Kuninkaalle muinoin syntyi kolme tytärtä. Isä silloin kokosi linnaansa
kaikki valtakuntansa tietäjät kuulustaaksensa niiltä lastensa tulevaista
onnea, miten heille eläessänsä kävisi. Tietäjiä keräytyi nyt linnalle
suuri, suuri joukko, ja kaikki ennustivat sen, ettei kahteenkymmeneen
vuoteen kuninkaan pitäisi päästää tyttäriänsä taivaan valkeutta
näkemään, muutoin paha mikä sattuisi. Lapsia pidettiin sitten neuvon
mukaan piilossa hyvin, ettei konsaan laskettu linnasta ulos; vaan oli jo
nuorin heistä viidentoista vuoden vanha, niin arveli kuitenkin mieltänsä
myöten isä: "Ei niitä nyt kauemmin voi pimeässä kiusata, johan ne ovat
täysikasvuisia, eikähän noille mikä ulkonakaan tulle." Oli linnaa
lähellä kaunis, kaikenlaisia puita ja hedelmiä kasvava tarha, niin
siihen laski tyttärensä kävelemään ja pani vartijat mukaan. Vaan
mitenkäs kävikään? Tyttäret kun tulivat puistoon ja alkoivat siinä
iloilla ja kisata, ei ollut kun yksi humahdus vain, niin katosivat
vartijoidensa näkyvistä, eikä osattu heitä mistään etsiä. Siitä nousi
nyt suru suuri ja yleinen koko linnassa. Kuningas itse oli siitä
päivästä murheellinen yhä eikä sen kovemmin pitänyt lukua paljon
mistään, niin oli mielensä paha. Oli sitten kuninkaalla paitsi muuta
väkeä kolme herraspalvelijata ja yksi vähäinen tallipoika.
Miellyttääksensä isäntäänsä tarjosihe nämä herraspalvelijat hänen
kadonneita tyttäriänsä etsimään, ottivat muuta väkeä kanssansa ja
läksivät taivaltamaan; vaan tallipoikaa eivät suvainneet seuraansa,
vaikka toinen kyllä pyrki ja rukoili.
Kului sitten viikon päivät, ettei hakuväki löytänyt matkallansa mitään,
niin palasivat evästä ottamaan kotiinsa; vaan yötä levättyänsä linnassa
pyysivät kuninkaalta taaskin luvan ja läksivät toiseksi viikoksi
kadonneita uudellensa etsimään. Tallipoika samatse pyrki heidän
matkaansa nytkin, vaan toiset eivät huolineet hänestä, sanoivat: "Mitä
sellaisella miehellä siellä teemme, ei sinusta olisi apua kuitenkaan."
Poika tuli siitä pahoillensa hyvin, kun häntä ei joukkoon otettu, ja
meni suruissansa tavalliselle työllensä hakkaamaan tammipuita metsään.
Siellä yhtyi häneen vanhanpuoleinen äijä, kooltansa muita ihmisiä paljoa
suurempi, ja katseli nauraen pojan työtä. "Mitä", sanoi hän, "sinä niin
nuori poika halkoja hakkaat, annapa kun minä koetan." Poika, joka kyllä
keksi, ettei tämä vieras ollut tavallisia miehiä, ei kuitenkaan
säikähtänyt sitä, vaan arveli neuvoa, mikä tuuma nyt oli pidettävä.
Kohta luulikin jo keinon keksineensä, sivalsi kirveellänsä pölkyn pään
raolle ja oli hätäytyvinänsä siitä sanoen: "Nyt en saa minä kirvestäni
pois, pankaa, äijäkulta, sormenne väliin ja vääntäkää vähäsen, että
lähtisi kirveeni irti." Äijä pöllöpää pisti nyt sormensa siihen eikä
tietänyt varoittaa, vaan toinen samalla sivalsi kirveensä raosta pois ja
nosti olallensa. Siinä oli nyt äijäparka sormestansa pölkyssä kiinni ja
rupesi porajamaan, pyytämään poikaa, että päästäisi häntä siitä. Tämä
kuitenkaan ei ollut äijän hädästä ollaksensa, vaan sanoi toimessansa:
"En päästä, ellet sano, missä kuninkaan kadonneet tyttäret ovat." --
"Päästätkö varmaan, niin sanon", vastasi tuskissansa äijä. "Pidän sanani
ainakin", takasi poika, ja äijä siitä ilmoitti hänelle, miten asian
laita oli, sanoen: "Kuninkaan tyttäret ovat vuorenpeikon vallassa kaikki
kolme. Nuorin on sadan sylen syvällä rautaisessa kammiossa, rautainen
kruunu päässä ja rautainen sormus sormessa. Keskimmäinen on taas siitä
ruveten hopeaisessa kammiossa, hopeainen kruunu päässä ja hopeasormus
sormessa; kolmas siitä lähtien sata syltä syvemmällä kultaisessa
kammiossa, ja on kultainen kruunu päässä ja kultainen sormus sormessa."
