Talossa oli ukko ja akka. Heille oli jo syntynyt yhdeksän poikaa, vaan
ei yhtään tytärtä. Siitä pojat suuttuivat vanhempiinsa, kun ei heille
sisarta saatu, ja äiti kun taas kävi mahakkaaksi, erosivat kodistansa
peläten, että saapi pojan nytkin, ja pakenivat kauas salolle, johon
kyhäsivät itsellensä huoneet. Heidänpä siellä oli paha elää emännättä,
ja kun äitinsä heidän kodista lähtiessänsä oli kuormilliseksi jäänyt,
läksi jonkin ajan kuluttua yksi veli sieltä talolta vanhaan kotitaloonsa
kuulustamaan, mitä siellä tehdään, tyttäriäkö vai poikiako vain. Siellä
ei ollut äiti lapsia vielä tehnytkään, niin poika samassa palasi salolle
takaisin, vaan sanoi lähtiessä äidillensä: "Kun nyt lapsen teet, pane
merkki portin korvaan; tyttölapsen kun tehnet, kehräspuu pitää
pannaksesi, vaan kun poikalapsen, niin kirvesvarsi. Jos siinä katsomaan
tullessani kirvesvarsi merkkinä on, minä en pirtissä käykään, portilta
käännyn takaisin, vaan jos kehräspuu on, sitten tulen huoneissa käymään
ja otan kerallani isäni, äitini, sisareni ja kaikki."
Eukkopa sinä yönä saikin tyttären ja kehräspuun panetti portin korvaan
merkiksi niinkuin puhe oli, vaan yöllä tuli Syöjätär ja muutti
kirvesvarren kehräspuun sijaan. Veljet sillä aikaa pitivät tuumaa
keskenänsä mennä puhuttua merkkiä vanhasta kodistansa katsomaan ja
laittoivat yhden joukostansa sitä tiedustamaan. Se kun perille pääsi ja
näki kirvesvarren portin korvaan asetetun, tuli siitä pahoillensa, ei
vanhempiensa puheella käynytkään, vaan palasi veljesten luo ja puhui
niille asian. Siitä saati ei sen kovemmin kuultu pojista mitään, elivät
siellä salolla erillänsä, vaan vanhemmat tyttärinensä asuivat vanhassa
kodissansa niinkuin ennenkin. Kasvoipa tytärkin täysiaikaiseksi, niin
ilmoitti äiti hänelle, miten yhdeksän hänen veljestänsä Syöjättären
petollisuudesta oli eronnut kotoa, ja puhui koko asian kohdallensa.
Siitäkös sisaren mieli kävi pahaksi, täytyi tyttöraukka velilöitänsä
itkemään ja itki illat, itki aamut suruansa yhä, ettei vähäksikään
helpottanut. Äiti koki lohdutella häntä jos jollakin saadaksensa häntä
itkemästä, vaan suru ei haihtunut tyttären mielestä, se vain itki yhä ja
oli huolellinen. Viimein, kun ei muusta apua nähnyt, tiputti äiti
tyttärensä kyyneleet astiaan, teki niistä jauhojen kera kakkaran ja
sanoi tytölle: "Eläs, tyttöseni, viikommin itke; kun saisit uskollisen
toverin, voisit lähteä velilöitäsi etsimään." Olipa tytöllä
Pilkka-niminen koira, joka oli emännällensä ylen uskollinen ja yhä
seurasi häntä, niin rukoili tytär äitiänsä: "Päästä vain, äitiseni,
minua etsintään, onhan minulle koirassani Pilkassa kylliksi toveria."
No, äiti kun ei nähnyt muustakaan apua olevan, siunasi tytärtänsä
matkalle, sen kyyneleistä leivotun kakkaran pani evääksi ja käski sitä
vierettämään edellänsä, niin se hänelle tien näyttäisi.
Tyttö silloin läksi matkaamaan koiransa keralla, pani äitinsä antaman
kakkaran vieremään ja virkkoi sitä liikkeelle lykätessä:
"Viere, viere kakkarani,
yhdeksihin veikkosihin,
yksihin emon aloihin!"
