on
silmänne, minä häntä en tarvitse; teille ollee tarpeen hyvinkin!"
Samalla sanoo myös seikkansa, kertoo, miten Syöjätär toverit tappoi ja
häneltä hevosen vei, ettei neuvoa ollut kotiin päästä. No, tyttäret kun
silmänsä saivat, neuvoivat siitä hyvästä nyt häntä, sanoivat:
"Syöjättären tanhuassa on sinun sekä toveriesikin hevoset; se on ne
romuloihin, kulkusiin asettanut, ja meitä aina käyttää niitä välistä
katsomassa; vaan jos salaa käynet tanhuassa ja miekallasi ne vitjat
poikki lyöt, joissa on heposi kiinni, niin me emme siitä ole
tietävinämme mitään; sillä sinä hevosesi saat." Sanottuaan tämän
läksivät tyttäret Syöjättären kotiin, ja yksi kulki edeltäpäin aina
pitäen sitä irtonaista silmää kourassaan, jolla he katsoivat. Sillä
keinoin tulivat he emäntänsä luokse niinkuin metsästä ennenkin, vaan
Leppäpölkky kulki varoen jäljestä ja meni salaa Syöjättären tanhuaan.
Siellä näki hän hevosensa ja lyödä helähytti miekallaan kerran niitä
vitjoja, joissa se oli kiinni. Tästä kun romehtuivat nyt hevoset, niin
kulkuset rupesivat soimaan ynnä, ja Syöjätär kuulee sen, sanoo
tyttärille: "Menkää katsomaan, eikö vain Leppäpölkky hevosia ottane
tanhuasta." Sen kun sanoo, antaa silmät heille kaikille, jotta paremmin
näkisivät, ja tyttäret menevät katsomaan tanhuaan, vaan sieltäpä ei
mitään näy; Leppäpölkky soimen alle oli pistäytynyt piiloon. No, kun
eivät nähneet mitään, juoksivat Syöjättären luokse takaisin, sanoivat:
"Siell' on hevoset tanhuassa, muuta ei mitään." Syöjätär tyytyi sillä
kertaa siihen; vaan ei aikaakaan ollut, kun Leppäpölkky toisesti jo
miekallaan helähytti hevosensa rautavitjoja, niin kulkuset uudelleen
romeutuivat soimaan, ja Syöjätär tyttäret työntää katsomaan kuin
viimeinkin antaen silmät heille kaikille. Ne käyvät siellä katsomassa
niinkuin käskettiin, vaan tulevat kohta jällensä, sanovat: "Emme,
emäntäisemme, nähneet liikaa mitään."
Leppäpölkky sillä aikaa tallissa on kuitenkin soimen alla yhä ja nousee
taas tyttärien pois mentyä piilostaan sieltä ja sivaltaa jo kolmannesti
miekallaan kahleita, niin ne siitä nyt poikki menevät, mutta hevonenkin
romeutuu ynnä, ja kulkuset helähtävät soimaan. Kuultuaan tämän Syöjätär
jo tyttöjen kera itse löyhähti tanhuaan, josta löysikin Leppäpölkyn
soimen alta sanoen: "Puutuitpa tilaan!" ja rapautui syömään heti. "Elä,
armas akkaseni, syö!" rukoili Leppäpölkky. "Syön valehtelijat", sanoi
Syöjätär ja söikin ne yhdeksän tyttöä samassa; vaan Leppäpölkylle sanoi:
"Kun saanet kaunoisen Katrinan kauniista Kiijoesta, niin en syö sinua,
heitän eloon kuitenkin." -- "Ka, saan", vastasi Leppäpölkky luvaten
kaunoisen Katrinan tuoda hänelle, niin sillä ehdoin pääsi Syöjättären
kourista.
Ei muuta, vaan suorittelihe Leppäpölkky nyt kaunoista Katrinaa saamaan.
