Muutamassa kaupungissa oli kuningas, jolla oli kaunis vaimo. Tämä vaimo
käveli kerran puutarhassa ja katosi yht'äkkiä. Jälkeensä jätti kolme
aivan pientä poikaa, eikä osattu kadonnutta mistään hakea. Siitä kului
jo kymmeniä vuosia, ja pojat kasvoivat aikamiehiksi. Kerran kysyivät
isältänsä: "Miksi meillä ei ole äitiä, ja muilla ihmisillä on?" -- "Oli
teilläkin äiti", sanoi kuningas, "mutta siitä on jo aikoja kun se
puutarhassa kävellessänsä katosi."
Siitä päättivät nyt yksituumaisesti pojat hakea äitiänsä, jos mistä he
sen löytäisivät; ja niin läksi vanhin poika matkalle, otti jousen ja
miekan myötänsä, nousi hevoselle selkään ja alas pitkin tietä ratsastaa.
Ajoi vähän matkaa edelle, niin tulee vanha ukko vastaan, kysyy pojalta:
"Minne menet?" -- "No, mitäs sinä tarvitset minun menojani tietää",
vastasi ratsastaja, "menenpä minä minne tahtonsa." -- "Sano minulle
kuitenkin, ethän tuosta paljon pahene", tarinoi äijä. Poika vain oli
ylpeä olevinansa ja virkkoi ukolle: "Ole vaiti ja pidä suusi kiinni,
semmoinen minun menojeni kyselijä." Mutta ukko ei päästänyt häntä sillä,
vaan vaati häntä yhä kuitenkin ilmoittamaan, minne oli matkalla.
Päästäksensä hänestä sanoi poika viimeinkin: "Minä menen äitiäni
etsimään, mitäs sinä, ukkoseni, siitä tahdot?" -- "Voi poikarukka",
vastasi ukko, "kyllä taidatte turhaan hakea, vaan ajakaahan nyt vähän
matkaa tämän kankaan laitaan, siinä on suuri tammi, niin koetelkaa ampua
siihen. Jos nuoli sattuu kohti ja menee läpi tammesta, niin se on varma
merkki, että te löydätte äitinne, sillä se, joka äitinne vei, vannoi sen
tammen kautta, ettei sen pidä takaisin tuleman, jos kuka sitä hakekoon,
ellei hän ensin saa ampuneeksi sitä tammea läpi." Niin erosivat he
toisistansa. Ukko meni tietänsä, vaan poika ajoi neuvottua suuntaa, näki
tammen sinä olevan ja arveli itseksensä: "Pitäisipä koetellakseni ampua
tuota tammea, koska se vanha mies sitä niin haasteli." Otti ja laukaisi
samassa jousensa, vaan ei sattunut koko tammeen, sivuitse meni. Miettii
siitä taas mielessänsä: "Mitäpä ukon sanoista, puhuipa se mitä hyvänsä,
ei hänen taitoihinsa ole katsomista", ja lähtee ajamaan edellensä.
Ajelee siellä monet päivät eikä näy kotiin tulevaksi, niin jo lähtee
toinen poika matkalle ja ajaa samaa tietä, jota ensimmäinenkin. Taas
tulee se entinen ukko sillekin vastaan, kysyy: "Minne on matka?" --
"Mitäs sinä minun matkastani tahdot tietää, sinusta ei siihen apua
tule", vastasi poika; vaan ukko yhä vaati sanomaan, kunne ilmaisi poika
viimeinkin, että hän oli äitiänsä etsimässä. "Voi poikarukka", sanoi
ukko silloin, "ette te löydä äitiänne, jos ette saa ampuneeksi sitä
tammea läpi, joka on tämän kankaan laidassa." Kuultuansa ukon puheen
läksi poika ajamaan, tuli tammen luokse, kuten oli neuvottu, ja ampua
sätkäsi siihen jousellansa, vaan ei nuoli kohti käynytkään; ja niin ajoi
eteensä päin, viipyi siellä eikä tullut kotiin määrätylle ajalle.
