Oli ukko ja akka, joilla oli kaksi ylen kaunista ja siivoa lasta, toinen
poika, toinen tytär. Ukko kun oli vanha, kävi äkisti sairaaksi ja kuoli.
Kohta miehensä kuoltua rupesi akkakin posimaan ja kävi huonoksi jo, että
tunsi loppunsa lähestyvän, niin varoitti kuolinvuoteelta lapsiansa ja
sanoi: "Eläkää, lapseni, hyvästi keskenänne, minusta jo aika jättää!"
Tuskin saikaan äiti jäähyväiset sanoneeksi, niin se jo kuoli, ja poika
ja tytär jäivät vanhassa kodissansa taloutta pitämään, elivät hyvässä
sovussa keskenänsä ja tulivat hyvästi toimeen.
Vaan tulipa aikojen kuluessa veljelle kuitenkin ikävä, ja alkoi laatia
mielensä naimaan. Kävi siitä siskonsa puheelle ja sanoi: "Siunaa minua,
siskoni, matkalle, olisi kosintaan lähteminen." -- "Ka, nai sinä,
veljeni, nai", kehoitti sisar veljeänsä ja toivotti onnea matkalle. Veli
silloin heitti sisarellensa jäähyväiset ja sai sitä tietänsä matkaamaan.
Sielläpä sattui Syöjätär tulemaan pojalle naiseksi, vaan se kun ei
tuntenut häntä, otti Syöjättären luoksensa ja toi kotiinsa. Elettiin
siinä nyt muutaman aikaa hyvästi yhtenä, ettei paremmasta apua. Veljellä
vaikka oli nainen, piti sisartansa yhtä rakkaana kuin ennenkin ja antoi
hänen taloa hoitaa ja emännöidä kuten hyvänsä tahtoi. Sepä ei ollut
Syöjättären mieleen, vaan alkoi pistää vihaksi, ettei hänelle annettu
emännyyttä. Kerran sitten laati veljen mieli metsälle, niin meni
lähtiessä sisarensa puheelle ja sanoi: "Siunaa minua, siskoni, matkalle!
Lähden vähäksi metsällä käymään." -- "Ka, mene sinä, veikkoni, mene",
vastasi sisar, ja niin läksi veli metsälle sanomatta naisellensa mitään.
Siitä suuttui taas Syöjätär vielä pahemmin, kun ei poika metsälle
mennessänsä virkkanut hänelle sanaakaan, ja piti siitä sisarelle vihaa.
Mitäs ollakaan; miehensä metsällä ollessa meni Syöjätär navettaan,
tappoi siellä lehmät, lampaat, hevoset ja kaikki, ja kun keksi miehensä
kotiin tulevan, juoksi veräjälle vastaan heti ja sanoi: "Kysy vastakin
siskoltasi siunausta, nyt hän poikessa ollessasi tappoi lehmät, lampaat,
hevoset ja kaikki, mitä talossa oli." -- "Tappakoon!" vastasi poika,
"omansapahan olivat", eikä pitänyt asiasta mitänä.
Kului aikaa vähäsen, niin poika samatse meni metsälle ja pyysi
sisareltansa siunausta, vaan naisellensa ei virkkanut mitään. Nainen
silloin menee ja astiat kaikki murottelee paloiksi. Tuohisen, lusikan ja
ropeen vain jättää ehyiksi, ja kun poika metsältä palaa, käypi tielle
häntä vastaan ja sanoo: "Kysy vastakin siskoltasi siunausta, nyt hän
astiat murotteli kaikki, ei muuta kuin tuohisen, lusikan ja ropeen vaan
jätti särkemättä." Ei poika vielä ollut asiasta millänsäkään, sanoihan
vain: "Murottakoon, omansapahan olivat."
