Oli kolme tytärtä. Lehdossa kävellessänsä saivat keskenänsä pakinoimaan.
Vanhin sanoi: "Minä saan kolmesta ohranjyvästä sotaväelle ruoan." Toinen
sanoi: "Minä saan kolmesta pellavankuidusta sotaväelle vaatteet." Kolmas
virkkoi: "Minä saan kolmesta kohdusta yhdeksän poikaa." Sattuipa
kuninkaan poika metsällä ollessansa kuulemaan tytärten pakinat ja mietti
mielessänsä: "Se minun pitää ottaa, kuka saapi yhdeksän poikaa kolmesta
kohdusta." Vei tyttären kerallansa linnoille ja otti naiseksensa.
Elivät sitten aikansa yhdessä, niin jo kohtuutui se nainen ja sai kolme
poikaa yhdestä kohdusta, niin kaunista, niin kaunista, ettei maalla
mointa:
Kädet kultaa kalvoisesta,
jalat hopeiset polvista,
päivyt paistoi päälaelta,
kuutamoiset kulmaluilta,
tähdet taivon hartioilta.
Lähdetään siitä pesijätä etsimään, ja orja saapi matkaamaan. Kulkee
vähän matkaa, niin Syöjätär tulee vastaan, sanoo: "Kunne matkaat?" --
"Pesijätä etsimään." -- "No, ota minut!" pyrki Syöjätär. "Ka, kun
tullet", vastasi toinen ja pyysi häntä matkaansa. "Vuotahan vähäsen",
virkkoi Syöjätär, "käyn kotonani vain pistäymässä, niin sitten tulen."
Orja vuotti siinä sen aikaa, mutta Syöjätär otti metsästä kolme korpin
äpärettä helmaansa ja tuli orjan luokse takaisin, josta kulkivat yhdessä
linnoille. Siellä vietiin Syöjätär heti lapsia pesemään, vaan tämä kun
pääsi naisen kera kahden kesken, salasi naisen oikeat lapset ja kantoi
korpin äpäreet vain pirttiin, sanoi: "Onpa niitä pestäviä toki, ilman
joutavia korpin äpäreitä vain!" -- "No, oli mit' oli, korjatkaahan
naista kylyyn ainakin", vastasi kuninkaan poika; vaan kuitenkin oli paha
mielensä, kun nainen korpin äpäreitä rupesi saamaan. Lähdettiinpä naista
kylyyn saattamaan kuten käsky oli, niin Syöjätär sillä aikaa juoksutti
hänen kolme poikaansa puhtaaseen peltoon, vihantaan vainioon ja kätki
valkoisen kiven alle.
Ollaan taas, eletään linnoilla, minkä eletäänkin, niin nainen toiste
käypi kuormilliseksi ja tehdä kavahuttaa kolme poikaa yhdestä kohdusta,
niin kaunista ja ihanaa, jotta:
Kädet kultaa kalvoisesta,
jalat hopeiset polvista,
päivyt paistoi päälaelta,
kuutamoiset kulmaluilta,
otavaiset olkapäiltä,
tähdet taivon hartioilta.
Lähdetään taas pesijätä etsimään kuin viimeinkin, ja Syöjätär niin ikään
tiellä vastaan tulee ja tarjoakse pesijäksi. Etsijät eivät ottaisi
häntä, vaan Syöjätär poikkesi syrjään, loi tien vieressä mutkan ja tuli
uudestansa eteen, sanoi: "Ottakaa minua pesijäksi!" Etsijät nyt eivät
tunteneet häntä, että se oli se entinen akka, vaan pyysivät häntä
linnoille lähtemään. "Vuotahan, kun kotonani pistäydyn ensin", virkkoi
Syöjätär, juoksi heti metsään, minne lie juossut, otti sieltä kolme
variksen poikaa mukaansa ja toi ne linnoille. Siellä kun tuli naisen
luokse, pesikin lapset, vaan pani heidät piiloon, ja variksen äpäreet
vain kantoi helmassansa pirttiin ja sanoi äkäisesti: "Onpa niitä
pestäviä toki, pelkkiä variksen äpäreitä vain!" Käski kuninkaan poika
korjaamaan naista yhtä hyvin, sanoi: "On mit' on, saattakaahan kylyyn
ainakin!" Syöjätär silloin oli varoillansa, ja naista kun lähdettiin
kylyyn viemään, niin kantoi lapset taas puhtaaseen peltoon, vihantaan
vainioon ja peitti valkoisen kiven alle, jonne oli toisetkin vienyt.