Alkoi siitä nyt nuorin poika pyrkiä kuninkaalta lähteäksensä hakemaan ja
uhkasi tuoda äitinsä takaisin, jos hän mistä sen löytäisi. Kuningas ei
olisi mielellänsä enää laskenut viimeistä poikaansa, kun ei toisiakaan
näkynyt takaisin tulevaksi, vaan se meni puolen väkeen ja alkoi
ratsastaa samaa tietä, jota veljensäkin. Etäälle ei vielä kerennytkään,
kun näki kaukana vanhan ukon vastaansa tulevan, niin arveli itseksensä:
"Eläs huoli, tuolta ukolta minun pitäisi kysyä, eikö hän tietäisi
jotakin tuumaa antaa, millä tavalla minä löytäisin äitini." Tultuansa
ukon luokse kyselikin heti: "Eikö ole tästä näkynyt kahta nuorta miestä
kulkevan, jotka läksivät äitiänsä etsimään?" Ukko sanoi kulkeneen
silloin ja silloin, virkkaen vielä lisäksi: "Kyllä ne olivat melkein
ylpeät kulkiessansa, eivät ne tahtoneet antaa puhettakaan vanhalle
miehelle. Mutta mihinkäs te nyt, poikaseni, aiotte kulkea?" -- "Minä
läksin äitiäni hakemaan", sanoi poika, "etkö sinä, vanha mies, tietäisi
siihen mitään neuvoa?" -- "Ette taida, poikaseni, löytää äitiänne",
virkkoi ukko, "enkä minä tiedä muuta keinoa teille neuvoa, kuin jos
saatte ampuneeksi sen tammen läpi, joka on tämän kankaan laidassa, niin
se on vahva merkki, että te löydätte äitinne." Poika silloin kiittää
ukkoa annetusta neuvostansa ja ratsastaa edellensä, kunne tulee tammea
kohti. Tähtää siinä, tähtää tammea sydämeen, vaan kun viimeinkin
laukaisi, nuoli sattuikin kohdallensa ja meni läpi tammesta. Poika
lähtee nyt hyvällä mielellä ajamaan eteenkäsin, kunne kohtaa suuren,
mahdottoman vuoren semmoisen, joka tukkeaa häneltä tien. Siinä oli suuri
portti vuoressa, niin poika rupesi siitä sisälle menemään, vaan siihen
sattui talon palvelustyttö, joka kielsi porttia aukaisemasta sanoen
isäntänsä kohta kotiin tulevan. Käski hyvin joutuisasti mennä pojan
pois, muuten olisi paha tarjona. Poika totteli sanaa ja poikkesi vuoren
sivua kiertävälle tielle, vaan ennen lähtemistänsä kysyi kuitenkin
tytöltä: "Onko täällä mitään vaimoihmistä vankeudessa?" Tyttö sanoi
olevan sen ja sen laatuisen ihmisen. "Se on minun äitini", virkkoi
poika, ja niin erosi hän tytöstä.
Tultuansa vuoren sivulle, jo kuului vuoren ukkokin kotiin tulevan,
oikein vuori jyrähteli, jotta kaikui ympäri seutuja. Siellä ajeli sitten
poika jonkin aikaa etsiskellen, niin jopa löysikin vanhemman veljensä,
jolta alkoi kysellä, miten asia oli; vaan tämä ei sanonut saaneensa
mitään selvää koko äitinsä löytämisestä. "En minäkään ole saanut", sanoi
silloin nuorempi, ja läksivät siitä nyt yhdessä kulkemaan, kunne
yhdyttivät siellä keskimmäisen veljensä. Siltä taasen kysyi nuorin, jos
hän on tietoa saanut heidän äidistänsä; vaan ei sanonut sekään
tietävänsä asiasta mitään, ja niin läksivät kolmisin ajamaan ja tulivat
siihen vuoren portille taas, jossa nuorin veli jo oli käynyt. Siinä oli
palvelustyttö portilla kuin viimeinkin, niin kysyivät häneltä, jos itse
ukkopiru oli kotona, ja saivat tietää sen menneen kolmeksi päiväksi pois
asioillensa. Pyysivät silloin porttia aukaisemaan, vaan tyttö sanoi,
ettei sitä saata aukaista, portin päällä on suuri kello, joka antaa
äänen jos portti aukaistaan, ja kello kun ääntää, niin samalla on vuoren
ukkokin kotona. Mitäs siihen; asiata arveltuansa kaivoivat pojat portin
alle suuren kuopan ja menivät siitä sisälle. Tyttö neuvoi heille, missä
heidän äitinsä oli, ja niin saivat vuoren sisusta astumaan, menivät
monen kymmenen huoneen läpi, joissa oli monet ovet ja portaat, kunne
viimeinkin löysivät äitinsä perimmäisestä huoneesta. Sillä oli kauniit
vaatteet päällä, korea kultainen kruunu päässä, sirot, somaiset kengät
jalassa, ja istui pöydän päässä joutilaana. Tämä kun näki miesten
tulevan huoneeseen, alkoi räkyttää niinkuin koiranpentu vain, paremmin
hän ei osannut haastaa, eivätkä saaneet häneltä miehet mitään puhetta.