-- "Hyvä kunmahan tiedän!" vastasi poika, "vaan milläs ne sieltä pois
saan?" -- "Hoh, kyllä ne sieltä tulevat", virkkoi äijä, "minä annan
kalut sinulle ja aseet, joilla sinne pääset, kun vain päästät minut
tästä." Poika silloin kirveellänsä sivalsi puuhun taas ja päästi äijän
sormen tammen raosta irti, niin toinen sitten antoi hänelle köyden,
sadan sylen pituisen, ja miekan ja elementin vettä putellin ja pillin ja
sanoi: "Ne sinä nyt kaikki tarvitset, ja kun tahdot vuoreen mennä,
puhalla vain pilliisi, niin kohtaat minut." Siitä erkanivat sitten sillä
erällä toisistansa, tallipoika läksi kuninkaan kartanolle kotiinsa, ja
äijä minne lienee pyörähtänyt.
Kohta sen jälkeen tulivat myös herraspalvelijat ynnä väkensä kanssa
kotiin, vaan eivät olleet etsimämatkallansa saaneet haettavistansa
tietoa mitään. Tallipoika silloin kävi kuninkaan eteen ja pyysi
nöyryydessä, että pääsisi hänkin hakemaan vuoronsa. "Minulla pitäisi
asiasta vähän tietoa oleman", sanoi hän, "jääkööt nyt herraspalvelijat
kotiin, minä lähden yksinäni etsimään." Kuultuansa hänen pyyntönsä salli
kuningas hänen mennä, vaan sanoi suruissansa: "Tuskinpa niistä minun
tyttäristäni sinäkään tietoa saanet, kun eivät muutkaan, vaan käyhän
kuitenkin koettamassa, kun mielesi tekee." Poika kun luvan sai, ei
kaukaa arvellut asiata, vaan läksi matkalle heti ottaen ne äijän antamat
aseet myötänsä. Tultuansa metsään, ettei luullut kenenkään häntä
näkevän, soitti sitten, piipahutti pillillänsä, niin siihen tuli se
vanha äijä, jolta sormen oli tammen raosta päästänyt, hänen tykönsä ja
kysyi: "Jokos nyt olet valmis lähtemään?" -- "Jo", virkkoi poika. "No,
tule sitten perässäni!" sanoi äijä ja läksi hänelle tietä neuvomaan
kulkien edellä yhä. Mutta herraspalvelijat, jotka keksivät tallipojan
linnalta lähtevän, tulivat salaa jäljessä nähdäksensä, minne tuo menisi.
Ihmeeksensä näkivätkin, miten poika pilliinsä puhaltamalla sai vanhan
oudonnäköisen äijän tykönsä, jonka rupesi kulkemaan jäljessä, ja
seurasivat väijyen heitä perässä. Toiset eivät tietäneet siitä mitään,
vaan kulkivat huoletonna edellensä aina vuorelle asti, jossa oli se
peikko asuntoa, joka piti kuninkaan tyttäret vankina. Tultuansa reiän
suulle, josta tie aleni vuoreen, lasketti äijä ensin pojan köysillä
sinne ja meni itse perässä. Siellä tuli nyt sadan sylen päässä rautainen
ovi eteen ja tukki heiltä tien, vaan äijä neuvoi poikaa ja sanoi: "Ota
miekkasi, jollas lyöt oven rikki!" Poika teki niin, ja kun sillä äijän
antamalla miekalla sivalsi ovea, niin ovi meni palasiksi, ja päästiin
sisälle. Täällä istui nyt kuninkaan nuorin tytär rautaisessa kammiossa,
rautainen kruunu päässä ja rautainen sormus sormessa, mutta
vuorenpeikko, jolla oli suuri sarvi päässä ja yksi silmä vain otsassa,
oli itse häntä vartioimassa. Tämä jo nostaa päätänsä, sanoo: "Hoh, hoh!
