Linnassa asuu kuningas, ja hänellä on nainen; vaan eivät ilmoisessa
elämässänsä lasta saa, ei polvenakaan, siitä heillä suru on. Lähtee
kuningas laivoilla merelle, menee, laskee merta myöten, niin puuttui
laiva häneltä keskimerelle. Ei päästä siitä, laiva ei hievahda
paikaltansa. Arvellaan, tuumitaan jos jotakin, vaan ei nähdä apua, alkaa
jo hätä tulla viimeinkin. Vetehinen silloin pakajaa vedestä, sanoo
kuninkaalle: "Mikä lienee kodissasi syntynyt, jos sen annat, minä sinut
lasken laivoinesi, muuten et pääse sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan
valkeana." Mietti kuningas mielessänsä: "Kun ollee hevonen varsan
saanut, sen minä annan; jos lienee lehmä vasan saanut, sen minä annan;
lienee lammas vuonan tehnyt, sen minä annan." Lupasi antavansa, mikä
lieneekin kotona hänelle syntynyt, niin pääsi laivoinensa taasen
liikkeelle ja tuli kotiinsa. Siellä nainen tulee vastaan häntä,
käsivarrella poika, toisella tytär, ja tervehtii ilomielin miestänsä.
Siitäkös nyt kuningas oli hyvillänsä, kun naisensa lapsia oli saanut;
vaan ei kovinkaan ala hyvä olla mielestä, kun muisti Vetehiselle
antamansa luvan: kävi suremaan sitä, kun nyt ainoat lapsensa sille piti
antaa. Eihän naisellensa kuitenkaan virkkanut mitään, meni itseksensä
metsään ja rupesi kaivamaan hautaa, moisiin maihin peittääksensä lapset.
Hauta kun oli valmis, laati siihen pienoisen pirtin, johon kantoi
kaikenmoista ruokaa, ja pani sinne maan sydämeen lapset, jott'ei
Vetehinen saisi.
Eipä kaukaa ollutkaan, niin tuli Vetehinen kysymään kuninkaalta: "Jokos
annat, minkä toivotit?" Siitä kuningas ehdottelee hevosen varsan, sen
antaisi, vaan ei huoli Vetehinen; ehdottelee lehmän vasan, vaan ei ota
sitä; tarjoaa lampaan vuonan, vaan ei tyydy Vetehinen siihenkään; pyytää
vain niitä naisen saaneita. Kuningas silloin ostaa kylästä pojan ja
tyttären, ne työntää Vetehiselle, omiansa ei anna. Ottaa Vetehinen ja
lähtee kotiinsa viemään. Kuljettaessa kysyy sitten: "Kun olette
kuninkaan lapset, sanokaa, mikä makeista makein on." -- "Se on makeista
makein, mesi", sanoivat lapset. "Mikä pehmeistä pehmein?" kysyi
Vetehinen. "Se on pehmeistä pehmein, höyhenpielus", vastasivat taasen
lapset. "Mikäpä on kovista kovin?" -- "Kivi." -- "Mikäs karkeista
karkein?" -- "Terva." -- "Ette olekaan kuninkaan lapsia", sanoi
Vetehinen, vei linnoille takaisin ja rupesi kuninkaan oikeita lapsia
etsittelemään, missä olisivat. Jo oli kaiken linnan etsitellyt lapsia
mistään löytämättä, niin meni viimein pajastakin katselemaan. Sielläkään
ei ollut mitään, vaan palja rupeaa pakisemaan, sanoo Vetehiselle:
"Pyhät, arjet on kuningas minua takonut, en huoli, jos sanonkin. Kun
ottanet olkapäillesi, niin mihin kohti kirvonnen, siinä etsittäväsi
ovat." Ottaa siitä Vetehinen paljan olkapäillensä, lähtee sitä
kanneksimaan, niin jo palja kirpoaa olalta, siihen putoaa, kussa lapset
olivat peitossa. Rupeaa Vetehinen siitä kohti maata kaivamaan, niin
löytää sieltä huoneen ja sen sydämestä pojan ja tyttären, joita siellä
pidettiin piilossa. Ottaa ne syliinsä ja lähtee viemään kotiinsa.