Sen perässä sai sitten kävelemään, vaan eipä kauas vielä kerennytkään,
kun yhdytti Syöjätär hänet tiellä ja rupesi yhteen seuraan. Vähän matkaa
kuljettuansa yhtenä, alkoi jo tulla helle heille kävellessä, kun oli
ikään paras kesälämmin, ja alkoi vaikeaksi käydä heistä kulkeminen. Oli
lampi siinä lähellä, niin virkkoi Syöjätär tytölle: "Lähtekäämme,
tyttöseni, kesoja kylpemään, kovin tulee vari!" Tyttö olisi jo lähtenyt,
vaan Pilkka esti menemästä, sanoi: "Elä lähde, tyttöseni, Syöjätär
maanittelee sinut." Kuultuansa koiransa varoituksen ei huolinut tyttö
lähteäkään, ja koko uiminen jäi sillensä. Siitä suuttui Syöjätär
koiraan, jotta potkaisi häntä, ja Pilkka-rukalta jalka katkesi. Tytön
oli sääli vanhaa koiraansa, vaan pelkäsi Syöjätärtä eikä rohjennut
virkkaa mitään, työnsihän kakkaransa vieremään ja sanoi:
"Viere, viere kakkarani
yhdeksihin veikkosihin,
yksihin emon aloihin!"
Se kun pääsi liikkeelle, vieri vieremistänsä edellä, ja tyttö ja
Syöjätär kulkivat jäljessä, mutta Pilkkakaan ei luopunut heistä, vaan
tuli kolmella jalalla perästä. Vähän matkaa kuljettuansa tulivat taasen
lammin rannalle, niin Syöjätär alkoi houkutella tyttöä ja sanoi:
"Lähtekäämme, tyttöseni, kesoja kylpemään, paremmin käy sitten kulku."
Tämä arveli lähteäksensä, vaan Pilkka taas varoitti emäntäänsä, sanoi:
"Eläs lähde, tyttöseni, uimaan, Syöjätär maanittelee sinut." Tyttö
silloin totteli koiransa sanaa eikä lähtenytkään uimaan, ja niin jäi
lähtemättä Syöjättäreltäkin, joka suuttui siitä kahta pahemmaksi, ja kun
muuta ei voinut, potkaista kamahutti koiraa, jotta siltä toinen jalka
katkesi. Sekös tytön kaiveli sydäntä, vaan eihän se Syöjättärelle mitä
tainnut, panihan kakkaransa vieremään ja sanoi:
"Viere, viere kakkarani
yhdeksihin veikkosihin,
yksihin emon aloihin!"
Lähdettiin sen jälkiä kulkemaan, kunne se edellä vieri. Syöjätär luuli
jo päässeensä Pilkasta, mutta se seurasi vielä kahdella jaloin
emäntäänsä ja pakisi hänelle kulkiessa: "Jos minusta aika jättää ja
kuolen, niin elä, tyttöseni, lähde Syöjättären kera uimaan, muuten
maanittelee sinut." Ei aikaakaan, kun tuli lampi taas eteen, niin
Syöjätär kohta rupesi houkuttelemaan tyttöä, sanoi: "Käykäämme,
tyttöseni, kesoja kylpemään, kovin tulee jo helle." Vaan tyttö kun
muisti koiransa varoituksen, ei sanonut lähtevänsä, eikä tullut
toiseltakaan uiduksi. Siitä suuttui taas Syöjätär Pilkkaan ja potkaisi
siltä kolmannen jalan poikki, jott'ei vasta enää vastuksena olisi, mutta
koira tulla kemppuroi yhtä hyvin emäntänsä perässä, kunne tultiin
neljännelle lammille, niin esti siinäkin tytön uimisen niinkuin
ennenkin. Siitäkös nyt Syöjätär silmittömästi suuttui, sieppasi kalikan
käteensä ja löi sillä koiraa päähän, jotta siihen kuoli. Tyttö ei voinut