jopa täällä ihmisen veri haisee", ja rupeaa nousemaan paikaltansa; mutta
tytär estelee häntä, sanoo: "Ei tässä ole mitään, korppi tuosta lenteli
ylitse, niin sillä mikä lienee raadon pala suussa ollut -- se tässä
haisee." Vuorenpeikko, joka oli vähänäköinen hyvin ja vanha, ei
erottanut oven suussa seisovata poikaa, vaan uskoi tyttären puheen ja
asettui jällensä. Oli sitten uuni ikään lämpiämässä, ja vierellä seisoi
suuri rautainen hanko, jolla aina vuorenpeikko puita käänteli uunissa,
niin poika hiljaa sen otti siitä, kuummensi ensinnä liedessä variksi ja
pisti sillä tulisella raudalla vuorenpeikolta silmän päästä puhki. Tästä
nyt vuorenpeikko tuskissansa kavahti äkkiä seisaallensa ja rupesi
hosumaan ympärillensä kiljuen niin että koko vuori kajahteli, vaan kun
oli sokea, ei tavoittanutkaan poikaa, mutta tämä kohta miekallansa
tempasi häneltä pään poikki. Siihen tuli sitten äijäkin pojalle
neuvojaksi ja sanoi: "Nyt on nuorin tytär pelastettu, ota nyt kruunu
häneltä päästä pois ja sormus sormesta, ja se leikkaa halki ja kätke
toinen puoli tykönäsi ja toinen pane tilallensa takaisin." Poika tekikin
niinkuin neuvo oli: jakoi miekallansa sormuksen kahtia, piti toisen
puolen itse ja toisen puolen pani tilallensa takaisin; mutta kruunu
jätettiin sinne vuorenpeikon kammioon, ja kuninkaan tytär läksi pojan ja
äijän matkassa sieltä pois.
Nyt oli keskimmäinen tytär pelastettava. Äijä lasketti pojan ja sen
pelastetun tyttären sata syltä syvemmälle vuoreen ja meni itse myös
perässä. Siellä tuli heille nyt hopeainen ovi vastaan, vaan äijä neuvoi
taas poikaa sanoen: "Ota miekkasi, lyö ovi rikki!" Ja poika kun teki
sen, ovi aukesi heti, ja päästiin hopeaiseen kammioon, jossa oli
kuninkaan keskimmäinen tytär asuntoa, hopeainen kruunu päässä ja
hopeasormus sormessa. Siltä otti nyt poika kruunun päästä pois ja heitti
kammioon niinkuin viimeinkin; vaan sormuksen halkaisi miekallansa
kahteen ohueen osaan, joista toisen pani talteensa ja toisen tilallensa
tyttären sormeen, ja lähdettiin yhtenä sitten kaikki kammiosta ulos.
Siitä äijä taaskin lasketti toiset sata syltä syvemmälle kuninkaan
vanhimman tyttären tykö kultaiseen kammioon, jossa tapahtui samatse kuin
ennenkin. Lyötyänsä miekalla oven pirstaksi, että sisälle päästiin, otti
poika kuninkaan tyttäreltä kultaisen kruunun päästä ja jätti kammioon;
vaan sormuksen jakoi kahtia taas, piti toisen puolen itse ja toisen
antoi tyttärelle takaisin. Se kun oli tehtynä, lähdettiin kapuamaan
vuoresta ylös, äijä edellä ja toiset jäljessä. Siten pyrittiin porras
portaalta ylemmäksi, ja äijä autteli toisia. Tuli sitten viimeinen
noustava, niin äijä kapusi edellä ensin, nosti siitä tyttäret
jäljessänsä ja viimeiseksi rupesi nostamaan poikaa. Vaan mitenkäs
kävikään? Olivat herraspalvelijatkin joutuneet siihen vuorelle, niin
lähestyivät äijää hänen vetäessänsä, ja kun poika ikään oli maan pintaan
tulemassa, sieppasivat äijän älyämättä köyden äkkiä poikki, että poika
pyörryksin putosi vuoreen takaisin. Hämmästyen sitä pakeni äijä metsään
heti, ja herraspalvelijat ottivat kuninkaan tyttäret siitä matkaansa ja
veivät kuninkaan kartanolle vannottaen heitä todistamaan, mitä he
kuninkaalle sanoisivat. Tytärten täytyi pelosta luvata se heille, ja
linnalle tultua kävivät herraspalvelijat kuninkaan eteen ja kehuivat
siinä, että he muka tyttäret vuorenpeikon vallasta pelastivat. Tyttäret
kun vielä todistivat puheen, niin kuningas uskoi asian, ja
herraspalvelijoita kohdeltiin nyt suurella kunnialla, kun semmoisen
ihmetyön olivat aikaan saaneet. Mutta tallipoikaa ei muistanut kukaan,
ei kuningaskaan, se oli jo unohdettu; tyttäret sen vain muistivat, vaan
eivät tohtineet hekään virkkaa hänestä mitään, kun olivat näet valan
tehneet.