Meni taas muutama päivä, niin poika samatse kävi sisarellensa sanomassa
jäähyväiset ja meni metsälle entiseen tapaansa, jott'ei naisellensa
virkkanutkaan. Tämäpä sillä aikaa pojan sai, niin tappoi sen polvillensa
ja miehensä metsältä palatessa syytti senkin sisaren päähän ja sanoi:
"Semmoinen sinulle on siskosi siunaus, nyt hän ainoan poikasi tappoi,
jonka poikessa ollessasi sain." Siitäkös nyt veli suuttui sisareensa
viimeinkin, kun luuli hänen lapsen tappaneen, ja arveli suruissansa:
"Kuinka häntä nyt kurjaa rangaista, tappaako, yön selkäänkö panna, kun
se semmoisia rupeaa laatimaan?" -- "Kyllä siihen keinon keksimme",
lausui nainen, "lähdemme yhdessä marjaan, niin siellä häneltä kädet
katkaisemme ja heitämme semmoisena metsään." Mies ei voi siihen mitään
virkkaa, niin on nyt paha mielestä, antaahan akallensa vallan, ja
soudetaan kolmen hengen saarelle marjaan. Poimittiin siellä sitten,
minkä aikaa lienee poimittuna, niin sanoi veli sisarellensa: "Käännypä,
sisko, rantaan, vene jäi maalle vetämättä, ken tiesi, sen tuuli vie."
Sisar kohta kävikin veljensä kera rantaan ja vetäisi vähän venettä, vaan
veli samalla sieppasi kirveensä ja lyödä rapahutti häneltä veneen
laidalla kädet poikki. Siihen jätti sitten tyttöraukan autiosaareen
käsittömäksi ja itse souti naisensa kera kotiinsa.
Ei auttanut sentähden tyttöparankaan yhteen kohti jääminen, kun vielä
hengissä oli, vaan läksi suruissansa saaren alaa kulkemaan ja käveli
metsää sinne tänne eksyksissä. Viimein, kotvan aikaa kuljettuansa, tuli
kaunis satu eteen, kaikenlaisia hedelmäpuita täynnä, niin tyttö meni
siihen aituukseen ja istuihe puiden siimekseen lepäämään. Siinä eli
sitten monta päivää siinä puun juurella, nälkä jos tuli, appoi suullansa
mesimarjasia ympäriltänsä, ja linnut kun hedelmiä puusta söivät, hän
niitä kettuja, joita sieltä maahan loivat, kyntymäisillänsä nokki ja
niillä elätti henkensä. Sepä olikin kuninkaan pojan satu, johon tyttö
oli joutunut ja jossa nyt marjojen syömisellä eleli. Muutamana yönä
näkee kuninkaan poika unia, on muka siinä sadussa kävelevinänsä ja
löytää sieltä kauniin neitosen. Herättyä aamusella juohtui uni hänen
mieleensä, ja lähtee kohta katselemaan satuansa, jossa ei hyvään aikaan
ollut käynytkään. Sinne kun tuli ja sai puistossa kävelemään, niin
samassa näki puiden siimeksessä istuvan nuoren neitosen, joka välistä
aina appoi marjasia suullansa. Oudostui kuninkaan poika sitä, kuka se
hänen sadussansa istuja oli, laati tytölle nöyrät terveiset ja kyseli:
"Käsitönkö, korvitonko, silmitön, kuuro vai mitön sinä, tyttö kulta,
olet, kun tähän olet istumaan jäänyt?" Tyttö kun keksi kuninkaan pojan,
pelästyi pahanpäiväiseksi eikä juljennut virkkaa mitään, vaan vetäytyi
puiden alle piiloon. Menipä kuninkaan poika likemmäksi ja katseli
tarkemmin neitiä, niin jo tunsi hänet siksi, minkä unessa oli nähnyt; ei
olisi mitön, kaunis on muuten ja sorea, vaan kädet ovat tyttöraukalta
poikki, ja surulliselta näyttää. Rupesi siitä nyt kauniisti
puhuttelemaan tyttöä, niin tämäkin vähitellen rohkeni ja kertoi hänelle,
miten käsittömäksi oli tullut ja eksyksissä sitten siihen satuun
joutunut.