Mutta kuninkaan poika tuli surulliseksi kovin eikä tiennyt, mikä avuksi,
kun hänelle nainen semmoisia lapsia rupesi saamaan. Nainen puoleltansa
kestää kaikkea sitä eikä sano, jos se niin mitä Syöjätär hänelle
laatisi, pitää vain variksen poikia lapsinansa. Mitäs ollakaan? Kului
aikaa kotvanen, niin kuninkaan poika jo haihdutti surun mielestänsä, ja
nainen kävi kolmannen kerran kohtuiseksi. Kantoi aikansa kohtua, niin jo
saantiaika tuli, ja hän tehdä kavahutti kolme poikasta, niin ihanaa,
niin kaunista, jotta:
Kädet kultaa kalvoisesta,
jalat hopeiset polvista,
päivyt paistoi päälaelta,
kuutamoiset kulmaluilta,
otavaiset olkapäiltä,
tähdet taivon hartioilta.
Pantiinpa orjat nyt heille pesijän etsintään, vaan niille kävi samoin
kuin entisillekin. Syöjätär tuli tiellä vastaan ja kysyi: "Kunne
matkaatte?" -- "Pesijätä etsimään." -- "No, ottakaa minut", sanoo
Syöjätär. He ensinnä eivät huolineet hänestä, kulkivat edellensä, mutta
Syöjätär pyörähti syrjään ja kiersi tien vartta heidän edellensä taas.
Kävi siitä heille vastaan uudellensa ja pyrki pesijäksi. "Ka, kun
lähtenet niin lähde", sanoivat etsijät ja mieltyivät ottamaan häntä.
Syöjätär kuitenkin pyrki pikimmältänsä kotona käymään, otti kolme
harakan äpärettä helmaansa ja tuli niiden keralla linnoille. Vietiin
siellä naisen luokse, vaan sepä oli kaksi poikaansa kätkenyt lakkiinsa,
niin ei ollutkaan kuin yksi poika vain näkyvissä, kun Syöjätär tuli
pesemään. Se ihmettelemään sitä, kunne toiset joutuivat, ja sanoi
naiselle: "Kolme poikaahan olette yhdestä kohdusta ennen saaneet,
mitenkä nyt on vain yksi?" -- "Ka, senhän minulle Jumala salli, sen
yhden vain", vastasi nainen, ja Syöjättären täytyi tyytyä siihen. Pesi
sen yhden pojan ja pisti piiloon, mutta harakan äpäreet kantoi taaskin
pirttiin ja sanoi vihaisesti: "Onpa niitä pestäviä perkeleitä, joutavia
harakan poikia vain!" -- "No, oli mit' oli", sanoi kuninkaan poika,
"saattakaahan nainen kylyyn!" No, lähdettiin häntä viemään sinne, niin
Syöjätär sillä aikaa pojan otti piilostansa ja kantoi puhtaaseen
peltoon, vihantaan vainioon, johon peitti valkean kiven alle.