Tallipoika oli kuitenkin vielä elossa. Köysi kun katkaistiin, ja hän
pyörryksissä sinkoili maan pinnasta alas, särkyi koko hänen ruumiinsa
pahaksi; vaan kun tointui vähäsen, muisti kuitenkin, että hänellä oli
elementin vettä putellissa, ja otti sitä suuhunsa, niin virkosi
järillensä ja tuli terveeksi. Siellä käveli sitten vuoren sisusta
suruissansa ja ajatteli onnetonta alaansa, niin juohtui äijän antama
neuvo mieleensä, ja puhalsi piipotteli koetteeksi vähän pillillänsä.
Kohta tulikin siitä vanhannäköinen äijä hänen tykönsä ja kyseli: "Mitä
täällä niin sureskelet ja itket, poikaseni?" -- "Sitä suren", vastasi
poika, "kun en ikänä täältä nyt enää pääse, vaikka minä kuninkaan
tyttäret pois autoin." Äijä siihen sanoo: "Olisi täällä korppi muudan
saapuvilla, jos se sinut jaksaisi täältä pois viedä." -- "Kyllä se voi
minut täältä kantaa", vastasi ihastuen poika, "minä olen niin
kiusaantunut, nälkääntynyt ja laihtunut, etten minä enää paljon paina."
Äijä toi silloin korpin siihen, ja poika istui sen siiville ja tuli niin
että tomahti maan päälle, johon sitten korppi heitti hänet selästänsä ja
lensi tiehensä, minne lienee lentänyt.
Tässä arvelee nyt poika, ajattelee ajattelemistansa, mitä piti tekemän.
Kuninkaan kartanoon ei enää rohjennut mennä, kun arvasi
herraspalvelijain siellä olevan ja pelkäsi niitä, eikä ollut paikkaa
muuallakaan, missä eläisi. Tuumaillessansa oli kuitenkin kulkenut yhä
edellensä ja lähestyi jo kuninkaan lääniä. Siinä oli sepällä maantien
varrella paja, niin siihen poikkesi sepän taloon viimeinkin ja rupesi
siellä sepän oppiin. Kuluipa muutamia viikkoja, niin tarvittiin
kuninkaan kartanossa seppää. Kuninkaan nuorimman tyttären rupesi näet
mieli tekemään samanlaista kruunua kuin hänellä vuoressakin oli, ja
haettiin tämä pojan isäntä sitä tekemään. Miesparka kyllä ei olisi
työhön tahtonut ruvetakaan, kun ei uskonut semmoista kalua itseltänsä
syntyvän, vaan kuninkaan käsky oli kova, eikä auttanut sepän
vastustaminen; kruunu oli tehtävä niinkuin käsky oli, kykyä ja keinoa ei
kysyttynä. No, eihän muuta, täytyi sepän käydä työhönsä käsin vain.
Viimein useampia päiviä taottuansa sai kuitenkin kruununtapaisen aikaan
ja lähetti sen kuninkaan tyttärelle, mutta eihän se sopinutkaan -- mistä
se seppä semmoista tiesi laittaa -- ja kuninkaan tytär lähetti kruunun
takaisin. Poika kun kuuli mestariltansa asian, rupesi ajattelemaan, eikö
hän semmoista kalua voisi kuninkaan tyttärelle hankkia, ja kun yön
tullen seppä rupesi maata, niin meni kohta pajan taakse ja soitti
siellä, piipahutti pillillänsä, tokko tuosta apua olisi. Heti tulikin
äijä taas pojan tykö ja kysyi häneltä: "Mitäs soitat ja mitäs tahdot,
poikaseni?" Poika vastasi: "Kuninkaan tytär tahtoo nyt sellaista kruunua
kuin sillä vuoressa ollessansakin oli, niin minä sen hänelle
toimittaisin mielelläni." -- "Kyllä sen saat", sanoi äijä, ja samassa
ilmestyi se rautainen kruunu vuorenpeikon asunnosta siihen, millä lienee
voimalla äijä sen sieltä tuottanut. Tästäkös nyt poika kävi hyvillensä,
meni maata heti ja kruunun laski vuoteensa viereen lavitsalle.