koiraraukkaansa auttaa, pelkäsi itsekin Syöjätärtä, vaan työnsi
kyynelkakkaransa vieremään, ja kuljettiin sen jäljessä edelle. Vähän
matkaa mentyänsä sattuivat taasen pienoisen lammin rannalle, ja Syöjätär
alkoi viekotella tyttöä uimaan sanoen itsellänsä varin olevan. Tytöstä
samatse alkoi jo helle käydä vaivaksi, ja Pilkka kun ei enää ollut
varoittamassa, ei muistanutkaan tyttö olla varoillansa, vaan riisui
vaatteensa rannalle ja seurasi Syöjätärtä lampiin. Siinä kun uivat
sitten vastatusten, sanoi Syöjätär tytölle: "Syydä, tyttöseni, vettä
silmilleni, minä syydän sinun silmillesi." Tytöstä ei ollut semmoinen
teko mieleen, vaan toinen houkutteli häntä ja kiusasi yhä, kunnes sai
viimeinkin syytämään. Syöjätär silloin syyti vuoronsa tyttären silmille
ja sanoi: "Sinun näkysi minulle, minun näkyni sinulle", sillä tyttö oli
kaunis ja sorea, vaan Syöjätär rietas ja ruma kuten aina. Siitäpäs
muuttuikin tyttö samalla rumaksi, tuli sen Syöjättären näköiseksi, vaan
Syöjätär sai tyttären näyn, muuttui ihanaksi ja kauniiksi. Vieläpä otti
tytöltä mielen ja kielenkin pois, ettei tulisi petoksensa ilmiin, ja
läksi uimasta päästyä tyttären kera edelle. Pani sen kyyneleistä
leivotun kakkaran vieremään ja sanoi kuten oli kuullut tytönkin sanovan:
"Viere, viere kakkarani
yhdeksihin veikkosihin,
yksihin emon aloihin!"
Kakkara vierikin vieremistänsä aina veljesten kotiin saati, jossa
seisahtui pihalle. Syöjätär sieppasi sen siitä talteensa ja meni
tyttären kera pirttiin. Olla olettelivat siinä kotvasen, niin kysyivät
veljet: "Mistäs kaukaa nämä vieraat ovat?" Tyttö silloin olisi
ilmoittanut, vaan ei kyennyt raukka, kun oli kieletön ja mieletön,
täytyi olla ääneti vain; mutta Syöjätär, jolla oli tyttären kaunis näky,
vastasi veljesten puhetta ja sanoi: "Terve, veikkoseni, minähän olen
teidän sisarenne, äitinne kymmenes lapsi, jota ette tunnekaan."
Veljekset oudostuivat sitä, ihmettelivät: "No, miksikäs se oli
kirvesvarsi portin korvaan pantuna, kun se tyttären äiti saikin?" -- "Se
oli vaihdettu", selvitti Syöjätär, "kuka lienee vihasniekka vaihtanut;
äiti kyllä panetti kehräspuun merkiksi, vaan yöllä muutettiin
kirvesvarsi sijaan. Siitä kun kasvoin minä täysiaikaiseksi ja kuulin
äidiltäni, miten olitte petoksesta iäksi kotoa jääneet, himotti minua
teitä velilöitäni nähdä, ja rukoilin äitiäni, kunne laski minut
etsimään. Teitä ikävöidessäni itkemäni kyyneleet keräsi äitini astiaan,
teki siitä jauhojen kera eväskakkaran minulle ja neuvoi sitä
vierettämään edellä, niin se minulle tien näyttäisi. Minä teinkin
niinkuin neuvo oli, ja sillä tavoin olen nyt viimeinkin tässä, ja tässä
on tämä äitini leipoma kakkara teille tuomisiksi -- hekää, veljeni!"