Matkalla puhuu kuninkaan poika viejällensä: "Kun taattomme, maammomme
kodista meitä olet kuljetellaksesi ottanut, niin tapa rutompaan eli anna
ruokaa." -- "No, mikä on makeista makein?" kysyi Vetehinen. "Se on
makeista makein: maammon maito." -- "Mikä on pehmeistä pehmein?" --
"Maammon syli." -- "Mikäs kovista kovin on?" -- "Taaton sydän."
Vetehinen kun sai lapsilta semmoiset vastimet, viepi heidät aina
kotiinsa ja panee siellä palvelijoiksensa. Eletään sitten kotvasen, nuo
ajat, nämä päivät, ja lapset kasvavat suuremmiksi ja ovat huolelliset,
millä sieltä kotiin päästä; mutta aikoja myöten harjautuu jo tyttö
Vetehiseen, ja aletaan elää kuin mies ja nainen ainakin. Siitäkös nyt
pojan mieli pahaksi käy, ei saa ollenkaan enää Vetehisen luona aikaan,
vaan suree suremistansa yhä. Kerran sitten yön sydämellä huolissansa
menee takaveräjälle ja käypi siinä pahaa oloansa itkemään. Itkee siinä
poikarukka, itkee, ettei voi suun sanoa, mielen miettiä, niin oli hänen
paha mielensä. Tuleepa silloin hukka, juosta jölköttää siihen ja virkkaa
pojalle: "Mitäs itket, poikaseni? Kun tehnee mielesi lähteä täältä, niin
nouse selkääni." -- "Toki lähdenkin ja mielelläni", vastasi poika, "vaan
olisi minulla sisarkin." -- "No, hae se, käy tänne", pakisi hukka, "niin
pelastan teidät kummankin." Poika siitä kun menee sisartansa hakemaan,
se oli Vetehisen kera makaamassa, vaan veli ei siitä huolinut, kisalsi
sisarensa reunalta ja kantoi sylissänsä veräjälle, jossa hukka oli
vuottamassa. Sille nousivat selkään heti, ja hukka sai juosta
karistamaan, minkä ennätti. Lähtiessänsä varoitti kuitenkin poikaa: "Kun
nähnet Vetehisen tulevan, niin virka minulle." Kuljettiin sitten vähän
matkaa hukan selässä, niin huusi äkkiä poika: "Jo tulee!" -- "Vai jo
tulee", sanoi hukka, "ottakaa häntäni alta pii, luokaa se jäljelle,
sanokaa: 'Tulkoon piivara, kohti taivasta kohotkoon, elkööt pääskö
siivin lentäjät, jaloin juoksijat ylitse ei ympäritse, päitse eikä
päällitse'." Poika samalla teki sen ja loi piin jäljellensä, niin siitä
kohosikin piivaaara taivaalle, joka tukki Vetehiseltä tien. Se kun ei
päässyt siitä ylitse, jäi vuoren juurelle seisomaan ja sanoi
suutuksissansa: "Olisiko kotinen kuokka, tienoilla taloinen taltta, tien
mä tähän tienoaisin, loukon laajan raivoaisin." Palasi aseitansa kodista
käymään ja tuli sieltä kuokkinensa talttoinensa taasen vuoren luokse,
johon teki niillä aseillansa loukon päästäksensä pakenijoita jäljestä.
Kuitenkaan ei uskaltanut jättää aseitansa tielle, vaan rupesi niitä
maahan peittämään. Hänenpä niille kuoppaa kaivaessaan rupeaa tiainen
puusta laulamaan:
"Tii, tii tiaistani,
vati, kuti varpuistani:
ukko peitti peittosen,
minä sen siitä näin."
"Voipa häjyä, mitä pakajaa", sanoi Vetehinen, "pitää kuokka ja taltta
juoksuttaakin kotiin, muuten ne kuka täältä löytää." Läksi niine
aseinensa heti kotiinsa, vaan joutui sieltä taas pakenijoita ajamaan,
saavutti heidät viimeinkin ja esti pakenemasta. Otti lapset siitä
kerallansa ja vei kotiinsa, jossa alettiin elää niinkuin ennenkin. Tyttö
mieltyy Vetehisen luona elämään, vaan pojasta on siellä oleminen vielä
entistä ikävämpi, eikä tiedä, mikä neuvoksi, että pääsisi pakoon taas.