Aamulla herättyänsä meni seppä oppipoikaansa nostattamaan, niin näki
kruunun valmiina lavitsalla. Ihmetellen sitä kysyi hän pojalta: "Kuinkas
ja miksi sinä tämän työsi niin salaa olet tehnyt?" -- "Enpä minä sitä
salaa ollut tekevinäni", vastasi poika, "jopa tuon paukkeenkin olisi
pitänyt täältä kuuluman, kun sitä kaiken yötä tässä takoa kalkuttelin."
-- "No, kun olet työsi itse aikaan saanut ja se hyvästi sinulta on
syntynyt", sanoi seppä, "niin lähde nyt itse kruunuasi kuninkaan
tyttärelle viemään, jos tuo tuohon tyytyisi." Poika ei kuitenkaan
lähtenyt, vaan käski mestarin itsensä viemään, ja kun tahtoi, kuitenkin
sanomaan, että se oli hänen oppipoikansa tekemä. Seppä suostui
viimeinkin siihen ja vei kruunun kuninkaan tyttärelle ja sanoi
oppipoikansa sen nyt uudesta tehneen. Kuninkaan tytär kun katseli
kruunua ja koetteli päähänsä, kävi kiittämään sitä hyväksi ja sanoi,
että se oli juuri samanlainen kuin se, joka hänellä vuoressakin oli, jos
ei vielä parempi. Sepälle annettiin nyt hyvä palkka, ja kuningas lupasi
häntä vastakin muistaa, jos linnassa milloin seppää tarvittaisiin.
Siitäkös nyt seppä tuli hyvillensä, kun asia sillä tavoin päättyi, ja
hän kunnialla vaikeasta työstänsä pääsi; mieli siitä jo lähteä kotiinsa
hyvän palkkansa kanssa, vaan silloin tuli kuninkaan keskimmäinen tytär
ja esti hänet menemästä. Oli näet se keskimmäinen tytär nähnyt sisarensa
kruunun, miten oli soma, niin rupesi hänenkin mielensä tekemään
samanlaista hopeakruunua kuin hänellä vuoressa oli. Tuli siis seppää
puhuttelemaan ja antoi hänelle kaavan, jonka mukaan kruunu oli tehtävä.
Seppä kyllä älysi, että hänellä oli vaikea työ tehtävänä, vaan ei
tohtinut vastustaa, mutta otti tyttäreltä kaavan ja meni sen kanssa
kotiinsa. Siellä kun kohtasi oppipoikansa, sanoi heti: "Oletkos nyt mies
hopeasta kruunua tekemään, tässä olisi kaava, johon katsoen se pitäisi
tehtämän." Poika sanoo siihen: "Enhän minä ole koulutettukaan hopeasta
tekemään, ihan minä olen siihen tottumaton; vaan käykäämme nyt yhtenä
pajaan, jos tuo semmoinen kalu meiltä syntyisi." Kaiken päivää tekivät
sitä sitten yhtenä siellä, kunne tuli kruunu viimeinkin valmiiksi. Se
vietiin nyt kuninkaan tyttärelle, vaan tämä kun koetteli sitä, sanoi
heti: "Ei tämä sovi, ei tämä kelpaa eikä tämä ole selvää hopeatakaan."
