Oli kolme veljestä, kaksi kauppiasta, kolmas Tuhkimo, nuorin veljes,
joka ei mitään raatanut, uunin korvalla venyi vain. Kuoli heiltä isä ja
sanoi kuollessansa: "Minä kun kuolen, käykää joka poika haudallani yö
makaamassa!" No, isä kun oli jo maan povessa lepäämässä, Tuhkimo läksi
ensimmäiseksi haudalle makaamaan. Itkee siinä, rukoilee kauan, niin isä
haudastansa alkaa tarinoida, kysyy: "Kenpä siellä rukoilemassa?" --
"Kenpä täällä, taattoseni, muuta kuin minä, nuorin poikasi." -- "Ka,
vanhimmanhan tänne ensin olisi pitänyt tullakin", sanoi isä, "vaan sinä
kun tulit, poikaseni, sinun osa on." Nousi haudastansa, antoi Tuhkimolle
punaisen sauvan, neuvoi kallion ja sanoi: "Kun lyöt tällä sauvalla vain,
niin kallio aukeaa; siellä on punainen tähtiotsa hepo ja kaikenlaista
hyvyyttä, mitä ikään tarvinnet." Tuli Tuhkimo kotiin aamusella, niin
kysyivät veljet: "Mitä tuo taatto tarinoi?" -- "Syödä tahtoi", vastasi
Tuhkimo, "syöpi se kodistakin, kun ette käyne haudalla makaamassa."
Toisilla velilöillä hätä semmoinen, ala Tuhkimoa palkata keskimmäinen
veli edestänsä toiseksi yöksi haudalle makaamaan, ja lupasi kolme sataa.
No, läksihän tämä Tuhkimo. "Ei tule", sanoi, "minunlaisesta miehestä
äijän vahinkoa; kun syöpi niin syököön!" Meni haudalle. Taas isä kysyy:
"Minkätähden se ei tullut veljesi tänne?" -- "Ei tohtinut tulla", sanoi
Tuhkimo. "No, kun ei tullut, neuvon senkin osan sinulle", lausui ukko.
Antoi Tuhkimolle harmaan sauvan, sanoi: "Siinä ja siinä paikassa on
kallio, lyö tällä sauvalla, niin se aukeaa; siinä on harmaa,
kuutamo-otsa hepo ja hyvyyttä kahta mointa enemmän kuin omassa
kalliossasi." Kului yö sitten, ja aamu tuli, niin Tuhkimo meni kotiinsa.
Kysytään siellä niin ikään taas: "Mitäpä tuo taatto tarinoi?" -- "Syödä
oli, kun palkan edestä menin", sanoi Tuhkimo, "oli vielä äkäisempi kuin
viimein, uhkasi syödä kodistakin, kun et sinä, vanhin, mene." Mitäs
tästä; ala vanhin poika palkkailemaan häntä edestänsä sinne. "Kuusi
sataa kun antanet, no, minä lähden", sanoi Tuhkimo. Toinen lukee kuusi
sataa käteen, ja Tuhkimo meni taas kolmanneksi yöksi haudalle makaamaan.
Siitä ukko nousee haudastansa, sanoo: "Minkätähden ei tullut vanhin
veli? Koska ei tullut, neuvon senkin pojan osan sinulle." Antoi mustan
sauvan, sanoi: "Lyö tällä, siell'on musta kallio, niin se aukeaa; sieltä
löydät mustan, päiväotsan hevon ja hyvyyttä syödä pojanpojan,
lapsenlapsen." Taas tuli aamulla Tuhkimo haudalta kotiin, niin toiset
veljet häneltä kyselemään niinkuin ennenkin: "Mitä tuo taatto sulle
tarinoi?" -- "Äkäinen oli, jotta syödä tahtoi", sanoi Tuhkimo,
"hätäiseltä pakoon pääsin."
Eletään kotvasen aikaa. Toiset veljet kauppaa käyvät, Tuhkimo uunin
korvalla viivyttelekse, hänellä siinä raatonsa. Olipa sitten kuningas
läsnä kaupungissa, viisas pohatta mielestänsä. Hänellä yksi tytär vain.