Mietti kuninkaan poika mielessänsä, mitä naiselle piti tehtämän, kun hän
linnun poikia vain teki. Kauan arveltuansa päätti viimeinkin
tuhottavaksi, ja kun tuotiin naispoloinen kylystä, niin panetti hänet
rautaiseen tynnyriin ja työnnähytti mereen, jott'ei vasta enää semmoista
surua hänen tauttansa tulisi. Sataitsee siellä nainen raukka meressä,
kuplaa tynnyri aaltoloissa kokonaista kolme vuotta, niin kasvavat jo
naisen lakkiinsa kätkemät pojat suuremmiksi ja alkavat pitkästyä oloansa
siellä pimeässä piilossansa. Rupeaapa heidän tynnyriänsä siellä meren
selkää ajellessa yht'äkkiä jylkyttämään, vaan eivät tiedä syytä, mistäpä
he tynnyrissä olijat sen tiesivät, kuulivathan vain, miten juhmaa
tynnyri jotakin vasten. Pojat viimein alkavat rukoilla Jumalata, sanovat
haikealla mielellä: "Oi Jumalainen armias, murota meiltä tämä tynnyri,
päästä päivääsi näkemään, ilmaasi ihailemaan!" Tuskinpa saivatkaan sen
sanoneeksi, niin levesi jo tynnyri, aukeni joka puolelle; ja kun
katsotaan, niin meren saaressa ollaan. Kiittivät silloin Jumalata
auttamastansa ja saivat saaren rantaa kävelemään. Pakisevat pojat siinä
keskenänsä, tuumailevat: "Milläpä kurin rupeamme tässä nyt elämään, kun
tämä autio saari on?" Tuossa paikassa tuli hauki uiskennellen rantaa,
sanoi: "Puhkaise, poikaseni, minulta vatsa!" -- "Enkä puhkaise", sanoi
poika, "minkätähden minä sinut tappaisin." -- "Puhkaise vain", pakisi
hauki, "mitä ollee vatsassani, sitä on." Ei olisi poika sittenkään vielä
puhkaissut, vaan hauki houkutteli yhä, sanoi: "Tehkää toki kuten pyydän,
siell' on vatsassani sininen paikka ja säälitsä, niistä teille hyvää on.
Kun sen paikan otatte, sillä sivallatte ristin-rastin maata, niin siihen
huonukset tulevat; tahi rannalla vettä sivallatte, sanotte: 'Syntyköön
kivinen silta merestä poikki linnoille saati', niin se syntyypi heti.
Vaan säälitsäinen pitäkää tallellanne, ja jos sattuu hätä kussa
tulemaan, niin se teitä auttaa ajallansa." No, he tekivät sen. Kun
sivalsivat vain hauen antamalla paikalla, niin saareen syntyi asunto
niin kaunis, niin kaunis, jott'ei sovi sanan sanoa, ja rannasta loittoni
kivinen silta aina kuninkaan linnoille saati.
Hätäkös siinä nyt ollessa heillä? Eletään kuin muinoinkin talossa.
Paistavat sieltä meren saaresta kuin tähti ikään huonukset linnoille, ja
linnan väki ihmettelee sitä, kuka siellä moisissa huoneissa asunee, vaan
ei saada tietoa keltään. Sattuipa kerjäläinen meren rannitse kävelemään,
niin näkee kivisen sillan merelle vievän ja lähtee sitä myöten astumaan.
Astuu, astuu sitä myöten, niin alkaa saari hänelle näkyä, josta paistaa
kuin tähti hänen silmiinsä. Kulkee yhä edellensä, kunne pääsee jo
saareen, niin näkee kauniit kullalta loistavat huoneet siellä ja käypi
niitä kohti aina pihaan asti. Meneepä pirttiin nähdäksensä, ketä siellä
eläisi, niin siellä nainen asuu kahden poikansa kera. He kerjäläistä
syöttävät, juottavat ja hyvänä pitävät kuin vierasta konsanaan, ja pois
lähtiessä vielä pojat kaimaavat häntä sillan korvaan matkalle. Kulkee
siitä ukko jäljellensä ja tulee mantereelle, niin lähtee linnoilla
käymään ja kävelee siellä kuninkaan pihoilla, ryötää.
Istuupa kuninkaan poika huoneensa ikkunassa katsellen rahvasta, mikä
liikkui linnan pihalla, niin keksi muiden seassa kerjäläisukonkin ja
kysyi häneltä: "Mistäpä, kerjäläinen, kävelet?" -- "Oi kuninkaan poika
armias!" vastasi kerjäläinen, "tietäisitkö, missä minä kävelin, et
enempää pirtissä istuisi." -- "No, missäpä kävelit?" kysyi taasen
kuninkaan poika. Virkkoi silloin ukko: "Läksin rantaa tästä sinun
linnoiltasi kulkemaan, niin näin kivisen sillan merelle päin menevän ja
sain sitä myöten kulkemaan. Kuljin, kuljin kotvasen, niin tulin
viimeiseltä meren saareen; saaressa talo oli ja talossa eläjät, äiti ja
kaksi poikasta, niin kaunista, niin kaunista, jotta:
"Kädet kultaa kalvoisesta,
jalat hopeiset polvista,
päivyt paistoi päälaelta,
kuutamoiset kulmaluilta,
otavaiset olkapäiltä,
tähdet taivon hartioilta.