Menee muutamana iltana sitten takaveräjälle istumaan taas niinkuin
ennenkin ja saapi siinä ikävissänsä itkemään, niin tulee leveäpää,
mustakauhtana mönni veräjälle ja sanoo hänelle: "Joko, poikaseni, lähdet
selkääni?" -- "Toki lähdenkin ja mielelläni", vastasi poika, "vaan olisi
minulla sisarkin otettava." -- "No, juokse tuomaan", sanoi mönni, "vaan
elä kaukaa viivyttele." -- "Vuotahan vähäsen aikaa", sanoi poika ja
juoksi samassa Vetehisen pirttiin. Siellä taas tyttö ja Vetehinen yhtenä
makaavat niinkuin ennenkin, vaan poika sisarensa kisaltaa reunalta,
tukistaa vähän päätä häneltä ja kantaa sylissänsä veräjälle, jossa
noustaan mönnille selkään heti. Saapi nyt mönni juosta jötköttelemään ja
neuvoo selässänsä istujoita: "Kun nähnette Vetehistä tulevaksi, niin
huudaiskaa minulle." Eipä kauas vielä kerettykään, kun alkoi jytinä
jäljeltäpäin kuulua jo, ja poika kun katsahti taaksensa, näki jo
Vetehisen tulevan ja huusi hädissänsä mönnille: "Jo tulee!" -- "Elkäähän
hätäilkö", vastasi mönni, "ottakaa harja häntäni alta, luokaa se
jäljelle ja sanokaa: 'Tulkoon harjavaara, kohti taivasta kohotkoon,
elkööt pääskö siivin lentäjät, jaloin juoksijat ylitse ei ympäritse,
päitse eikä päällitse'." Kuten neuvottiin, siten poika tekikin, ja siitä
nousi harjavaara moinen heidän jäljellensä, että vähältä taivaslakea
koski. Joutui jo Vetehinen jäljestä, vaan ei päässyt edellensä,
harjavaara tukki tien. Sanoo siitä vihoissansa: "Olisiko kotoinen
kuokka, tienoilla taloinen taltta, tien mä tähän tienoaisin, loukon
laajan raivoaisin. Pitää käydäkseni kotoa hakemassa." Kääntyi taaskin
kotiinsa, tuli sieltä kuokkinensa ja talttoinensa vaaran luo takaisin ja
kaivoi loukon niillä, josta sopi kulkemaan lävitse. Rupesi sitten hautaa
kaivamaan, johon aseet kätkisi, vaan tiainen laulaa puusta:
"Tii, tii tiaistani,
vati, kuti varpuistani:
ukko peitti peittosen,
minä sen siitä näin."
"Häjyn elävää, mitä pakajaa!" sanoi Vetehinen, "pitää viedäkseni kuokka
ja taltta kotiin, muuten se ne kelle ilmoittaa." Alas juosta taas minkä
ennätti kotiinsa, vaan palasi sieltä pakenijoita uudellensa ajamaan. Jo
saavutti viimeinkin, niin puistaa poikasta kädestä, sanoo: "Jos vielä
kerran paennette, niin syön." Palataan siitä nyt Vetehisen luo, niin
sisar rupeaa hänen kerallaan elämään niinkuin ennen, vaan pojasta on
aika kahta ikävämpi vain, eikä tiedä kuten olla, miten elää, kun niin on
kamalata hänestä. Olihan muutamana yönä taas takaveräjällä itkemässä,
itkee siinä, itkee, niin tulla lipottaa repo hänen luoksensa, kysyy:
"Etkös lähtisi selkääni?" -- "Toki raahdinkin lähteä", virkkoi poika,
"vaan olisi se siskokin otettava. Vuota tässä, niin käyn hakemassa."