Tyttären kertomasta päästyä astui kuninkaan poika ihan luokse ja sanoi:
"Voi tyttökulta, miten olet vaivaa paljon kärsinyt; tules minulle, niin
vien sinut kotiini ja otan naisekseni." Mutta neiti vastasi: "Elä sinä,
kuninkaan poika, minua härsytä, et sinä totta puhu kumminkaan." -- "Ka,
totta ainakin puhun", sanoi kuninkaan poika, "tule sinä vain, tyttöseni,
minulle, tule!" Neiti yhä vielä empi lähtiessänsä sanoen: "Ellös,
kuninkaan poika, minua raukkaa härsyttäkö." Mutta toinen aina houkutteli
ja rukousti, kunne läksi tyttö kuin läksikin; ja kuninkaan poika kantoi
sen käsittömän neitisen kotiinsa. Linnoille tultua meni sitten
vanhempiensa puheelle ja sanoi: "Siunatkaa minua, isäni ja äitini,
naimaan, kun minulle Jumala näin kauniin morsiamen soi." No, eihän
muuta, vanhemmat kun näkivät tyttären, että se oli kaunis ja muutenkin
käytökseltänsä soma, suostuivat poikansa naimisiin; linnoilla laadittiin
häät, ja kuninkaan poika nai sen käsittömän tyttären, jonka sadustansa
oli löytänyt.
Elettiin sitten kotvan aikaa onnellisina, ja kaikki linnan väki
ihmetteli nuoren naisen kaunista ja sievää käytöstä; niin ihanaa ja
sulomielistä naista ei oltu linnoilla konsaan nähty, se vain, että oli
raukka käsitön. Tulipa kerran sitten kuninkaan pojalle tärkeitä asioita,
että täytyi toiselle linnalle lähteä kaupalle ja jättää nuori naisensa
kotiin, vaikka ikään oli kuormillisna. Matkallansa sattui hän tulemaan
siihen taloon yöksi, kusta naisensa oli syntyisin, jossa Syöjätär ja
naisen veli elivät vielä yhtenä niinkuin ennenkin. Olla oletteli vähän
aikaa pirtissä, niin kysyi häneltä Syöjätär: "Pitääkö matkamiehelle
kylyä?" -- "Ka, hyvä olisi matkasta väsyneelle kyly", virkkoi kuninkaan
poika ja läksi samalla kylpemään. Hänenpä siellä kylpiessään tuli taloon
linnoilta kirja, että pojan on kuninkaan pojan nainen sillä aikaa kotona
saanut, niin kauniin, niin kauniin, ettei maalla mointa:
Kädet on kultaa kalvoisesta,
jalat polvista hopeiset,
päivyt paistaa päälaelta,
kuutamoiset kulmaluilta,
otavaiset olkapäiltä,
tähdet taivon hartioilta,
seitsentähtinen selältä.
Sen kirjan sieppaa Syöjätär tuojalta, avaa ja lukee sen sukkelasti, ja
kun huomaa, mitä siihen on kirjoitettu, luo samalla oikean kirjan
kiukaaseen ja laatii toisen sijaan, jossa sanotaan, että koiranpennun on
nainen kotona saanut. Tulipa kuninkaan poika kylystä ja luki kirjan,
niin kävi siitä niin pahoillensa, että täytyi itkemään eikä hyvään
aikaan voinut virkkaa mitään. Työnsihän viimein kuitenkin vastimen,
jossa sanoi: "Olkoonpa jos mikä se naiseni synnyttämä, minun tulooni
saati pitäkää elossa molemmat, sekä äiti että sikiönsä." Mutta saipa
Syöjätär taaskin sen vastimen, niin loi kiukaaseen ja pani toisen
sijaan, jossa käski ei päivää ei yötä pitää, kuin panna tynnyriin sekä
äiti että lapsikin ja työntää mereen. Sen kirjoituksen antoi sitten
kirjan tuojalle, joka heti kiirehti linnoille ja antoi kirjan
luettavaksi. Siitäkös nyt suru nousi kuninkaan kodissa! Kaikki rahvas
surkutteli naista, ja yksin vanhakin kuningas itkee sanoen miniällensä:
"Sinua on käsketty, miniäni, lapsinesi tynnyriin panna ja mereen
työntää, ja minäkään en voi sinua raukkaa auttaa, vaan täytyy tehdäkseni
kuten on käsketty, vaikka kyllä särkee mieltäni." Mitäs, surihan se
nainen kovaa onneansa, kun piti ihanan lapsensa kuolettaa tynnyrissä,
vaan täytyihän sen käskyä kuitenkin totella. Vanha kuningas silloin
laatii suuren rautaisen tynnyrin, johon panee kaikenmoista muonaa
hyvästi, ja naisen lapsinensa työnnähyttää mereen.