"Siellä minua syötettiin, juotettiin jalosti, niinkuin sinuakin tässä
linnoillasi hyvänä pidettäisiin kaikenmoisella, ja lähtiessä vielä
poikaset kaimasivat minua matkalle."
Kuultua kerjäläisen pakinat juolahti jo kuninkaan pojan mieleen: eiköhän
se minun naiseni siellä elä poikinensa saaressa? "Jo on ajatteluttanut
minuakin", sanoi hän, "mikä sieltä tähden tavalla paistaa saaresta tänne
linnoilleni, vaan en tiennyt, ken siellä moisissa huoneissa asuisi.
Milläpä pääsisin nyt sinne, että saisin ne saaressa eläjät nähdä?" --
"Ka, hyvin voit päästä", sanoi kerjäläisukko, "kun lähteä haluttanee,
silta hyvä on, ettei toista mointa, minä oppaaksi lähden." Lähdettiin
siitä nyt siltaa myöten kulkemaan, kerjäläisukko juohatti, ja tultiin
yhtenä saareen. Näkee kuninkaan poika talon, niin pirttiin menee, siellä
terveykset laatii. On siinä, olettelee, niin saapi jo sanelemaan, kysyy
poikasilta: "Ka, miltä maalta te olette tähän sattuneet?" Sanoivat
pojat: "Ka, siltä maalta me olemme; kun olimme tynnyrissä, se rupeaa
kiveä vasten kolkuttamaan, ja me emme tiedä, missä me olemme, niin
rukoilimme Jumalata, jotta: Jumalaiseni, murota meiltä tynnyri! Hän
meitä auttoi silloin hädästämme, tynnyrin kupeet aukesivat, ja kun
katsoimme, olimme tämän saaren rannalla. Saimme siitä sitten rannitse
kävelemään ja pakisimme keskenämme, miten rupeaisimme autiosaaressa
elämään, niin hauki uiden tuli siihen rantaan ja käski meitä vatsaa
häneltä puhkaisemaan. Emme tahtoneet ensinnä häntä tappaa, mutta yhä kun
yllytti meitä, täytyi viimeinkin tehdäksemme kuten oli pyytänyt, ja
saimme hänen vatsastansa sinisen paikan ja säälitsän. Niistä meille apua
oli. Kun sivalsimme sillä hauen antamalla paikalla vain, niin heti
syntyi meille kaikki, mitä tässä olet nähnyt: kultaiset huoneet ja
kivinen silta."
Poikien puhumasta päästyä täytyi kuninkaan poika itkemään ja sanoi:
"Minä ne olen raatanut työt, minä sitä olen teidän vaivoihinne syynä; te
minun lapseni olette!" Menee siitä sitten poikien äitiä sepäämään,
sanoo: "Sinä olet minun naiseni, minä sinun miehesi, ja pojat samassa
minun ovat." Tuntee tuossa toinen toisensa, ja siinä ilo nousee moinen,
ettei voi virren veteä, saarnan sanoa. Sanoi siitä kuninkaan poika:
"Lähtekää nyt, poikani, pois minun linnoilleni, josta olette
syntyisinkin!" Ottaa naisensa ja poikansa kerallensa, ja lähdetään
yhtenä matkalle. Poika kormanostansa otti paikan ja sivalsi sillä
huoneita, niin samassa katosivat, ja siltaa myöten poikki merestä
päästyä sivalteli taasen siltaa sillä, niin sekin kohta hävisi. Siitä
perille kun tultiin, laadittiin heti pidot, kun nyt kuninkaan poika
naisensa ja poikansa oli löytänyt.