Meni siitä nuorin poika, sanoi tytölle: "Se näkyy olevan meidän äitimme,
vaan emme saa häneltä mitään puhetta." -- "Ottakaa ja säikäyttäkää
häntä", neuvoi tyttö, "niin siitä lähtee pahan voima pois, ja hän rupeaa
haastamaan." Poika heti meni takaisin ja ampua sätkäsi jousellansa juuri
lähellä äitiänsä, niin se kun siitä säikähti hyvin, samalla rupesi
haastamaan jo ja kysyi pojilta: "Mitä te haette?" -- "Me haemme teitä",
vastasivat pojat, "ja me olemme teidän poikanne, lähtekää nyt meidän
kanssamme pois." Vaimo silloin jätti siihen kaikki koristuksensa ja
läksi poikien kanssa vuoresta pakenemaan. Tultiin portille, niin
laittoivat pojat äitinsä edellä päin portin alatse, sitten meni vanhin
poika ja sitten keskimmäinen. Nämä vanhemmatpa kun pääsivät
ulkopuolelle, vierittivät samalla suuren kiven kuoppaan, jättivät
nuorimman veljensä sinne ja menivät sitä tietä matkaansa.
Mitäs siihen; eihän se yksinänsä voinut kiveä kuopasta työntää, täytyi
jäädä vuoreen. Siellä alkoi nyt kävellä vuoren sisusta ja katsella
kaikenlaisia kapineita joutessansa. Tulipa sitten muutamaan huoneeseen,
josta löysi hyvin korean sauvan, niin sitä alkoi hän katsoa ja
kummastella, kuin se oli korea. Aikansa katseltua rupesi panemaan sauvaa
paikallensa, vaan se sattui vähän ylempää putoamaan hänen kädestänsä.
Samalla kun sauva kolahti lattiaan, siihen tuli mies paikalle ja kysyi:
"Mitäs armollinen herra tahtoo?" -- "En tahdo muuta kuin pääsen ulos
täältä", sanoi poika, ja tuossa paikassa meni mies porttia aukaisemaan,
eikä kello, joka oli portin päällä, antanut mitään ääntä. Niin pääsi
poika vuoresta ulos, otti sauvan kanssansa, vaikka ei sitä tiennyt, että
sen koputtamalla tulee hänelle apulaisia, luuli sen portinaukaisijan
muualta tulleen, ja läksi kotiinsa päin astua tassimaan. Kulkiessa
rupesi häntä väsyttämään, niin istuihe kivelle ja löi sauvansa maahan.
Samalla tuli taas mies siihen ja kysyi: "Mitä armollinen herra tahtoo?"
-- "Jospahan saisin ruokaa", vastasi poika, ja samalla meni mies
hakemaan. Sillä aikaa arveli poika: "Ahas, ei tämä sauva taida olla
varsin mitätön kalu, koska tällä saapi miehen luoksensa tulemaan, pitää
pitää tallella hyvästi." Kohta joutuikin ruoka paikalle, poika söi
mahansa täyteen, ja mies vei tähteen takaisin.
Poika syötyänsä astua jorpotteli kaupunkiin, mutta ei mennyt kuninkaan
linnaan, vaan meni yhteen suutariin ja rupesi hänelle oppipojaksi. Sama
suutari oli myös kuninkaan hovisuutari. Tässä nyt poika alkaa ommella
töhlätä. Kuninkaan hovissa juotiin paraillansa ilohäitä kuninkaan
puolison kotiintulosta, ja pojan vanhemmat veljet olivat myöskin siellä.
Olivat näet valehdelleet kuninkaalle ei nähneensäkään nuorinta
veljeänsä, vain hevosen löytäneensä, josta arvelivat metsän petojen
syöneen koko pojan, ja ne sanoivat löytäneensä vuoresta äitinsä.
Kuningas oli kyllä pahalla mielellä poikansa tähden, vaan ei juuri kauan
surrut sitä asiaa, kun sai vaimonsa takaisin.