Repo lupasi vuottaa, ja poika kiirehti sisartansa hakemaan. Tulee
pirttiin, niin rupeaa sisartansa Vetehisen reunalta kisaltamaan niinkuin
edellisinäkin kertoina. Havaapa tyttö, niin ei enää lähtisikään, vaan
veli ottaa hänet väkisellä ja kantaa takaveräjälle, jossa nousevat
revolle selkään. Juostessansa neuvoo taas repo selässänsä olijoita,
sanoo: "Kun nähnette Vetehisen tulevan, sanokaa minulle!" -- "Koehan
juosta vain", virkkoi poika, "kyllä varoitamme, jos näkyy ketä
tulevaksi." -- "Pysytelkää sitten selässäni", sanoi repo ja läksi juosta
vilistämään minkä ennätti; mutta kumminkin tulla havotti jo Vetehinen
jäljestä, ja poika hädissänsä huusi revolle: "Jo Vetehinen tapaa." --
"Häntäni alla on tulukset", neuvoi repo, "heittäkää ne jäljelle, niin
siitähän näette, mikä tulee." Poika loikin tulukset jäljelle kuten neuvo
oli, ja siitä tuli samalla niin hirmuinen, tulta säihkävä koski heidän
taaksensa, jott'ei päässyt Vetehinen mihinkään. Itkihän siinä, ulisi
kuin hukka kosken rannalla, vaan ei tainnut pakenijoille mitään, olivat
jo toisella puolen koskesta.
Nähtyänsä, ettei Vetehisestä enää pelkoa ollut, nousi poika siskoinensa
revon selästä ja laati siihen itsellensä huonukset, joissa rupesivat
yhtenä asumaan niinkuin kodissansa ainakin. Jonkin ajan kuluttua, kun
oli taloutensa hyvästi järjestettynä, tuli hukka pojan uutta
asuinpaikkaa katsomaan, laati terveiset pojalle ja sanoi: "Jo pääsit
tähän, poikaseni, etkös ottaisi minua kisakumppaliksesi?" -- "Jo pääsin
viimeinkin", vastasi poika hukalle, "tule vain toverikseni, rattoisampi
on elääksemme." Ei aikaakaan, kun tuli mönni samatse, tervehti poikaa ja
kysyi: "Etkös ottaisi minua kisakumppaliksesi?" -- "Tule vain", vastasi
poika ja otti mönninkin. Viimeksi tuli vielä repo pojalle onnea
toivottamaan ja pyrki hänkin kisakumppaliksi. "Tokihan mielellänikin
sinut otan", sanoi poika, "sinähän minut Vetehisestä pelastit, niinpä
asu nyt täällä minun toverinani." Eletään sitten jonkin aikaa yhtenä
siinä, niin kutsuu poika kisakumppaleitansa ja lähtee niiden kera
kisaamaan metsälle. Tyttöpä sillä aikaa juoksee koskelle ja rupeaa
siihen muroa luomaan. Luopi, luopi yhä, niin tyyntyy jo koski
sähäjämästä, ja Vetehinen pääsi kosken poikki tytön luokse. Ollaan siinä
pojan talossa, maataan, solutaan sen yötä kuin mies ja nainen yhdessä,
vaan päivän tultua muuttuu Vetehinen neulaksi, jonka tyttö pistää
seinänrakoon piiloon, ettei veli löytäisi. Tuleekin päivällä veli
metsältä kotiin ja tuo kisakumppalinsa pirttiin, niin nämä heti alkavat
kiskoa, repiä seiniä ja etsittelevät joka paikan. Siitä pelästyy jo
tyttö, sanoo veljellensä: "Kielläs, veikko, noita kisakumppaleitasi,
revittelevät seinät pirtistä." Veli silloin käskee kisakumppaleitansa
siivolla olemaan, ja he asettuvatkin paikalla, käyvät häpeissänsä
istumaan loukkoon.
Tuleepa huomispäivä, niin poika samatse kisakumppaleinensa lähtee
metsälle ja viipyy siellä yötä. Siksi aikaa muuttuu Vetehinen taas
järillensä ja elää tyttären kera yhtenä, vaan päivän tultua peittää
hänet tyttö neulana makuuvaatteisiin, jott'eivät kotiintulijat löytäisi.