Mitäs siihen? Seppä tuli nyt pahoilla mielin linnalta takaisin, kun ei
työnsä kelvannutkaan, ja kertoi asian apulaisellensa. Poika kuitenkaan
ei virkkanut siihen mitään, vaikka näki isäntänsä huolen, vaan odotti
iltaa, että rupeaisi maata, niin meni yöllä taaskin pajan taakse ja
soitti piipahutti pillillänsä. Siihen ilmestyi nyt entinen äijä taas
hänen tykönsä ja sanoi: "Mitäs soitat pillilläsi ja mitäs olet
puutteessa?" -- "Kunmahan saisin sen keskimmäisen kuninkaan tyttären
hopeakruunun, joka sillä oli vuoressa, se tahtoo nyt sitä", vastasi
poika. "Hei! kyllä minä sen pian tuon", sanoi äijä, ja tuossa paikassa
tuli jo kruunu siihen heidän eteensä. Tästä pääsi nyt poika maata taas,
heittäytyi itse vuoteellensa ja kruunun pani lavitsalle viereensä.
Aamulla tulee seppä taas tapansa mukaan nostattamaan oppipoikaansa ja
astuu huoneeseen, niin näkee hopeakruunun lavitsalla ja sanoo pojalle:
"No sinäpä nyt aika veitikka olet, mitäs tahdot nyt tuosta kruunustasi?"
-- "En minä pyydä mitään", vastasi poika, "viekäähän kruunu kuninkaan
tyttären koeteltavaksi!" Tämä ei olisi lähtenyt, pyysi poikaa omaa
työtänsä viemään; mutta poika vastasi sanoen: "Ei minun käy lähteminen,
sillä mestari on oppipoikaansa suurempi." No, seppä meni nyt itse
kruunua viemään ja toi sen kuninkaan kartanolle, jossa kuninkaan tytär
kiitteli sitä ja sanoi: "Aivan tämä on samanlainen kuin minulla
vuoressakin oli ja hyvin sopiva." Tästä sepän mieli taas kävi hyväksi,
kun hän kiitokset sai, vaan ei kaukaa sitä iloa kestänyt. Sai kuninkaan
vanhin tytär nähdä sisarensa hopeakruunun, miten oli kaunis ja komea,
niin mieltyi siihen hyvin, ja alkoi mielensä tehdä hänenkin semmoista
kultakruunua kuin siellä vuoressa oli ollut. "Minkälainen oppipoika
teillä on, joka niin taitaa tehdä sopivaa?" sanoi hän sepälle, "jospa
nyt minullekin saa niin sopivan kruunun kuin näille toisille
sisarilleni, niin se on minun mieheni, ja hänen on koko valtakunta,
vaikka kuinka huono olkoon." Mitäs, eihän siihen mitä ollut sepällä
virkkamista, vaan saatuansa kuninkaan tyttäreltä kaavan, jonka mukaan
työ oli tehtävä, meni hän kohta kotiinsa ja antoi oppipojallensa sen
tyttären antaman kaavan sanoen: "Tee nyt kultainen kruunu tuon kaavan
mukainen, niin saat kuninkaan tyttären vaimoksesi ja perit koko
valtakunnan; osannethan tuon kullastakin kruunun tehdä, koska teit jo
hopeasta ja raudasta, ei siinä nyt minua enää sitä tehdessä tarvita, kun
ei ennenkään." Sillä puheella heitti hän oppipoikansa ja meni huoletonna
koko asiasta tiehensä, mutta kuitenkin päätti salaa väijyä kovasti
poikaa tietääksensä, mitä tuumaa tuo pitäisi. Siinä aikeessa ei mielinyt
maatakaan sinä yönä yhtään, vaan aikoi olla valveilla koko ajan ja
kuunnella, jos poika pajassa takoi vai mitä hän teki. Poika taas arvasi
mestarinsa mielen eikä liikkunut hänkään huoneestansa, vaan odotti
isäntäänsä nukkuvaksi. Sillä tavoin väijyivät toinen toistansa aina
sydänyöhön asti, niin seppä viimeinkin jo nääntyi unesta ja kävi
nukuksiin, jotta rinta maatessa korisi. Poika kun kuuli isäntänsä
makaavan, nousi kohta vuoteeltansa ja meni pajan taakse niinkuin
ennenkin ja puhalteli pilliinsä. Siitä tuli nyt entinen äijä taaskin
hänen luoksensa ja kysyi, mitä hän tahtoi. Poika kertoi nyt äijälle
asiansa ja sanoi, että sen hän nyt sen kultakruunun tarvitsisi sieltä
vuoresta täyttääksensä kuninkaan tyttären vaatimuksen. Ei aikaakaan,
niin saikin jo äijältä, minkä oli pyytänyt -- sieväänhän sen äijä taas
kruunun hänelle hankki, eihän siinä kaukaa mennyt -- ja meni siitä
sitten maata sijallensa ja asetti kultakruunun viereensä lavitsalle.