Syöjätär antaa ruuhen, tuon venheen emän semmoisen; ja sillä lähtee hän,
sillä venheen emällä, merta myöten solauttelemaan. Souti, souti vähän
matkaa sillä, niin huhuupa mies niemen nenässä, huutaa: "Kunne kuljet,
Leppäpölkky? Ota minua matkoihisi; Jumala kansan suvaitsee!" -- "Tule
vain", sanoi Leppäpölkky, laski niemen nenään venheensä ja otti miehen
siitä matkaansa. Se kun pääsi venheeseen, laidan toi yhden tullessansa,
ja lähdettiin soutamaan edelle. Kului matkaa vähäsen, niin jo toinen
mies huhuu toisen niemen päästä, sanoo: "Otapa, Leppäpölkky, matkoihisi;
Jumala kansan suvaitsee!" -- Leppäpölkky sen taas ottaa niemestä siitä,
ja mies kun tulee venheeseen, laidan taaskin tuopi tullessansa. No,
venheessä jo on kaksi laitaa nyt, ja lähdetään soutamaan uudellensa.
Soudetaan, soudetaan, mikä soudetaankin, niin taas kolmannessa kohden
mies niemen nenässä huhuilee, sanoo: "Otapa, Leppäpölkky, matkoihisi;
Jumala kansan suvaitsee!" Ja se kun otettiin venheeseen, se taas
kolmannen laidan toi tullessansa. Taas soudetaan siitä, eikä kauaksi
vielä päästä, kun taas muudan mies niemestä huhuu: "Tule, Leppäpölkky,
ota matkoihisi; Jumala kansan suvaitsee!" Se otetaan venheeseen kuin
toisetkin matkaan pyrkijät; ja hän toi neljännen laidan tullessansa.
Soudetaan siitä nyt vähäinen, niin onpas vielä viides mies niemen
nenässä huhumassa ja pyrkii matkaan sieltä hänkin. No, se kun otetaan
vielä keralla siitä, se parraspuut tuo tullessansa, josta ruvetaan taas
soutamaan. Alkaa nyt Leppäpölkky tiedustella niitä tovereitansa, kysyy
ensimmäiseltä: "Mikä sinä miehiäsi?" -- "Hurttien-hosuja", vastasi tämä.
"No", kysyy Leppäpölkky toiselta, "mikäpä sinä miehiäsi?" -- "Minä olen
Unen-makaaja", sanoi toinen. "Mikäpä sinä?" kysyy Leppäpölkky
kolmannelta. "Kylyn-kylpijä", vastasi tämä. "No, entä sinä, neljäs
toveri, mikä sinä olet miehiäsi?" -- "Minä olen Ruokien-syöjä kaunoisen
Katrinan häissä kauniissa Kiijoessa", vastasi toveri. Vielä kysyy
Leppäpölkky viimeiseltä toveriltaan: "Kenpäs sinä olet miehiäsi?" --
"Veden-kantaja olen viralta", sanoi viimeinen.
No, kuljetaan edelle yhä, niin jo näkyy kaunis Kiijoki. Lasketaan
venheellä valkamaan, ja maalle ruvetaan nousemaan, vaan talostapa
silloin usutetaan koirat heidän päällensä. Ne vihaisia ovat ylen,
venheen edessä pyörivät siinä ja päälle ovat tulemassa ihan; vaan
Leppäpölkky silloin sanoo toverilleen, kuka ensiksi oli matkaan tullut:
"Mene sinä, noita koiria kiellä, kun lienet Hurttien-hosuja!"