Mitäs ollakaan. Häitä pidettäessä juohtui vaimon mieleen, kuinka kauniit
kengät hänellä oli vuoressa ollessansa, ja sanoi ukollensa: "Eiköhän
meidän suutarimme saattaisi semmoisia kenkiä tehdä, se pitäisi kutsua
tänne mittaa ottamaan; vaan minä luulen, ettei se ota tehdäksensä, jos
sille ei pane kuoleman haastolla sitä työtä tehtäväksi." No, kuningas
tahtoi vaimonsa mieltä hyvittää, kutsutti suutarin linnaan ja pani
siellä hänelle tehtäväksi semmoiset ja semmoiset kengät, joissa piti
olla monenlaisia koristuksia, joita suutari ei ollut ennen kuullut eikä
nähnyt; ja jos ne eivät tulisi kahteen päivään tehdyiksi, piti suutarin
kuoleman. Tästäkös hätä suutarille; ukko meni pahoilla mielin kotiinsa
ja haastoi vaimollensa, mitä tapahtunut oli. Nyt tuli suru suutarin
talossa, eivät jaksaneet paljon mitään virkkaa, niin olivat
huolellisina. Oppipoika kun näki sen, pyysi asiaa tietääksensä, mutta
sille ärjäisi mestari: "Mitä sinä siitä tahdot, olipa se asia mikä
tahtonsa, sinussa ei ole kuitenkaan sen täyttäjätä." Ei poika heittänyt
sillä, vaan pyysi nöyrimmästi, että sanottaisiin hänelle, mikä oli syy
heidän suruunsa. Jo viimeinkin ärjäisi mestari: "Niin ja niin, semmoisia
ja semmoisia kenkiä tahdotaan kuninkaan puolisolle, eikä niitä osaa
täällä kukaan tehdä." -- "Ohos", sanoi oppipoika, "ei hätää ole, kyllä
minä ne saan tehdyiksi; hakekaa vain semmoista nahkaa ja muita tarpeita,
mitä siihen vaaditaan, niin kyllä syntyy minulta työ." -- "Voipihan
noita hakea, vaikka siitä ei mitään tule", virkkoi suutari ja kävi
linnasta ottamassa tarpeet.
Poika silloin käski mennä pois siitä huoneesta, jossa hän rupesi kenkiä
tekemään, ja kun rahvas rupesi maata, otti ja kopahutti sauvaansa, niin
kohta tuli mies paikalle ja kysyi: "Mitä armollinen herra tahtoo?" --
"Ne kengät, jotka jäivät sinne vuoreen, pitää saamasi tänne paikalla",
vastasi poika. "Kyllä ne saadaan", pakisi mies, eikä aikaakaan, kun toi
jo kengät pojalle käsiin. Aamulla tulee suutari katsomaan, mitä poika on
saanut aikaan, niin täällä on poika puittotyön tuumassa ja harjaa kenkiä
minkä kerkeää. Kohta antaa jo kengät mestarille, joka vie ne kuninkaan
linnaan; mutta mestarin antamat nahat poltti poika uunissa poroksi.
Pääsipä suutari linnaan, ja kuninkaan puoliso koetteli kenkiä jalkaansa,
niin ne kävivät ihan parhaaksi hänelle ja olivat niin sirot, ettei
paremmasta apua. "Näistä pidän minä paremmin kuin niistä, jotka vuoren
ukon linnaan jäivät", arveli kuninkaan vaimo, "sepä ihme on, että tuo
meidän suutari taitaa tehdä niin kauniita kenkiä, sitä vain en olisi
uskonut." Niin meni suutari kotiinsa hyvän maksun kanssa ja oli
hyvillänsä, kun äijän tavarata sai. Mutta kuninkaan vaimo taas sanoo
miehellensä: "Et sinä usko, kuninkaiseni, kuin minulla oli kaunis hame
siellä vuoressa ollessani; eiköhän tuo meidän suutarimme osaisi tehdä
minulle semmoista hametta?" Siitä kutsuttiin kohta suutari linnalle
tulemaan kuninkaan puheelle, ja täällä sanottiin hänelle, että: "Sinun
pitää semmoinen ja semmoinen hame tehdä, ja jos et saa tehneeksi, niin
päältäsi pääset." Toinen kyllä sanoi: "Enhän minä ole räätäli enkä taida
niitä töitä tehdä", vaan ei auttanut mikään, täytyi vain ottaa sieltä
vaatetta ja viedä kotiinsa.