Alettiin sitten elää eletellä kuten muinoinkin. Päivä tuli, toinen meni,
ja rauha oli ja onnellisuus kuninkaan pojan kodissa. Vaan saivat pojat
kerran äidiltänsä kuulla heillä toisiakin velilöitä olleen, jotka
Syöjätär oli hukkaan saattanut, niin tuli pojille ikävä veljiänsä,
eivätkä viihtyneet sen kovemmin kotonansa, vaan rukoilivat alituiseen
äitiänsä: "Oi emomme, kantajamme, laske meitä velilöitämme etsimään!"
Äiti ei olisi luopunut ainoista lapsistansa, niin koki estää heitä
lähtemästä ja sanoi: "Elkää, poikaseni, semmoiselle matkalle lähtekö,
tulette vielä tuhoon." Mutta pojat yhä kiusaavat häntä eivätkä rauhaa
anna ennenkuin suostui viimeinkin laskemaan ja sanoi: "No, kun mielenne
hyvin laatii, niin menkäähän, poikaseni! Jumala matkallanne!" Pojat
silloin suorivat matkaamaan, ja äiti omista nänneistänsä lypsää maitoa,
josta laati heille rieskasen ja antaa lähtiessä evääksi. Lähtevät siitä
nyt astumaan, kulkevat kulkemistansa nuo ajat, nämät päivät, niin
muutamassa paikoin kiekki istuu kolven nenässä. Siltä nousee heillä
riita. Toinen sanoi: "Minäpä ammun tuon kiekin tuosta", ja ojensi
jousensa ampuaksensa. Mutta toinen kielsi häntä ja sanoi: "Ole
ampumatta, mitä sinä sitä ammut, kauniimpi se elossa on." Veli yhtä
hyvin rupesi jo laukaisemaan, vaan kiekki silloin virkkoi hänelle: "Eläs
ammu, poikaseni, vielä minä sinulle hyvää laadin!" Oudostui poika kiekin
puhetta ja alensi jousensa, vaan kohta katui taas sitä sanoen: "Mitäpä
hyvää hän minulle laatii!" ja ojensi uudellensa samaista kiekkiä. "Eläs
tapa noin kaunista lintua", sanoi taasen veli, niin ei ampunutkaan
toinen sillä kertaa, mutta siitä kiivastui kohta uudellensa ja ojensi
kolmannen kerran jousensa. Ikään olikin jo laukaisemaisillansa, niin
kiekki taasen puhui kolven nenästä: "Eläs ammu, poikaseni, minä sinulle
hyvää laadin!" -- "Mitäpä hyvää sinä minulle laadit?" sanoi poika, vaan
alensi kuitenkin jousensa. "Ka, et tiedä, mitä kulkiessasi sattuu",
vastasi kiekki kolven latvasta; poika ei enää viitsinyt häntä hätyyttää,
ja ampuminen jäi sillensä.
Saivat veljet taaskin matkaamaan. Kotvan aikaa kuljettuansa, tuli meren
ranta eteen, ja jäivät siihen tuumimaan. "Milläpäs tästä nyt poikki
pääsemme?" sanoi se ampuja-poika. "Se siitä nyt tuli", vastasi toinen
toimessansa, "miksipä, veli, kiekkiä hätyytit, enkö minä sinua
kieltänyt?" -- "Ka, minä hänet olisinkin ampunut, ellet sinä, pelkuri,
ollut kieltämässä", sanoi suutuksissa veli, "vaan tulkoonhan nyt
avuksemme, koska lupasi; kun lienee hyvä, saattakoon meidät merestä
poikki ja vieköön tästä toiselle rannalle."