Sen valehteli siitä Syöjätär, ja veljet uskoivat häntä, jotta tämähän
tämä onkin meidän sisaremme, ja alkoivat kohdella häntä niinkuin
sisartansa ainakin. Kysyiväthän kuitenkin: "Miksikäs tämän näin
pahannäköisen tyttären tänne toit?" -- "Meneehän tuo suuressa talossa
paimenena", virkkoi Syöjätär toimessansa, eikä tullut koko tytöstä sen
kovemmin puheeksi. Sekös nyt tyttöraukasta pahaa oli, kun ei saanut edes
veikkojansa tervehtiä; vaan minkäpähän teki, kun ei kieli eikä mieli
antanut voimaa, täytyi kuunnella vain, kuinka Syöjätär valehdella
sukelsi. Tämä alkoikin kohta veljesten talossa emännöidä ja olla
niinkuin kodissansa ainakin, mutta oikean sisaren täytyi päivät pitkään
käydä eläimiä paimenessa metsällä ja kaikenmoista vaivaa nähdä. Aamulla
varhain kaimasi häntä jo Syöjätär kujan suuhun ja antoi siinä kielen ja
mielen hänelle, että osasi karjaa paimentaa, mutta illan suussa tuli
siihen vastaan taas ja otti mielen sekä kielen jällensä pois. Sillä
kurin eli tyttö monta aikaa siinä veljesten talossa, ja Syöjätär koki
häntä kaikella tavoin vaivata. Yksin paimenkakkarankin kun teki, niin
kiven aina keskeen asetti, siihen vähän tahdasta ympärille vain, ja sen
antoi metsään lähtiessä tytölle. Sitä parempi oli Syöjättären itsensä
elää. Oli näet se tyttären entinen ihana näky hänellä, niin veljet
pitivät häntä kuin silmäteräänsä eivätkä kieltäneet, jos se niin mitä
olisi tahtonut ja se heidän vallassansa oli. Vaan paimentyttö kun oli
niin riettaan näköinen, häntä tuskin olisi koko taloon suvaittu, ellei
Syöjätär olisi kiusataksensa pitänyt häntä siinä. Yön seutuina talossa
ollessansa oli tyttö aina mieletön ja kieletön, ettei mihinkään kyennyt,
vaan paimeneen päästyänsä oli täysimielinen taas niinkuin ennenkin.
Siellä valitti aina onnettomuuttansa ja lauleli suruissansa:
"Kule, päivä, kuusikolle,
viere veistokoivukolle,
karkoa katajikolle,
päästä paimenta kotihin!
Syöjätär emäntänäni,
paha vaimo valtanani;
kivet leipoi leipihini,
paadet paimenkakkaroihin:
viilin veitseni kivehen,
karahutin kalliohon,
yhdeksissä veijosissa,
yksissä emon aloissa!"
Veljet monestikin ulkotöillä ollessansa kuulivat laitumelta tämän laulun
ja oudostuivat sitä, kun paimentyttö metsiä kävellessänsä aina lauleli,
ja se kotona ollessansa ei konsanaan virkkanut mitään; vaan eihän
kuitenkaan tullut heiltä sitä tarkemmin tiedustelluksi, kun oli tyttö
heistä niin ilkeännäköinen, että tuskin sietivät nähdäksensä. Vaan
muutamana iltana, kun ilma oli tyyni ja selkeä, kuului laulu niin
kauniilta ja viehättävältä nuorimmalle veljelle, joka ikään kaatoi
kaskea metsässä, jotta teki mielensä nähdä tyttöä, sekö se niin
kauniilla äänellä siellä lauleli. Heitti samalla kasken hakkuun sillensä
ja läksi ääntä kohti kävelemään. Kohta löysikin tytön aholla laulamassa
ja kyseli häneltä: "Miten, tyttöseni, metsässä täällä aina laulelet
itseksesi ja kotona et virka mitään?" -- "Minähän olisinkin oikea
sisarenne", vastaili tyttö, "ja se on Syöjätär, jota pidätte
sisarenanne, vaikka petoksella vei minulta oikean näkyni ja antoi omansa
sijaan ottaen vielä mielen ja kielenkin pois, etten voisi ilmoittauda
teille. Metsään laittaessansa antaa kuitenkin aina mieleni ja kieleni
takaisin, että käypi minun lehmiä paimentaminen, vaan iltasella tulee
taas kujan suuhun vastaani ja vie kielen sekä mielen minulta pois."