Kuplaa siellä tynnyri meressä, kuplaa kokonaista kolme vuotta, niin jo
kasvaa naisen poika suuremmaksi. Alkaapa yht'äkkiä tynnyriä siellä
jylkyttää; jylkyttää, jylkyttää yhä, eivätkä tiedä tynnyrissä olijat
syytä, niin sanoo poika äidillensä: "Onko, äitiseni, neulaa mitä, niin
kaivaisin kolon tynnyriin ja katsoisin, mikä tässä jylkyttää?" -- "On",
sanoi äiti ja antoi suotta aikaa neulan pojallensa. Vaan sepä kun sai
neulan käsiinsä, rupesi sillä nävertämään ja kaivoi kaivamistansa yhä,
kunne sai viimeinkin tynnyrin kupeeseen kolon. Siitä pääsi nyt katsoa
tirkistelemään, siitä reiästä, näki kiven olevan meressä, jota vasten
tynnyri jylkytti, ja virkkoi kohta äidillensä: "Potkaan, maammoseni,
pohjan tynnyristä, niin pääsemme tästä ahtaasta asunnosta ja kivelle
nousemme." -- "Elä sinä, poikaseni, kun et vain mereen uppoaisi!"
varoitteli äiti; mutta poika silloin jo potkaista surautti pohjan irti
tynnyristä, ja pääsivät kivelle istumaan. Vaan mitäs ollakaan; kivi oli
laako, ja samassa nousi suuri vaahtiharja laine, joka liehkaisi kivelle
ja lipaisi pojan mennessään. Sekös nyt äidistä pahaa oli, kun ainoa
poikansa aaltoihin katosi, vaan minkäpähän teki, työntuskin pysyttelihe
itsekin nilvakalla kivellä. Alkoihan kuitenkin rukoilla Jumalata ja
sanoi: "Kunpa nyt, Jumalaiseni, päästäisit minut rannalle tästä, koska
elämään kuitenkin jätit!" Tulikin silloin, kohosi meren selältä kauhean
suuri, vaahtipää aalto taas, joka pyyhkäisi hänetkin kiveltä ja vei
selässänsä mantereeseen, jossa loi viimeinkin rannalle.
Istui siinä nyt nainen somerolla suruissansa eikä tiennyt, mikä
neuvoksi, kun hän autiorannalle oli joutunut. Sattuipa hauki
uiskentelemaan siitä rannitse, niin eksyi kivien lomiin eikä osannut
enää pois. Nainen silloin tavoitti sitä kynkillänsä ja sai kiinni, mutta
hauki rupesi yht'äkkiä pakisemaan ja sanoi: "Ellös, nainen-kulta,
tappako minua, vielä minä sinun mielesi ihastutan." -- "Jo minua on
kylliksi ihastuteltu", arveli nainen surussa mielin; vaan ei kumminkaan
tappanut, laski saaliinsa irti ja päästi mereen. Hauki silloin pakisi
vedestä: "Ellös surko, nainen-kulta! Tuonne meren rantaa kun menet,
sieltä löydät vaahtitukun kallion reunasta, ja sillä kun kynkkiäsi
peset, kasvavat poikkinaiset kätesi järillensä; vaan kun sitä vaahtea
vaalit paranneissa käsissäsi, syntyy hukkunut poikasi, joka luodolta
laineisiin katosi." Nainen tekee kuten hauki neuvoi. Kun vaahdella pesi
kynkkiänsä, ne samalla kasvoivat entisellensä ehyiksi, ja kun sitten
vaahtea vaaliskeli käsissänsä, ilmaantui hänelle hukkunut poikansa,
jonka luuli jo kuolleeksi. "Huh, huh, kun viikon makasin", sanoi
elpyessänsä poika emollensa. "Viikomman, poikaseni, olisit minutta
maannut", vastasi äiti ja puhui pojallensa, miten hauki häntä autteli
hädässä.