Tulipa aamu, ja seppä heräsi unestansa, niin kavahti heti vuoteeltansa
ja kiirehti oppipoikansa huoneeseen. Siellä näkee nyt kultakruunun
valmiina taas lavitsalla ja ihmettelee sitä, sanoo pojalle: "No, sinua
nyt vasta on aika mestari, kun tämmöisen työn yössä teet, mene nyt
kruunuasi itse kuninkaan tyttärelle viemään, että näet, jos on sopiva."
-- "Saisipa lähteä!" sanoi poikakin ja laittautui matkalle. Ei kauas
kuitenkaan huolinut jalan kulkea, vaan puhalsi pilliinsä niinkuin
ennenkin ja kutsui taas vanhan äijän tykönsä sanoen: "Nyt pitäisi minun
mennä kuninkaan kartanoon tätä kruunua viemään, vaan ilkeä on näin jalan
kulkea, jos sentähden saisin kultaiset vaunut ja kolme hiirenkarvaista
hevosta, niin paremmin julkeaisin kuninkaan pihaan tulla." -- "Hoh!
kyllä ne saat, kun et muuta tarvinne", vastasi äijä, ja tuossa paikassa
ilmestyivät pojalle ne, mitä hän oli pyytänyt, sekä vaunut että hevoset.
Poika nousi nyt kruununsa kanssa kultavaunuihinsa ja läksi komeasti ajaa
hojottamaan niillä hiirenkarvaisilla hevosillansa. Herraspalvelijat,
jotka tiesivät, minkä lupauksen kuninkaan vanhin tytär oli tehnyt,
olivat sillä välin laittaneet tappajat tien viereen kruunun tuojaa
varten estääksensä häntä kuninkaan tytärtä saamasta; vaan poika kun tuli
näin komeasti ajaen, tappajat eivät osanneet muuta, vaan ottivat
kumarruksissa lakit pois päästänsä ja ihmettelivät keskenänsä, mistä tuo
niin suuri ja jalonnäköinen herra saattoi olla. Sillä tavoin pääsi poika
rauhassa edellensä ja tuli niin että humahti kuninkaan pihaan. Nousi
siellä nyt vaunuistansa ja astui kruunu kädessä hovihuoneisiin. Siihen
keräytyi nyt myös kaikki muukin hoviväki koolle, ja kaikki katselivat
pojan tekemää kruunua kummastuksella; yksin kuninkaan tytärkin, jolle se
oli tehty, oikein hypiskeli iloissansa ja kehui kruunuansa, että se oli
ikään semmoinen kuin hänellä vuoressakin oli, ja jos ei vielä vähäistä
parempi.
Tästä kävi poikakin rohkeammaksi, otti sormuksen puoliskot lakkaristansa
ja lähestyi ensin kuninkaan nuorinta tytärtä, jolle pisti sen
rautasormuksen puoliskon sormeen sanoen: "Eikös tuo kuulu teidän
sormukseenne?" No, mitäs, kuuluihan se siihen, ja kaikki kuninkaan raati
todisti asian todeksi. Siitä meni sitten poika keskimmäisen tyttären
tykö ja pani niin ikään taas hopeasormuksen puoliskon hänen sormeensa
sanoen: "Eikös tuo sovi tuohon?" Viimeiseksi sovitti vielä
kultasormuksen puoliskon vanhimman tyttären sormeen kysyen: "Eikös tuo
ole tuosta?" Ja kaikki raati todisti taaskin ja sanoi, että niin oli.
Mitäs tästä? Kuninkaan tytär pani kohta sen kultakruunun päähänsä ja
sanoi pojalle: "No, kun asia niin on, sinä olet sitten minun ja minä
sinun -- ja sinun on koko valtakunta." Kaikki hovin väki kutsuttiin nyt
kokoon ynnä muitakin vieraita paljon, ja kuninkaan kartanossa pidettiin
sille tallipojalle ja kuninkaan vanhimmalle tyttärelle häät semmoiset,
ettei parempia enää saada. Poika sai myös vallan rangaista
herraspalvelijoita miten tahtoi. Yhden pani hän vanhaa virsua kantamaan,
toisen sian selässä ajamaan ja kolmannen määräsi ilmaan heitettäväksi.
-- Siihen loppui se tarina.