Tuskin saikaan vielä sanoneeksi, kun kavahti kiekki taivaalta, lensi
leuhahti siihen, ja sanoi: "Nouskaa nyt, poikaset, selkääni istumaan,
niin saatan teidät meren poikki!" Pojat tekivät sen, ja kiekki läksi
heidän kera lentämään. Lensi, lensi, nousi, nousi aina taivaslakeen yhä
ja kysyi siellä heiltä: "Joko suurena on meri silmistänne?" -- "Ka, niin
on kuin puisen kate", sanoivat pojat, "sen suuruudelta vain näyttää
silmistämme." Kiekki silloin loihe sieltä alas ja paiskahti heidän kera
mereen, jotta kastuivat vähäsen; vaan siitä rupeaa nousemaan taas,
kohoaa ylemmäksi vielä kuin ensi kerralla ja sanoo selässänsä istujille:
"Suureltako nyt meri näyttää silmistänne?" -- "Niin on kuin seulan
suuruinen vain, sen kokoiselta meille näyttää", virkkoivat pojat
vapisten hänelle. Taukoaapa kiekki jo silloin ylenemästä ja paiskahtaa
uudellensa mereen, jotta pojat ihan umpipäähän menivät veteen; vaan
alkaa siitä taasen kohota taivaalle takaisin. Viimein tuiki ylhäälle
noustuansa kysyy taaskin selässä olijoilta: "Onko suurena nyt meri
silmistänne?" -- "Ei ole suurena", vastasivat pojat, "niin on kuin
riehtilä ikään, sen suuruudelta vain näyttää." Loihe silloin kiekki
kolmannesti mereen ja paiskahti vielä entistä syvemmälle, että tuli
pojille aina pahempi hätä; mutta ei kaukaa vedessä pitänyt, vaan nousi
lentoon taas, eikä kohonnutkaan sen kovemmin enää taivaalle, lenteli
alaitse vain ja kantoi pojat merestä poikki rannalle. Siihen heitti
heidät selästänsä hiekalle ja sanoi sille pojalle, kuka häntä ampua
yritti: "Sinä kun rupesit, poikaseni, minua ampumaan, minulla silloin
niin hirveä oli kuin sinullakin minun ensi kerran mereen
paiskahtaessani. Samatse kun toisen ja kolmannen kerran minua ojensit,
minusta silloin meni niin hirveäksi, etten nähnyt taivasta pääni päältä,
niinpä sinullekin kolmas mereenpaiskahdus oli hirvein kerta. Nyt olen
sanani teille täyttänyt, kun yli meren saatin, menkää nyt, kunne
mielenne laatinee!"
Poikarukat silloin läksivät itsepäällänsä vaeltamaan ja kulkivat kauan
aikaa outoja maita eksyksissä. Mennään, mennään, vaan ei tiedetä, minne
mennään. Muistuipa kuitenkin hauen antama säälitsä toiselle pojalle
mieleen, niin puhui siitä veljellensä: "Kun antoi säälitsäisen meille
hauki, sanoi ajallansa meille siitä hyvää olevan, niinpä ruvetkoon nyt
meitä hädästämme auttamaan!" Samassa otti säälitsäisen kormanostansa ja
työnsi vieremään. Sepä kun pääsikin liikkeelle, vieri, vieri edellä yhä,
ja he sen jäljessä kulkivat. Hyvän matkaa sillä tavoin mentyänsä tulivat
sakeaan männistöön, niin siinä istuu männyssä vaakalintunen, joka kysyy
heiltä: "Kunne menette, poikaseni?" -- "Menemme", sanoivat,
"vaakalintuseni, velilöitämme etsimään; etkö tiedä sinä, missä meidän
ovat veljemme?" -- "En tiedä minä, poikaseni", sanoi lintu, "vaan tästä
kun vähän matkaa menette, talo tulee, niin kun siinä kysytte, tietävät
ehkä sanoa, kussa veljenne ovat."
Pojat siitä kiittivät lintua neuvostansa, panivat säälitsäisen vieremään
ja kulkivat sen jälkiä edellensä, kunne tulivat neuvottuun taloon, johon
menivät pirttiin. Istuivat vähän aikaa pirtissä, niin kysyi emäntä:
"Kustapa, vieraat, olette?" -- "Olemme sieltä ja sieltä", sanoivat
pojat, "läksimme velilöitämme etsimään, ettekö tietäisi, missä he ovat?"
-- "Kyllä ovat varmaan tällä maalla teidän veljenne", virkkoi emäntä;
"seitsemän poikasta päivät joutsenina lentelee merellä, vaan vähän
matkan päässä on talo, niin siihen kun yöksi tulevat koolle, samassa
miehiksi muuttuvat jällensä. Kun nyt tästä siihen taloon kuljette, niin
sieltä ne löydätte." Sekös nyt poikia ihastutti, kun moisen puheen
kuulivat. Eivät malttaneet pitemmältä siinä talossa enää viipyä, vaan
heittivät jäähyväiset emännälle ja saivat säälitsäisen perästä
kulkemaan, kunne se edellä vieri. Sepä kohta taukosikin vieremästä, ja
kun katsottiin, siinä talo oli moinen, mikä heille oli neuvottuna.