Siellä taaskin suutari pahoillansa vaimoinensa, kun ei osata hametta
tehdä eikä nähdä neuvoa mitään. Tuleepa oppipoika ja kysyy syytä, mistä
on heillä paha mielensä, niin suutari viimeinkin sanoo hänelle koko
asian. "Elkäähän hätäilkö!" arveli siihen poika, "jo minä ennen oli
räätälinkin opissa, eiköhän tuota semmoista hametta saataisi tehdyksi;
menkäähän pois taas tästä työhuoneesta, että saan yksinäni sitä laatia."
No, kaikki läksivät yöksi muualle maata, ja poika jäi yksin huoneeseen.
Jo koputti vähän sauvaansa, niin siihen tuli mies samassa ja sanoi:
"Mitä armollinen herra tahtoo?" -- "Se hame, joka jäi sinne vuoreen,
pitää saamasi tänne", virkkoi poika; eikä siinä ollut kuin yks-kaks, kun
hame tuli pojan käsiin. Aamulla tulee jo varhain mestari katsomaan,
mitenkä työ on pojalta joutunut, ja tokko se on asiaan päinkään. Siellä
oli poika täydellä työllä olevinansa, puhdisti, silitti ehtimiseen
hametta sanoen olleen aika kiireen sitä tehdessä ja sökkäsi sen samalla
mestarille käsiin. Tuosta mestarille hyvä mieli. Meni vaimonsa luokse
heti ja sanoi: "Taitaa se tuo oppipoika olla melkoinen mies, kun osasi
tuommoisen hameen tehdä, sitä vain ei toinen tekisi." Siinäkös nyt
akallakin oli ihmettelemistä, vaan ei antanut suutari aikaa, juoksutti
paikalla hameen kuninkaan linnaan. Siellä kun kuninkaan puoliso koetteli
sitä päällensä, se kävi hänelle varsin hyvästi, ja hän oli siitä aika
iloissansa, kun niin kauniin hameen sai, jossa oli kultanauhoja ja
kaikenlaisia koristuksia; vaan ennenkuin suutari linnoilta vielä
pääsikään, kuiskutti kuninkaan vaimo taas miehellensä: "Eiköhän tuo
suutari osaisi tehdä minulle semmoista kruunua kuin minulla oli siellä
vuoressa?" -- "Saisipa koettaa", arveli kuningaskin, ja antoi kohta
suutarille kaavan, minkälainen kruunu hänen oli tehtävä. Taas suutari
säikähti armottomasti luullen ainakin joutuvansa kuoleman omaksi, vaan
kuitenkin lohdutti se häntä vähäsen, että hänellä oli semmoinen
oppipoika, josta ennenkin jo oli apu ollut. Ei muuta kuin otti
kuninkaalta kultaa myötänsä, mistä kruunua tekisi, ja läksi sen kanssa
kotiinsa. Siellä kun kohtasi akkansa, valitti hänelle onnettomuuttansa
ja sanoi: "Mistähän on kuningas suuttunut minuun, kun se aina panee
minulle semmoisia outoja töitä tehtäväksi; nyt olisi, kuulen ma, tämän
kaavan kaltainen kultakruunu hänen vaimollensa hankittava." Akkakaan ei
tiennyt siihen neuvoa mitään, ja niin meni ukko oppipoikansa luokse ja
sanoi taas olevan uuden työn hänellä tehtävänä. "No, mikä se on työ
semmoinen?" kysäisi poika. "Tahdottaisiinpahan kultakruunua, joka olisi
tämän kaavan mukainen, ja se olisi väleen valmiiksi saatava", virkkoi
suutari ja antoi pojalle sen kuninkaan antaman kuvauksen. "Vai ei
muuta", vastasi poika, "ei sitten hätää ole, kyllä minä osaan sen tehdä,
jo olen kultasepänkin opissa aikanani käynyt, laittakaahan minulle eri
huone, jossa saan takoa, niin kruunun pitää aamulla olla valmiina."