Hurttien-hosuja kuultuaan tämän nousi venheestä ensiksi, ja kun hattunsa
otti päästään, sen kera ei muuta kuin kahdapäin vipsutti vain, niin
koirat menivät kylmiksi kaikki. Siitä kuljettiin miehissä sitten taloon
kaikki ja istuttiin lavitsalle pirttiin. Mutta talossa oudostuttiin
heidän tuloansa, sanottiin: "Eipä näitä vierahia ennen ole ollut, kuita
koirat ovat päästäneet; ennenkuin pirttiin on päästy, koirat aina ovat
syöneet." -- "Emmepä me lähteneetkään tänne koirien kohduksi,
villahäntien veroksi!" vastasi Hurttien-hosuja ja käännälsi pakinat
toisaanne. Siitä kun sopeutui puheessa, alkoi Leppäpölkky tytärtä kosia,
sanoi: "Läksimme kaunoista Katrinaa kauniista Kiijoesta, annettaneenko?"
-- "Emme vähemmällä anna, kun ette vain untamme maanne", sanottiin
talossa. "Niinpä me unenne makaamme", vastasivat miehet, se Unen-makaaja
puhui toisienkin puolesta.
No, miehille laadittiin siitä aittaan sijat ja käskettiin makaamaan
siellä. Miehet menivätkin sinne niinkuin puhe oli, ja maata ruvettaessa
peitti Unen-makaaja toiset toverit ruumiillansa ruveten päällimmäiseksi
heistä. Yöllä kävi talonväki pistämässä sen aitan tuleen, vaan
Unen-makaaja kun makasi päällimmäisenä miehistä, kypenet vain tippuivat
heidän päällensä, vaan eivät vikaa saaneet tehdä mitään. Huonus vain
sillä keinoin paloi tuhaksi; mutta miehet olivat terveitä kaikki ja
astuivat aamulla tupaan, sanoivat: "Voipas teitä hupsuja, kun poltitte
aittanne; emmehän me kuitenkaan palaneet, jos te huonuksen poltitte!" --
"No, emme me anna tytärtämme, kun ette meidän kylyä kylpene", sanottiin
talossa. Toiset sanoivat kylpevänsä, ja heille lämmitettiin rautainen
kyly helmikuumaksi ihan, etteiköhän palettaisi nyt ainakin.
Mitäs siitä; meni Kylyn-kylpijä ensiksi kylyyn, jossa kun henkäisihe
kerran, niin lumikulvehus tuli keskelle lattiata, kiukaan eteen
vesilampi, ja kyly kävi kuuraan kaikki. Siinä tulevat toisetkin sitten
kylyyn, kylpevät siinä kyllälteen ja kylvettyänsä menevät yhdessä
tupaan, sanovat noituen: "Tepäs joukkoa olette! Sillä tavoin lämmitätte
kylyn, ettei tule löylyä, mitä kylpeä yhden miehen." Alkaa siitä jo hätä
tulla talossa, etteiköhän vietäne kaunista Katrinaa kumminkin, ja
sanotaan miehille tuosta: "Emme anna tytärtämme, kun ette meidän ruokia
syöne." -- "No, me syömme", sanoivat miehet, "kantakaahan ruokianne!"
Talon väki rupeaa nyt ruokiansa tuomaan siihen; kaikki kannetaan koolle,
mikä heillä vain hengen takana ompi, lehmät tapetaan, lampaat tapetaan,
ja kun alkaa evästä jo äijän olla, niin kutsutaan miehiä syömään.
Meneepä silloin Ruokien-syöjä yksinään vain ruoan ääreen, jossa syö
syömiset lopelle kaikki ja kysyy kuitenkin vielä: "Ka, tämäkö teillä
ruokia olikin vain?" -- "Ka, tämä", sanoi emäntä, eikä ollutkaan
viljakultaa enempi mitä annettaisiin, kun jo eläimetkin tapettiin.
Ruokien-syöjä silloin ottaa oman evässalkkunsa esiin ja käskee
toveriloitaankin syömään sanoen: "Tulkaahan syömään näitä minun
eväitäni, kun ei talossa ruokaa löydy, mitä vieraille pantaisiin."
Toiset tulevat siihen, ristivät silmänsä ja istuvat syömään, niin omilta
eväiltä toki vatsa täytyi kuitenkin.