Mitäs ollakaan: poika kun palasi metsältä, kisakumppaleille taasen kävi
Vetehisen haju kuonoon, ja alkavat kiskoa pelmuuttaa makuuvaatteita.
Oudostuu jo kuninkaan poika, kun sillä tavoin telmetään, mikä nyt syynä
on; vaan sisko taasen rukoilee veljeänsä, sanoo: "Kiellä noita
telmämästä", niin veli puhuttelee kisakumppaleitansa, kunne saapi heidät
siivolla olemaan.
Elettiinpä huomiseen, niin poika niin ikään meni kisaamaan metsälle ja
vasta toissa päivänä tuli tovereinensa sieltä kotiinsa. Sisar silloin
heitäkse läsimään ja puhuu surkealla äänellä: "Työnnä, veikkonen,
kisakumppalisi yhdeksän rautaisen oven takaa minulle voidetta käymään,
minussa tauti kova on." Poika kun luuli sisarensa totta puhuvan,
työnnähytti samalla kisakumppalit voiteen hakuun ja itse jäi sairasta
katsomaan, jos tuo mitä tarvitseisi. Vaan tuskin olivat kisakumppalit
yhdeksän rautaisen oven takana, niin ovet itsestänsä viersihe kiinni, ja
voiteen hakijat jäivät sinne. Vetehinen silloin tuli jäljellensä
näkyviin, tarttui poikaa käsin ja sanoi: "Jos lienet viikon
viisastellut, et ainakaan minua enää petä, nyt minä sinut sain
syödäkseni." Ruvetaan poikaraukkaa tuhoamaan. Sisar lämmittää rautaista
kylyä, ja Vetehinen vie pojan löylyyn, että olisi parempi syödäksensä.
Kisakumppalit sillä aikaa pyrkivät yhdeksän oven takaa pois, kokevat
kynnysten alatse kaivaida kotiinsa, vaan vielä on neljä ovea edessä.
Ottaa jo Vetehinen pojan käsiinsä, sanoo: "Jo olet pehmeä syödäkseni."
Mutta kaarne istuu saunan katolla, laulaa sieltä: "Klung, klung,
kuninkaan poika, pitkitä vähän vielä aikaa." Poika silloin ryöstäytyy
Vetehisen käsistä, jotta tulisi viivykettä, ja pujahtaa lavoille pakoon,
vaan Vetehinen ottaa hänet sieltä taas ja käristää syödäksensä. Laulaapa
toisesti kaarne saunan päältä: "Klung, klung, kuninkaan poika, pitkitä
hiukan aikaa, jo ovat kisakumppalisi virstan päässä." Siitä rupeaa poika
Vetehistä uudellensa vastustamaan ja kimpuilee hänen kynsissänsä, kunne
pääsee viimeinkin irti. Jo kuitenkin käristää Vetehinen taas poikaa
syödäksensä, nostelee häntä kaatioista, vaan siihen joutuivat
kisakumppalitkin hätään ja täyttivät kaikki Vetehisen päälle, jonka
revittelivät palasiksi. Poika päästyänsä syöjänsä kourista elävänä
sytytti kylyn tuleen, ja siinä Vetehinen paloi tuhaksi; vaan poika
kiitteli kisakumppaleitansa eikä tiennyt miten kostaa heille sitä, kun
he semmoisesta pelosta hänet päästivät. Laatii heille pidot ja syöttää,
juottaa kultaisista, hopeisista astioista kaikenmoisella hyvästi. Sitten
kutsuu heidät taas kerallansa, ja lähtevät metsälle kisaamaan niinkuin
ennenkin.
Heidänpä siellä ollessaan ottaa tytär seulan käteensä ja lähtee
seulomaan tuhkia kylyyn, löytyisikö tuolta Vetehisen jälkiä mitään.