Ollaan pirtissä, istutaan kotvasen, niin talon emäntä sanoo: "Mistä
olette, poikaseni?" -- "Ka, olemme", sanoivat pojat, "velilöitämme
hakemassa, puolen ikäkannikkaa olemme jo kulkeneet etsien heitä; joko
lienemme viimeinkin päähän päässeet?" -- "Jo olette, poikaseni, matkanne
päässä", vastasi emäntä, "veljenne päivät joutsenina merellä lentelevät,
vaan iltasella aina meille tulevat yöksi, heittävät joutsenen ketut
ulkona päältänsä ja astuvat miehinä pirttiin. Kun nyt pimeään saati
vuotatte, niin täältä ne löydätte; mutta elkää näyttäytykö heille,
muuten pakenevat heti, vaan jos satutte suojassa olemaan, kun tulevat,
pitää heti mennäksenne pihalle ja polttaaksenne joutsenen ketut, niin
siitä muuttuvat teidän veljenne ihmisiksi jällensä."
Sekös nyt taas emännän puhe ilahutti poikia. Pitivät siinä hänen
kanssaan pakinata vuottaen iltaa tulevaksi. Vihdoin illan pimetessä
kuulivatkin jo ikäänkuin tuulen huminan ilmassa, ja lintuparvi lentää
leuhahti pihalle, heittivät joutsenen ketut päältänsä ja tulivat
joukossa kaikki pirttiin. Siinä oudostuivat heti, sanoivat: "Jo on
maammon hajulla pirtti", ja saivat joka paikasta etsimään. Etsijät
veljet silloin olivat varoillansa ja menivät samassa ulos. Ottivat
siellä joutsenen ketut käsiinsä ja polttivat ne heti tuhaksi kuten akka
oli heitä neuvonut. Kävipä haju sieltä pirttiin, niin oudostuivat taas
pirtissä olijat sitä sanoen: "Minkätähden tässä karrelta haisee?" ja
kavahtivat pihalle katsomaan. Siellä kun näkivät kettunsa tuhkana jo,
säikähtivät kovasti ja juoksivat emännälle sanomaan: "Mikä kumma tuli,
emäntäisemme, kun meiltä ketut poltettiin?" Samassa tulivat etsijät
veljetkin pirttiin, niin kääntyivät toiset heihin päin ja sanoivat:
"Minkälaisetpa te olette miehet, kun kettumme poltitte?" -- "Ka,
sellaiset me olemme", vastasivat toiset, "kun olemme teidän veikkojanne;
puolen ikäkannikkaa olemme jo vaeltaneet teitä etsimässä, vaan nyt
löysimme viimeinkin." No, ruvetaan siinä nyt tunnustelemaan,
tiedustelemaan, niin tuntevat viimein toinen toisensa ja syleilevät
iloissansa. Saapi toinen toisellensa vaiheitansa kertoilemaan, niin
kului se yö haastellessa, kunne päivä valkesi. Heittivät siitä
jäähyväiset emännälle ja läksivät kaikki yhtenä matkaamaan kotiinsa.
Lähtiessä ottavat etsijät veljet äitinsä leipoman eväskakkaran esiin ja
tarjoavat toisille, sanoen: "Ottakaapa tätä maammon-maitoista rieskaa
suuhunne!" Toiset ottivat sitä maistaaksensa ja sanoivat veljillensä:
"Jop'on aikaa kotvanen, kun on maammon-maitoista rieskaa saanut
maistella, onpa pitänyt lähteä maammon maidon maistamatta." Pantiin
siitä säälitsäinen vieremään ja kuljettiin sen jäljessä aina kuninkaan
linnoille saati, jossa nousi ilo moinen, ettei voi suulla sanoa.
Kuningas ihastuu niin, ettei tiedä kunne saada iloissansa, ja linnoilla
laadittiin kotiintulopidot, joita kesti monta päivää pääksytysten. --
Sen pituinen se.