Kuultuansa tyttären puheen veli jo tunsi hänet sisareksensa ja älysi
Syöjättären viekkauden. Siinä syleili, suuteli nyt tyttöä niinkuin
sisartansa ainakin, vaikka kohta oli ilkeännäköinen ja ruma, ja juoksi
sitten toisia veljiänsä hakemaan. Pian olivatkin kaikki siinä koolla, ja
tyttö kertoi uudellensa heille koko kohtalonsa, miten häntä Syöjätär oli
pettänyt ja siitä lähtien kaikella tavalla kiusannut. Veljet silloin
ilomielin tervehtivät siskoansa surkutellen häntä, kun niin suurta
onnettomuutta ja vaivaa heidän tauttansa oli kärsinyt, ja lupasivat
kostaa sitä Syöjättärelle. Mutta ensinnäkin tuumittiin, miten sisarelle
saataisiin hänen entinen näkynsä ja estettäisiin, ettei häneltä kotiin
tullessa Syöjätär taas mieltä ja kieltä veisi. Asiata jonnekin päin
aprikoitua pidettiin jo semmoinen tuuma, että lähteä sisaren kesken
päivää paimenesta kotiin, pitää silmänsä peitossa hyvin ja voivotella
niitä kipeiksi, niin tultaisiin samassa hänelle siihen avuksi, että
joutuisi Syöjätär petoksensa perille.
Tyttö tekikin kuten puhe oli ja meni sinä päivänä aikaisemmin kotiin,
niin ei Syöjätär arvannutkaan tulla kujan suuhun häntä vastaan, ja sillä
tavoin pääsi tyttö mielellisnä ja kielellisnä aina pirttiin saati.
Siellä kysyy Syöjätär vihaisesti: "Miksikä kesken päivää paimenesta
tulit?" -- "En kärsi metsää kävellä, silmäni ovat kipeät", vastasi tyttö
ja voivotteli surkeasti. Samassa tulivat veljetkin pirttiin, olivat
säälivinänsä tyttöä ja sanoivat: "Sylje toki, siskokulta, tuon
paimenraukan silmille, että paraneisivat, ja hän työhön kykeneisi."
Siinä kun ei käynyt Syöjättären toisten nähden vihaansa näyttäminen,
täytyi tehdä kuten toiset pyysivät, ja sylkäisi tytön silmille. Mutta
tyttö oli varoillansa ja sanoi samassa: "Oma näkysi itsellesi, minulle
minun näkyni", niin saikin entisen näkynsä, muuttui ihanaksi ja
kauniiksi, vaan Syöjätär tuli rumaksi ja riettaaksi, joten oikeastansa
olikin.
Siitä ruvettiin nyt Syöjättärelle kostintoja tuumimaan. Kyly pantiin
lämpiämään, sillan alle kaivettiin hauta, joka täytettiin palavilla
tervaksilla ja katettiin laudoilla siksi että kestivät siinä vain, kun
tuli paloi alla, ja saunatielle sekä saunan sillalle levitettiin musta
haljakka, ettei petosta arvattaisi. Näin tehtyänsä, meni kaksi vanhinta
veljestä hakemaan Syöjätärtä saunaan kuten sisartansa muinoinkin, mutta
tämä empi, ettei muka lähteäksensä, sanoen mielensä ei laativankaan nyt
kylpeä. Toiset kuitenkin mitenhän houkuttelivat, tämä läksi viimein kuin
läksikin, ja veljet saivat häntä käsivarsista verkaa myöten taluttamaan.
Päästiinpä saunan ovelle, niin ei olisi Syöjätär astunutkaan veralle,
sanoi: "Tästä hyppään nyt pankolle ja siitä lavoille", vaan toiset
estivät sen, sanoivat: "Astu, ainoa sisar, tiputellen taputellen sileätä
siltaa, mustaa verkaa myöten", ja saivat viimeinkin hillityksi. No, se
kun rupesi taluttajoiden keskellä hiljalleen astumaan, laudat eivät
kestäneetkään, ja Syöjätär pudota romahti tuliseen hautaan. Veljet
samalla salpasivat oven kiinni, ja sauna syttyi tuleen; mutta
palaessansa huusi vielä Syöjätär haudasta: "Tulkoon minun sijaani:
sirkkasia silmistäni, korppiloita korvistani, harakoita hapsistani,
variksia varpaistani, ihmisiä noukkimaan, ihmisten eloja syömään!" --
Sen pituinen se.