Seuloo, seuloo tuhat tarkasti kaikki, niin löytääkin Vetehisen luuta
murusen, kantaa sen kotiinsa ja peittää veljensä pieluksiin. Tuleepa
veli metsältä ja on äijästä kulkemisesta väsyksissä, niin heitäksen
vuoteellensa makaamaan. Siinä kun oli Vetehisen luu pieluksissa, se meni
pojan maatessa päästä lävitse, ja poika siihen kuoli. Tuli silloin
sisar, joka varsin oli varoillansa, nosti veljensä vuoteelta ja peitti
ruumiin maahan kostaen siten Vetehisen polttamisen. Mutta
kisakumppaleille tuli jo ikävä isäntäänsä, kun eivät kotvaan häntä
nähneet, ja saivat häntä hakemaan, missä tuo olisi. Viimein sieltä
täältä etsittyänsä saivat jo vainun maasta ja juoksivat sitä isäntänsä
vainua sille paikkaa, johon poika oli haudattuna, kusta maata vähän
kaivettuansa löysivät isäntänsä kuolleena. Tuli silloin hätä heille,
arvelivat keskenänsä: "Milläpä häntä nyt virvoitamme, isäntäämme, eloon
se olisi saatava." Mitäs siihen; otetaan ruumis katseltavaksi, ja kun
nähdään Vetehisen luu kuolleen päässä, arvataan jo, millä surmalla poika
on mennyt, että Vetehisen luu sen on tappanut. Sanoi tovereillensa
mönni: "Panen pääni tuohon luuta kohti, joskopa siihen menköön", ja
kallisti päänsä kuolleen päätä vasten. Siitä luu kohta hyppää pojan
päästä ja menee mönnin päähän, joka samassa kuolee; mutta poika virkoaa
eloon, sanoen elpyessänsä: "Uh huh, kun viikon makasin." -- "Niin teit,
isäntäisemme", virkkoivat hukka ja repo, "vaan meittä pahoitta kun
olisit ollut, olisit maannut ikäsi." Sanoi siitä hukan poika: "Panen
pääni mönnin päähän, josko siihen menköön", ja painoi päänsä toisen
päätä vasten. Samalla Vetehisen luu taas nousee mönnin päästä hänen
päähänsä, ja hukka siitä kuolee, vaan mönni tointuu uudellensa, virkoaa
jo eloon. Arvelee siihen revon poika: "Olen ollut viisas monessa
paikassa, joko nyt voinee pääni mennä." Laskeusi maahan polvillensa ja
painoi päänsä hänkin hukan päätä vasten, vaan kun rupesi luu hyppäämään
hukan päästä, väistihe vähän, niin luu siitä meni suureen petäjään, ja
se kuoli. "Kuolkoon, onhan toisia metsässä!" sanoi repo ja oli
hyvillänsä, kun ei häneen käynyt. Siitä virkosi hukkakin elämään, ja
menivät kaikki isäntänsä kera kotiin, josta otettiin sisko seuraan,
heitettiin koti autioksi ja lähdettiin yhtenä astumaan; pitäisi nyt
vanhaan kotiin osoitella.
Kotvan kuljettuansa näkivät edessänsä kirkon, joka niin on vanha jo,
että katto kaikki jäkälässä ompi. Mennäänpä kirkkoon, katsotaan
sisustakin, niin täällä pappi on kuin kirkossa ainakin, ja kaksi henkeä
Jumalata rukoilee. Ovat näet pojan isä ja äiti siinä rukoilemassa, vaan
niin ovat vanhoja jo, että toinen polttaa värttinän nenässä, toinen
kävyn nenässä tulta työtä tehdessänsä, eivätkä tunne enää lapsiansa.
Kuninkaan poika silloin ottaa elävätä vettä, valaa sillä vanhuksia, niin
kirkastuvat heti, muuttuvat nuoriksi ja kauniiksi niinkuin ennen
muinoinkin, ja tuntevat samassa lapsensa. Tästäkös nyt ihastuttiin, kun
toinen toisensa tunsi, mentiin yhtenä kaikki omalle linnalle, jossa
poika taatollensa kertoi kaikki vaiheensa, sanoi: "Minä olen jo siskoni
pään kautta ollut manalla." Kuultuansa sen vihastui taatto, että panetti
tyttärensä veräjälle ja ammutti puuskilla kuoliaaksi, vaan
kisakumppaleita syötettiin, juotettiin kultaisista, hopeisista
astioista, ja kuninkaan poika rupesi vanhempiensa linnoilla isännöimään.
Min lienee elettykin. -- Sen pituinen se.