No, mielellänsähän se suutari siihen suostui; pojalle laitettiin
paikalla takomakeinot ja palje, jolla liehtoisi kullan sulaksi, että oli
kaikki tarpeet varalla, mitä työhön tarvittaisiin. Poika rupeaa
iltasella työhön, suutarin lähellä ollessa alkaa liehtoa minkä kerkeää,
liehtoo siinä, liehtoo ja kääntelee kultaharkkoja sinne tänne niin kauan
kuin mestari oli katsomassa, vaan hänen pois mentyään otti poika
sauvansa ja kopahutti lattiaan. Siitä tuli kohta entinen mies, joka
kysyi: "Mitä armollinen herra tahtoo?" -- "Se kultakruunu, joka on
siellä vuoren ukon linnassa", vastasi poika, ja samassa tulikin kruunu
hänelle käsiin, josta pääsi poika sitten rauhassa levolle.
Varhain oli mestarikin aamulla valveilla ja tuli samassa katsomaan, mitä
oppipoika on aikoihin saanut. Tämä parhaillansa on puhdistamassa
kruunua, hankaa, kirkastaa sitä kaikella väen, jotta hiki päästä nousee,
ja pahoittelekse, kun on pitänyt sillä lailla liikkua, jotta oikein on
siihen katketa. Sai mestari häneltä kruunun, niin samassa vei sen
kuninkaan linnaan. Siellä katseltiin ja kummasteltiin sen kauneutta ja
sitä taitoa, mikä sen tekijällä pitää olla, ja kuninkaan vaimokin
ihastui kruunua ja sanoi: "Kas, tämä on juuri samanlainen kuin sekin,
joka minulla vuoressa oli, ihmeellinen kumma, että se suutari semmoisia
töitä aikaan saapi!" Nyt päästettiin suutari kotiinsa hyvän maksun
kanssa, ja kuningas vielä antoi hänelle ritarin kunnian merkiksi; mutta
kuitenkin ajattelutti se asia häntä, miten piti suutarin saada semmoiset
kapineet tehdyiksi, joita ei kuningas osannut itse ajatellakaan. "Vielä
koettelen kerran suutaria", arveli hän, "onko tuolla ihmisen taito, vai
tekeekö hän jonkin pahan voimalla niitä kummia." Paikalla haetti hän
suutarin taas luoksensa ja sanoi hänelle tultua: "Sinun pitää tähän
meren rantaan tehdä pitkä laituri, jota myöten laivaan päästään, ja sen
pitää oleman huomenna valmiina."
Menee suutari taas pahoilla mielin kotiinsa ja haastaa perheellensä,
ettei se kuningas herkeä häntä kiusaamasta. "No, mitä hän nyt tahtoo?"
kysyi oppipoika. "Se tahtoo nyt minua tekemään laituria meren rantaan,
jota myöten pääsee laivaansa", sanoi suutari, "ja sen pitäisi jo
huomenna olla valmiina." -- "No, heittäkää se asia taas minun haltuuni",
virkkoi poika, "kyllä minä siitä huolen pidän." Sepä suutarista hyvä, ja
hän meni maata heti eikä ollut enää millänsä koko asiasta. Poika läksi
yöllä kävelemään kadulle ja siellä kopahutti sauvaansa, niin jo tuli
mies, joka kysyi: "Mitä armollinen herra tahtoo?" -- "En tahdo muuta",
vastasi poika, "vaan kaikki miehet, mitä vuoressa löytyy, pitää saamasi
tähän minun luokseni heti." -- "Ohhoh!" sanoi mies, "siellä on niin
paljon miehiä, etteivät sovi tähän kaupunkiinkaan." -- "No, tulkoon
heitä kuitenkin noin jonkinlainen joukko!" arveli poika; ja paikalla
joutuikin rahvasta, ettei tahtonut sopia mihinkään. Niille sanoi poika:
"Teidän pitää tehdä pitkä laituri tuohon meren rantaan, ja siinä ei saa
liiaksi viipyä tehdessä." Samassa miehet kavahtivatkin työhönsä käsin,
ja siinä sitten oli heillä kahina sitä tehdessä -- voi kummaa nujakkata
-- eikä siinä ollut paljon aikaa, kun laituri oli valmis, joka ei ollut
puusta, vaan selvästä lasista, ja suuri, komea huone oli sen
merenpuolimmaisessa päässä.