Tytärtä sillä kuitenkaan ei annettu, sanottiin: "Emme anna tytärtämme,
kun ette hänen kerallaan vettä seulassa kantane." Missä se vesi seulassa
pysyy! Vastasivathan miehet kumminkin: "Kun annettaneen seula, no, me
kannamme." Talon emäntä antaa siitä nyt seulan käteen tyttärelleen
kaunoiselle Katrinalle ja toisen miehille, ja lähdetään sillä keinoin
sitten vettä järvestä saamaan. Kaunis Katrina menee seulansa kera edeltä
rantaan, mutta Vedenkantaja, kuka oli toveriltaan seulan ottanut, istui
tuvassa vielä, siinä arveli lähtemistänsä. Sitä oudostuu talon väki,
sanovat: "Lähde sinäkin, saat työsi toimeen!" -- "Elkäähän kiirehtikö",
vastasi Veden-kantaja, "lähden minä, jo lähdenkin", ja läksi liikkeelle
hänkin. Kauaksi ei kuitenkaan kulkenut, vaan seisottui vajojen päähän
vuottamaan seula kädessä. Sieltä tulee nyt kaunis Katrina jo veden
hausta kotiin, vesiseula kädessä. Veden-kantaja, joka vuotteli häntä
vajojen päässä, otti silloin ja tyttären seulasta veden kaasi omaan
seulaansa ja meni sen kera taloon, sanoi: "Katso, minä jo vettä tuon
seulassani, kaunis Katrina vasta menee." Oli näet kaunis Katrina
kääntynyt rantaan takaisin tuodakseen vettä sieltä uudelleen.
Sanoo siitä jo talonväki keskensä: "Ka, ei ole se mies joutava, kun hän
semmoiset työt tekee; emme voi millään häntä voittaa, pitänee
antaaksemme, minkä lupasimme." Ja annetaankin jo Leppäpölkylle se kaunis
Katrina morsiameksi, kuka niin kaunis on, niin kaunis, ettei maalla
mointa eikä vertoa vedellä:
Vaatteen läpi hipiä näkyvi,
hipiän läpi liha näkyvi,
lihan läpi luu näkyvi,
luun läpi ydin näkyvi.
No, Leppäpölkky ottaa siitä nyt morsiamensa ja ne toverit keralla ja
lähtee kauniista Kiijoesta soutamaan takaisin. Matkataan, matkataan
meritse, venheellä kuljetaan, niin kuka mies kusta niemestä menomatkalla
tuli, se siihen nyt läksi. Ensimmäiseen niemeen nousi Veden-kantaja ja
parraspuut vei mennessänsä; toiseen niemeen nousi Ruokien-syöjä ja
laidan otti mennessänsä. Kolme laitaa on nyt venheessä jäljellä; vaan
kolmanteen niemeen nousee taas kolmas mies, Unen-makaaja, maalle, ja
laidan vie hänkin kerallansa. Samatse neljäs ja viides lähtee vielä
toveri venheestä ja laidan vie kerallaan kukin, ettei jää kuin venheen
emä vain jäljelle, millä matkata Leppäpölkyn kauniin Katrinan kera
edelle. Sillä laskee hän kuitenkin, sillä venheen emällä, sujahuttaa
meren selkää pitkin edellensä; vaan niin on kaitainen se heidän
aluksensa, että kaunoisen Katrinan hameen helma vettä viistää piirtelee,
siinä kun istuu kauniisti vaatteissansa. Leppäpölkky silloin sakarillaan
helman nostaa vedestä, korjailee sitä vähäsen, ettei kastuisi. Oltiinpa
silloin Syöjättären rantaan tulemassa ihan, niin paha vaimo keksi
valkamoilla seisoessaan tämän, ja kun soutajat maalle nousevat, hän
tervehtiessään kättelee morsiamen saajaa, ja Leppäpölkyltä sakarin
puraisee siinä sanoen: "Kun lienet kukali tytärtä koskenut, sikäli
sormesi katketkoon!" Tästähän suuttui nyt Leppäpölkky pahasti ylen,
sieppasi miekkansa samalla sanoen: "Sinä kukali lienet niitä sokeita
tyttäriä vaivannut, sikäli miekkani sinuun käyköön!" ja Syöjättären
kymmeneksi kappaleeksi sivalsi.