Siitä läksivät sitten kahdenkesken meren rantaa matkustamaan ja kulkivat
hyvän aikaa eksyksissä löytämättä ihmisasunnoita missään. Viimein
keksivät jo talon, menivät siihen ja tulivat pirttiin. Sepä olikin
naisen kotitalo, jossa eli veli vaimoinensa niinkuin ennenkin. Kuninkaan
poika, joka sitä nykyä oli tavallisilla kauppamatkoillansa, oli ikään
poikennut tähän entuudesta tuttuun taloon yöksi ja oli siinä majaa, kun
nainen poikinensa tuli taloon. Naista kuitenkaan ei täällä enää
tunnettu, se oli paljollisesta surusta ja vaivasta käynyt
tuntemattomaksi, semminkin kun oli huonossa ja rikkonaisessa asussa;
vaan itse tunsi hän pirtissä olijat kaikki, suhahti hiljaa pojallensa,
miten siinä nyt lähimmäistensä saapuvilla olivat, osoitti miestänsä,
veljeänsä ja Syöjätärtä ja näytteli hänelle, missä mikin istui. Toiset
kun eivät tunteneet näitä vieraita, luulivat kerjäläisiksi, vaan
ihmeksivät kuitenkin poikaa, kun oli niin kaunis, niin kaunis, ettei voi
suun sanoa:
Kädet on kultaa kalvoisesta,
jalat polvista hopeiset,
päivyt paistaa päälaelta,
kuutamoiset kulmaluilta,
otavaiset olkapäiltä,
tähdet taivon hartioilta,
seitsentähtinen selältä.
Hän siinä kävelee rohkeasti lattialla, katselee tarkasti kaikkia, ja kun
liikahtaa vain, niin pirtti aina valkeaksi välähtelee, hänestä semmoinen
kirkkaus hohtaa. Rupesivatpa naisen veli ja kuninkaan poika häntä
puhuttelemaan, sanoivat: "Haastapa, poikaseni, tarina, äijän jo
kaikenmoista tietänet, kun olet ympäri maan kävellyt." -- "Minäpä kun
sanon tarinan", virkkoi naisen poika, "pitää olla vartijat ovella, ettei
ole tulla ei lähteä siitä kenen." Pantiin silloin vartijat ovelle ja
käskettiin pojan tarinoida. Se kun näki vartijat siinä, meni kohta
äitinsä reunaan ja sai omaa tarinaansa sanomaan. Älysi jo Syöjätär
asian, niin kielsi poikaa haastamasta ja saikin hänet vaiti olemaan,
mutta äiti ei huolinut kiellosta, vaan puhui lopun.
Tästä jo kaikki arvataan, että hän on se kuninkaan pojan nainen, vaan
ihmetellään, mistä lienee kädet saanut, kun hän ennen oli käsitön.
Nainen silloin selitti senkin, miten häntä hauki oli auttanut, ja puhui
asian kohdallensa. Siitäkös nyt ilo nousi veljen talossa, ettei mointa
ole nähty ei kuultu. Kaikki muuttivat kuninkaan pojan kera linnoille ja
rupesivat yhtenä elämään, mutta Syöjätär pantiin upeiden häntään
revittäväksi, jossa kuoli. -- Sen pituinen se.