Aamulla nousee kuningas levolta ja näkee sen julman rakennuksen
rannalla, niin säikähtää pahankelpoiseksi ja ajaa kaiken rahvaansa
katsomaan sitä kummaa. Siellä oli itse laiturin teettäjä huoneessansa,
ovelle oli panettanut vartijat ja vuoresta tuottanut kuninkaalliset
vaatteet ja kruunun. Se sitten kapineelta näytti, kun siellä istua
kökötti. Jo laittaa kuningas vanhimman poikansa katsomaan, kuka siinä
niin kauniissa huoneessa asuu. Se tulee laiturille, vaan ei pysy
seisaallansa, kun laituri on liukas kuin syksyinen jää; mennä
kompuroipihan polvillansa ja niin pääsee perille viimeinkin. Laiturin
teettäjä kun näki veljensä tulevan, lähetti kohta sauvaansa koputtamalla
miehen vitsoja hakemaan, ja ne paikalla joutuivat sinne. Päästyänsä
polvillansa-kulkija laiturin päähän menee samalla huoneeseen, jossa
lankeaa polvillensa ja alkaa kumarrella veljeänsä; ei näet tuntenut
häntä, vaan luuli jonkin etäisen maan kuninkaaksi. Toinen ei ollut siitä
paljon millänsäkään, vaan käski vartijoidensa ottaa mies kiinni ja antaa
selkään noin hyvän tavalla. Nämä tarttuivat mieheen käsin totellen
isäntänsä sanaa, joka lyötti jotestansakin kovasti, sillä hän muisti
sitä, kun veljet salpasivat hänet vuoreen. Vasta vähissä hengin
päästivät vartijat pojan käsistänsä ja työnsivät kotiinsa. "Voi sinua
huonokas!" sanoi toinen poika kotiin tulleelle, "kun et osannut sen
vieraan maan kuninkaan edessä oikein itseäsi käyttää, maltas kun minä
lähden, niin kyllä tiedän itseni viisaammasti käyttää", ja samalla läksi
jo menemään rantaan. Suuri työ oli taas hänelläkin laiturin yli
päästessä, kun ei pysynyt seisaallansa; vaan viimeinkin perille
tultuansa oli hän kaikella tavalla nöyrä ja kuuliainen eikä muuta tehnyt
kuin kumarteli. Ei toinen kuitenkaan huolinut hänen kumartamisistaan
mitään, vaan antoi panna selän kypseksi ja työnsi takaisin. "Voi teitä
tyhmiä raukkoja!" sanoi itse kuningas, kun poika pääsi vähissä voimin
taas kotiinsa, "äsken taitaa tulla asia toimeen, kun minä itse lähden,
sillä ei teistä näy olevan laitettavaa mihinkään, kun olette semmoisia
tollukoita." Niin läksi ukko itse matkaan mennäksensä vieraan kuninkaan
pakeelle, vaan laiturin teettäjä kun näki itsensä kuninkaan tulevan,
paikalla laittoi hevoset ja vaunut häntä noutamaan. Laiturin päähän
päästyä vei sitten kuninkaan huoneeseensa, likisti, suuteli sitä ja oli
kaikella tavalla alamainen niinkuin isällensä ainakin. Alkoi siitä jo
puhella, sanoi: "Minä olen teidän poikanne, joka läksin äitiäni
hakemaan, ja minähän sen löysinkin äitini vuoresta, sittemmin satutin
veljeni, joiden kanssa läksin pelastamaan sieltä äitiäni, vaan he
salpasivat minut sinne ja veivät äidin myötänsä valehdellen minua
kuolleeksi. Minähän ne kengät, hameen ja kruunun noudatin vuoresta
äidilleni, eihän niitä suutari omin voimin miten tehnyt." Samalla heitti
jo kuninkaallisen pukunsa pois, niin sitten vasta tunsi kuningas
poikansa, ja menivät yhdessä kuninkaan linnaan. Siellä äitikin tunsi nyt
lapsensa ja todisti asian niin olevan kuin poika oli puhunut.
Siitä kuningas tutkistelemaan asiata pojilta ja kyseli heiltä kaikki,
että: "Teittekö te niin ja niin, ja salpasitteko te veljenne vuoreen,
vai tekö sen äitinne löysitte?" Mitäs, eipähän niillä ollut siihen mitä
virkkamista, kun näkivät isänsä kaikki tietävän, olivat häpeissänsä vain
eivätkä koettaneet asiata kieltääkään. No, sitten kun ukko otti
vanhemmat pojat kynsillensä, se sitten ei ollut vähä kopakka, siinä vain
selkänahka heiltä kypsyi isän kurittaessa.
Mutta laiturin teettäjä kopahutti sauvaansa, ja samalla tuli miehiä,
jotka veivät koko laiturin huoneinensa pois. -- Siihen loppui se
nujakka.