Siitä pälkäästä päästyä sanoo kaunis Katrina saajallensa: "Ken minut
lienee saanut, se minut pitäköönkin!" ja heitäkse omin tahtonsa
Leppäpölkylle naiseksi. No, tämä kaivaa nyt rantaan siihen haudan, johon
kokoaa puuta, pökkelöä pohjalle, sytyttää ne tuleen ja heittää
Syöjättären raadon palamaan sinne. Itse käypi hän Syöjättären tanhuasta
oman hyvän hevosensa, ja elosta ottaa kultaa, hopeata, minkä pitää,
josta palaa jo morsiamensa luokse, sieppaa kaunoisen Katrinan syliinsä
ja lähtee ajamaan omalle maallensa.
Ajetaan, mikä ajetaankin, niin jo päästään Leppäpölkyn kotimaahan,
tullaan hänen syntymätaloonsa. Siellä vanhemmat vielä ovat elossa, vaan
niin ovat vanhoiksi käyneet poikansa poikessa ollessa, että taatto
kirvesvarressa polttaa tulta, emo värttinän päässä. Mutta kaunis Katrina
kun tervehti, sepäili vanhuksia, ne puolen ikäänsä nuoristuivat siitä ja
tunsivat samalla poikansa, jota jo ammon aikoja kuolleeksi uskoivat
matkallensa.
Kuluu aikaa siitä muutaman. Leppäpölkky kauniin naisensa kera elää
vanhassa kodissaan hyvästi, vaan rupeaapa kuningas ja linnanväki
tiedustamaan häneltä, minne oli toiset toverinsa saattanut, kutka
keralla olivat. No, Leppäpölkky ei sanoisi nyt sitä, pahahan oli
sanoaksensa, kun tiesi siniseksi ristiksi muuttuvansa siitä; vaan
kuningas kaikella mokomin kysyy vain asiata häneltä, sanoi: "Kunnepa
saatoit toverisi? -- tapoit"; ja ruvetaan viimein jo hirttämään häntä.
Leppäpölkyn täytyi puhua seikkansa silloin, ei auttanut muukaan. Alkaa
tuosta, yrittelekse: "Minä kun pistime portimona pinoon..." ja koko
asian kertoo kohdallensa; vaan kussa kertomasta pääsi viimeinkin, siinä
muuttui hän siniseksi ristiksi kalmistolla seisomaan. Kuningas ottaa
hänen naisensa, sen kaunoisen Katrinan, ja vie morsiamekseen linnaansa,
jossa eletään tänäkin päivänä, vielä kotva huomennakin, saadaan poikia
hyviä, tyttäriä kauniita.
Olin minäkin häissä siellä. Annettiin minulle vahainen hevonen,
nauriinen satula, herneinen ruoska. Kesti pitkältä pitoja, monta päivää
pääksytysten. Tulin tuohon tullessani Riettilän riihen perään; riihi
remehtyi palamaan, ja minä sammuttamaan sitä. Kuumeessa siinä suli minun
heponi, satula meni paistiksi samalla, ja sen kylän äpäreet söivät. Minä
ajamaan heitä; vaan koirat usutettiin päälleni, ja niitä kun aloin
ruoskallani hosua, sen koirat pureksenteli pilalle. Siihen kaikki
menneeksi! Minä poloinen vaivuksissa vetäydyn vasta; tulleeko miestä
konsana! -- Sen pituinen se.