Pani sen kolmanteen kerrokseen, sanoi: "Sille minä äsken tyttäreni
annan, ken hevosensa kolmanteen kerrokseen hypällyttää ja tyttärelleni
suuta antaa." Laatii linnoillansa pidot suuret ja kokoaa rahvasta
paljon. Tulee kuninkaan tyttären tuuma Tuhkimollekin kuuluviksi, niin
hänenkin tekee mieli sinne. Lähtevät vanhemmat veljet muiden kera
linnoille hevosiansa koettamaan, niin Tuhkimo sanoo: "Minä lähden
keralla." -- "Vai sinun näköistäsi me sinne ottaisimme! Eikö siellä ole
paremmillekin työtä? Makaa sinä uunilla vain eläkä liikahda, mokoma",
sanoivat veljet ja läksivät matkaansa. Toisten lähdettyä puhui Tuhkimo
veljiensä naisille: "Antakaa minulle vesihevonen, niin minäkin lähtisin
linnoille." Sai heiltä vanhan hevoskulun ja läksi perästä. Meni ensinnä
omaan kallioonsa, jonka isä oli neuvonut. Heitti vesihevosen korppien,
variksien syödä, aukaisi sauvallansa kallion, otti sieltä punaisen,
tähtiotsan hevosen, pani päällensä parasta kalua ja ajoi kuninkaan
linnaan. Siellä kun vuoronsa ajoa koetti, ensimmäiseen kerrokseen jo
pääsi, vaan siitä täytyi käännyttää hevosensa ja ajaa takaisin. Kukaan
ei tuntenut häntä, kuka se semmoisella hevosella niin komeissa
vaatteissa ajoi. Tuhkimo vei hevosensa ja kalunsa kallioon jällensä ja
oli kotona ennen toisia veljeksiä. Tulivat hekin sitten linnoilta, niin
Tuhkimo kysyi: "Joko tuolla pääsi kuninkaan tyttären luokse?" -- "Ei
päässyt", sanoivat toiset, "oli mies, punaisella tähtiotsa-hevosella
ajoi, se jo hypällytti ensimmäiseen kerrokseen, kyllähän se viepi sen,
ei tuntenut kukaan häntä." -- "Enköhän minä ollut?" sanoi Tuhkimo. "Niin
oli sinun näköisesi!" virkkoivat veljet ja nauroivat hänen puheellensa.
Tuli toinen päivä. Kuningas taas kokoaa väkeä pitoihin, ja Tuhkimon
veljetkin lähtevät sinne. Pyrkiipä Tuhkimo keralle. "Mekö sinun
näköistäsi linnoille ottaisimme", vastaavat veljet, "on sinne
parempiakin!" Heittivät Tuhkimon kotiin. Tämä samoin naisilta pyytää
vesihevosta ja kulkee sillä keskimmäisen veljen kalliolle. Siihen
heittää vesihevosen taivaan linnuille syödä, ottaa kalliosta harmaan
kuutamo-otsan hevosen, kalua parasta panee päällensä ja ajaa karahuttaa
pitopaikkaan, kuninkaan linnan eteen. Siinä herraa on kaikensäätyistä ja
toisetkin veljet koettamassa, vaan eivät pääse minnekään. Kannustipa
Tuhkimokin hevostansa, niin se jo meni toiseen linnan kerrokseen; siitä
ajoi jo takaisin -- häntä ei tunnettu -- riisuutui taas kalliossa ja
meni uunin korvalle venymään. Tulivat toisetkin veljet kotiin, niin
kysyi Tuhkimo: "Mitä te siellä näitte, veljeni?" -- "Näimme", sanoivat,
"mies oli semmoinen, kuutamo-otsalla hevosella ajoi, miltä ei kuninkaan
tytärtä ylettänyt." -- "No, se minä olin", sanoi Tuhkimo. "Ole sinä
ääneti, makaa siellä uunin kupeella pois vain!" sanoivat veljet ja
häventelivät häntä. No, Tuhkimo siihen töykkeni taas, ei sen kovemmin
virkkanut mitään, vaan odotti huomispäivää. Laaditaankin kolmantena
päivänä kuninkaan linnassa entiseen tapaan pidot. Suorivat vanhemmat
veljetkin lähtemään sinne, niin Tuhkimo pyrkii keralle, sanoo: "Jahka
minäkin lähden!" -- "Vai ottaisimme me sinua rahvaan kummaksi!" sanoivat
toiset ja kielsivät Tuhkimoa uunilta liikkumasta. Tämä jääpikin uunille
virumaan, kunne lähtevät jo veljet, niin sanoo taas naisille: "Antakaa
vielä kolmas vesihevonen, jotta pääsen minäkin linnoille." -- "Millä
sitten vettä saamme?" sanoivat naiset eivätkä tahtoneet antaa. "Hiisi
häntä kysyköön", vastasi Tuhkimo, otti viimeisenkin hevoskulun naisilta
ja läksi sillä ajamaan. Kulki vähän matkaa, kunne tuli kolmanteen
kallioon, niin siihen heitti jo vesihevosen linnuille syötiksi, otti
kalliosta sen isänsä antaman päiväotsan hevosen, puki kalua parasta
päällensä ja ratsasti linnoille. Siellä jo on rahvasta koolla linnan
edessä, koettaa kukin hevostansa, vaan tyhjään kaikki, eivät pääse
minnekään. Joutuipa Tuhkimokin siihen, niin kun yritti vain, kerrassansa
jo hypällytti hevosensa linnan kolmanteen kerrokseen. Siellä kuninkaan
tytär vastaanottamassa. Tuhkimo siinä nappasi hänelle suuta ja kihlasi
heti morsiameksensa. Kuninkaan tytär silloin löi hänelle älyämättä
sormuksellansa merkin otsaan, arveli: "Tämä taitaa olla viisas, jott'ei
tätä saa muuten käsiinsä." Vaan Tuhkimo siitä käännällytti hevosensa ja
ajoi kotiinsa. Rahvas linnan pihalla ihmettelee sitä, ken ratsastaja
oli, joka niin komealla päiväotsa-hevosella ajoi ja kuninkaan tyttärelle
suuta antoi; vaan ei tunnettu häntä, ei veljetkään. Tulivat aikanansa
toisetkin veljet kotiinsa, niin Tuhkimo jo uunilla venyy. Kysyi sieltä
kotiin tulleilta: "Mitenkäs nyt linnoilla kävi?" Veljet pahoillansa
hyvin rupeavat päivittelemään: "Kuka perhana, kusta linnasta lienee
ollut, päiväotsa-hevosella ajoi, se jo kolmanteen kerrokseen hypällytti,
siinä kuninkaan tyttärelle suuta antoi, ei tuntenut häntä kukaan." --
"Minähän siellä taisin ollakin", virkkoi Tuhkimo. "Ole hiidessä ääneti,
mokoma!" sanoivat toiset, "kuninkaalle sanomme, niin pääsi leikkuuttaa
semmoisesta puheesta." No Tuhkimo heittihe uunin korvalle venymään taas,
ei virkkanut sen kovemmin koko asiasta mitään.
Odotetaan kuninkaan linnassa tyttären sulhasta tulevaksi; vaan ei näy,
ei kuulu. Antaa kuningas ympäri valtakunnan kuulutuksen, jotta ken
kihlasi tyttären, sen tulla linnoille häihin. Tuli asia Tuhkimonkin
kuuluville, vaan ei hievahtanut paikaltansa, asui vain uunilla. Sanoo
tytär viimein kuninkaalle: "Kyllä minä sen miehen tuntisin, kun nähdä
saisin." Siitä kuningas uudestansa kuulutti ympäri koko valtakunnan,
jotta kaikkien tulla, hänen porttinsa läpi kulkea, ken vain ei tulle,
sillä päällinen rangaistus tarjona. No, tulee rahvasta, joka haaralta
keräytyy linnoille, Tuhkimo yksin ei liikahda. Kuningas portin vieressä
istuu tyttärinensä. Menee siitä herraa portista, kukin sanoo: "Minä
olen." Vaan tyttö katsoo heitä silmiin, työntää poikkeen, sanoo: "Et
sinä ole!" Kulkee sillä tavoin rahvasta kuusi viikkoa perätysten;
kuninkaan tytär katsoo otsia kaikilta, nostelee tukkia nähdäksensä,
kulla sormuksen merkki otsassa olisi, vaan ei löydy keltään. Tuhkimo kun
kuulee, jotta alkaa valtakunta olla loppumaisillansa, varustakse hänkin
jo linnoille lähtemään. Otsan vain siivoaa, panee nokiset,
satapaikkaiset kutaleet päällensä, heittäytyy tahallansa liikkaamaan ja
tulee semmoisena portille. Kuninkaan tytär siinä vielä istumassa. Katsoo
Tuhkimoa silmiin, näkee merkin otsassa ja siitä hänelle kaulaan:
"Tässähän tämä onkin minun omani!" -- "Tuoko?" kysyy kuningas. "Se." --
"Ohoh, kylläpä se sitten mies on", sanoi siihen kuningas, "vaan mihin,
tytär, lienet puuttunut, pidä se hyvänäsi!" No ei muuta kuin häitä
pitämään sitten; kuningas linnassansa laatii pidot ja kutsuu rahvasta
paljon. Sanoo Tuhkimo: "Ilkeä olisi näissä vaatteissa ruveta häitä
pitämään, annas, minäkin käyn häävaatteeni." Meni sen mustan kallion
eteen, pani sieltä parasta päällensä ja tuli hääpaikkaan takaisin.
Kuningas kun näki vävypoikansa, miten on kauniissa pukimissa, ihastuu
heti, ei enää kadu tyttärensä kauppaa, vaan sanoo: "Onpa vävyä tässä
vävyssä, ei tämä ole joutava mies, kun on tämmöiset kalut päällä." Antoi
Tuhkimolle tyttärensä ja puolen valtakuntaa; häät pidettiin, syötiin,
juotiin, elettiin hyvänä -- jos elettäneen vieläkin. -- Sen pituinen se.